« Hentilä, Seppo. Suomen kansalliskirjasto eurooppalaisessa huippuyliopistossa. Esipuhe. Julkaisussa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://urn.fi/urn:isbn:951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031646.


Seppo Hentilä

Suomen kansalliskirjasto eurooppalaisessa huippuyliopistossa


Helsingin yliopiston kirjaston nimi muuttuu näillä näkymin vuonna 2005 virallisestikin Kansalliskirjastoksi. Me yliopiston kirjaston ystävät ja käyttäjät olemme tähänkin asti ilman pienintäkään epäilyksen häivää pitäneet kirjastoamme suomalaisten kansalliskirjastona. Tässä kirjassa julkaistavaan Ilkka Mäkisen erinomaiseen artikkeliin ”Kansalliskirjastoajatus Suomen kirjastolaitoksen historiassa” nojautuen voimme hyvin perustein olla sitä mieltä, että tuo ajatus alkoi kehkeytyä jo Turun Akatemian aikaan vuodesta 1654.

Nimenmuutos sisältyy kansalliskirjaston tehtäviä ja toimialaa vuonna 2002 selvittäneen opetusministeriön työryhmän ehdotuksiin. Hallinnollisesti kirjasto säilytettäisiin kuitenkin yhä osana Helsingin yliopistoa. Uusi nimi vastaisi työryhmän mielestä kansalliskirjaston toimialan laajennusta, eli kirjaston tuottamien kansallisten palvelujen ulottamista koko kirjastoverkolle, ammattikorkeakoulujen kirjastoille ja erikoiskirjastoille.

Tieteellisten kirjastojen toimintaympäristö on ollut viime vuodet voimakkaassa muutoksen tilassa. Erityisen nopeaa on ollut opetus- ja oppimiskulttuurissa tapahtunut kehitys. Uusien menetelmien kehittäjänä Helsingin yliopiston kirjasto kuuluu kiistatta Euroopan kansalliskirjastojen kärkiryhmään.


Muuttuva toimintaympäristö

Kun toimintaympäristön muutoksista tulee puhe, niistä tärkeimmäksi on nostettava kasvava kansainvälistyminen. Helsingin yliopiston verkkoetusivun otsakkeessa lukee komeasti: ”Eurooppalainen huippuyliopisto”. Lähitulevaisuutta kaudelle 2004-2006 visioidaan yliopistomme strategiassa näin: “Helsingin yliopisto vakiinnuttaa asemansa Euroopan parhaiden monitieteisten yliopistojen joukossa. Sen tutkimukseen ja tutkintojen tasoon luotetaan ja siellä kukoistavat erityisesti tieteenalojen rajat ylittävä tutkimus ja tutkimukseen perustuva opetus.” Toimintaansa tutkimukseen ja tutkijakoulutukseen painottavalla yliopistolla tulee olla hyvät tietoaineistot ja niiden käyttöä asiakaslähtöisesti tukevat palvelut.

Kansalliskirjastolla on koko maan kirjastolaitoksen osaamisen ja laadun kehittämisessä päävastuu. Sen tehtävänä on valmentaa koko kirjastolaitosta näköpiirissä oleviin toimintaympäristön muutoksiin. Kansallisen kulttuuriperinnön käyttö lisääntyy. Myös sähköinen julkaiseminen kasvaa kaikilla tieteenaloilla, mutta se tapahtuu eri tahtiin. Sekä itsenäiskäyttöiset verkkopalvelut että virtuaalinen opetus ja oppiminen lisääntyvät. Tällä kaikella on oleellisia vaikutuksia tutkijoiden, opiskelijoiden ja kirjastojen työhön.

Kansalliskirjasto vastaa kansakunnan julkaistun kulttuuriperinnön säilymisestä ja sen asettamisesta sekä nykyisten että tulevien käyttäjien saataville. Sen vuoksi aineistoja siirretään uusille korvaaville välineille, nykyään pääasiassa digitaaliseen muotoon. Kansalliskirjaston tehtävänä on huolehtia myös niistä edellytyksistä, joiden avulla Suomessa tuotettu tieto ja suomalainen kirjallinen kulttuuri asetetaan saataville muualla maailmassa.


Kohti verkkokirjastoa

Suurin osa Helsingin yliopiston kirjaston palveluista tavoittaa käyttäjänsä jo tällä hetkellä joko tietoverkkojen tai muiden kirjastojen välityksellä. Kirjaston kehittyminen entistä selkeämmin yksittäiskäyttäjiä palvelevaksi verkkokirjastoksi vastaa tietoyhteiskunnan kehityksen synnyttämää palvelutarvetta. Tietoverkossa etäisyyksillä ei ole merkitystä. Kirjastot muodostavat yhden yhteisen toimipaikan, eikä kerran verkkoon asetettua palvelua ole tarpeen tuottaa enää muualla. Tämä muuttaa kansalliskirjaston ja muiden kirjastojen työnjakoa yksittäiskäyttäjille suunnatussa palvelutarjonnassa. Kansalliskirjaston tarjoamien kirjastopalvelujen ulottaminen kaikkialle maahan tukee tällä tavoin muiden kirjastojen palvelutoimintaa.

Kirjaston kansalliset kokoelmat ovat maamme arvokkainta kulttuuripääomaa, jota on soveltuvin keinoin saatettava myös suuren yleisön ulottuville. Uudet palvelut ja tiedonvälitystekniikat tuovat kirjastoille myös sellaisia uusia käyttäjäryhmiä, joita perinteinen painettu sana ei ehkä ollenkaan tavoittaisi.

Kansalliskirjastosta on kehittynyt tärkeä asiantuntijaorganisaatio koko maan kattavan kansallisen tietoverkon rakentamisen ja elektronisen arkistoinnin alalla. Hyvänä esimerkkinä tästä on Helsingin yliopiston kirjaston mikrokuvaus- ja konservointilaitoksessa toteutettu Suomen historiallisen sanomalehtikirjaston digitointi, joka on saanut innostuneen vastaanoton ja käyttäjiltään laajalti kiitosta.

Kansalliskirjasto harjoittaa myös kokoelmiinsa kohdistuvaa tutkimusta, osallistuu kansalliseen kulttuurielämään ja tarjoaa kansalaisille tiedon lisäksi myös elämyksellisiä kokemuksia, joista näyttelyt ja pienimuotoiset konsertit ovat tärkeimpiä. Ulkopuolista rahoitusta hankitaan keskeisiin hankkeisiin sekä kotimaisista että kansainvälisistä lähteistä. Rahoituksen lisäksi etsitään strategisesti tärkeitä yhteistyöjärjestelyjä ulkopuolisten tahojen kanssa, minkä lisäksi kirjasto pyrkii kasvattamaan maksullista palvelutoimintaansa.


Veteen piirretty viiva

Yliopiston kirjaston ja kansalliskirjaston tehtäviä erottaa se kuuluisa veteen piirretty viiva, jota tiettävästi kukaan ei ole koskaan nähnyt. Läheskään kaikista toiminnoista ei ole osoitettavissa, mikä osa kustannuksista koituu kansalliskirjaston palveluista, mikä taas yliopistollisten tehtävien hoitamisesta. Liekö tuo edes tarpeen?

Rahoittajille, opetusministeriölle ja yliopistolle, kustannusten laskenta on niukkojen resurssien vallitessa tietenkin välttämätöntä. Osa opetusministeriön vahvistamasta kansalliskirjastobudjetista muodostuu yliopiston omavastuuosuudesta, joka on korvausta siitä hyödystä, jonka yliopisto saa kirjaston paikallispalveluista. Kirjaston suhde yliopiston kirjastopalveluihin määräytyy ensi sijassa sen perusteella, millaiseksi yliopisto ja opetusministeriö sopivat yliopiston omavastuuosuuden ja mitkä kustannukset tämän rahoitusosuuden katsotaan kattavan.

Kirjaston käyttäjät eivät varmaankaan näillä asioilla päätään vaivaa, olipa kirjaston nimi sitten Helsingin yliopiston kirjasto tai Suomen kansalliskirjasto. Käytännössähän suurin osa kirjaston asiakkaista on joka tapauksessa yliopistolaisia, humanististen ja lähialojen tutkijoita ja opiskelijoita, eikä käyttäjäkunta tietenkään siitä mihinkään muuttuisi, vaikka kansalliskirjasto erotettaisiin kokonaankin hallinnollisesti yliopistosta. Helsingin yliopiston ja Suomen kansalliskirjaston yhteinen historia jatkuisi siitä huolimatta yhteisenä tulevaisuutena.