« Salokangas, Raimo. Miksi rikoskirjallisuutta kirjoitetaan ja luetaan? Julkaisussa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://urn.fi/urn:isbn:951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031638.


Raimo Salokangas

Miksi rikoskirjallisuutta kirjoitetaan ja luetaan?


Ihmiset haluavat järjestää maailmaa ymmärrettäväksi luokittelemalla ilmiöitä, siksi puhutaan esimerkiksi rikoskirjallisuudesta eikä vain kirjallisuudesta. Luokittelu on myös arvotuksen, erottautumisen ja vallankäytön väline. Tässä artikkelissa väitetään, että kaikenlaisia kirjoja luetaan etupäässä huvin vuoksi, osoitetaan että hyvin vaihtelevat kontekstuaaliset tekijät vaikuttavat kirjailijoiden valintoihin ja arvellaan, että kirjaileminen on työtä muiden töiden joukossa.


Eliitti moittii rahvaan makua

Lahden kirjailijakokouksessa kesällä 2003 norjalainen runoilija Jan Erik Vold lupasi häntä Helsingin Sanomiin haastatelleelle Timo Hämäläiselle olla puhumatta pahaa dekkarikirjailijoista ja -kirjallisuudesta. Sitten hän tosin sanoi rikoskirjallisuudesta näin: ”Sen piirissä asiat kulkevat kuitenkin kuin raiteilla. Dekkariteollisuuttakin vastaan joutuu kamppailemaan, jos asian sanoo suoraan. Jos ihmiset aikovat lukea kirjan, he lukevat dekkarin. Se on ihan okei, mutta ei se, että se on pois korkeatasoiselta kirjallisuudelta.” (1)

Suomesta tulee mieleen pari samanhenkistä esimerkkiä. Kirjailija Anja Snellman on useassakin yhteydessä tuominnut rikoskirjallisuuden ajanhukaksi, joka vie huomiota kunnon kirjallisuudelta, mitä hän ilmeisesti katsoo itse kirjoittavansa. Kirjailija Hannu Salama kirjoitti uransa ehtoopuolella salanimellä muutaman dekkariksi tarkoitetun teoksen ilmeisesti osoittaakseen lajityypin kelvottomuuden, mutta tuli lähinnä osoittaneeksi sen, että hän itse ei dekkaria osaa tehdä, ei liioin sen parodiaa. ”Aki Rautalan” kirjat olivat yksinkertaisesti huonoja missä tahansa lajityypissä.

Oma suhteeni mainittuihin kirjailijoihin vaihtelee. Salaman 60- ja 70-lukujen teoksista olen pitänyt niin paljon, että olen ostanut niitä kirjakaupasta täydellä hinnalla. Anja Kaurasen tai Snellmanin kirjoja olen joskus lainannut kirjastosta ja aloittanut, mutta loppuun saakka en ole päässyt, en edes Sonja O:ta. Jan Erik Voldista en ollut koskaan kuullutkaan, mitä en ihmettele, sillä vaikka luen sujuvasti norjankielistä tutkimuskirjallisuutta, runouden ymmärtämiseen vaadittaisiin parempaa kielitaitoa. Mutta vaikka en Voldin tuotantoa tunne (kuten hän ei ilmeisesti kovin hyvin tunne rikoskirjallisuutta) enkä juuri runoja lue, en silti kehtaisi kategorisesti väittää, että hänen runojensa lukeminen tai runojen lukeminen ylimalkaan olisi pois ”korkeatasoisemmalta” tekemiseltä.


Taistelu kentän hallinnasta

Siinä, että ”korkean” edustajat valittavat ”matalaa” kuluttavan kansan huonoa makua, ei ole mitään uutta. Kulttuurin luokittelutaistelua on käyty ”aina” ja tullaan kaiketi käymään, niin turhauttavaa kuin vaikkapa rikoskirjallisuuden kulttuurisesta legitimiteetistä kinaaminen onkin.

”Maku luokittelee ja se luokittelee luokittelijan”, ja ”luokittelujensa luokittelemat sosiaaliset subjektit erottuvat toisistaan niiden erojen mukaan, jotka he tekevät kauniin ja ruman, hienostuneen ja vulgaarin välillä”, on kirjoittanut usein näissä yhteyksissä siteerattu sosiologi Pierre Bourdieu (tässä Sakari Heikkisen kautta lainattuna). Sakari Heikkinen taas on ”matalan” rillumarei-kulttuurin vastaanottoa koskevassa kokoomateoksessa jakanut 1950-luvun suomalaisen kulttuurin kenttiin (2) tavalla, jota voi soveltaa myös rikoskirjallisuudesta käytyyn luokittelutaisteluun.

Heikkinen jakoi kulttuurin yhtäältä korkeakulttuuriin ja populaarikulttuuriin ja toisaalta juhlavaan ja arkiseen. Juhlavaa korkeakulttuuria edusti ”eliittitaide” (klassinen musiikki, teatteri, taidenäyttelyt) ja arkista korkeakulttuuria esimerkiksi kirjallisuus ja ”arvokas” radio-ohjelma. Juhlavaan populaarikulttuuriin hän sijoitti ”jalostetun” kansankulttuurin kuten sovitetun kansanmusiikin, tanhut ja jopa Kalevalan.

Koska kirjan varsinaisena aiheena oli arkinen populaarikulttuuri, se jaoteltiin muita tarkemmin ”aidon” ei-kaupallisen ja ”keinotekoisen” kaupallisen sekä populaarin ja vulgaarin akseleilla. ”Aitoon” mutta populaariin sijoittuivat 1950-luvun kontekstissa seurojentalojen iltamat, joissa ennen tanssia esitettiin ”arvokasta” ohjelmaa (joskin usein lähinnä alhaisemman huviveron vuoksi), ja ”aitoon” mutta vulgaariin kuuluivat ”rivot renkutukset” eli kansan suussa syntyneet julkaisukelvottomat laulut. ”Keinotekoista” populaaria olivat elokuvat ja viihdemusiikki, ja vulgaarin ”keinotekoisen” lokeroon kaikkein kauimmaksi eliittitaiteesta asettui rillumarei (joka siis ilmeni niin iltamissa, elokuvissa, viihdemusiikissa kuin eliitin rivoina pitäminä ja ”renkutuksiksi” tuomitsemina – joskin jopa levytettyinä – lauluina).

Miten noihin kenttiin asettuisi rikoskirjallisuus? Heikkinen sijoittaa ”kirjallisuuden” arkiseen korkeakulttuuriin yhdessä sellaisen radio-ohjelman kanssa, jota nykyään voi kuulla ainoastaan Ylen Radio 1:ssä. Rikoskirjallisuuskin on ”kirjallisuutta”, mutta sen perinne asettuu pääasiassa populaarikulttuurin lokeroon. Jan Erik Vold käyttää sanaa ”dekkariteollisuus” ja osuu sikäli oikeaan, että historiallisesti katsoen aika suuri osa rikoskirjallisuudesta on kirjoitettu ja kustannettu kaupallisissa tarkoituksissa eli leivän tienaamiseksi niin taideluoman kirjoittajalle kuin levittäjälle ja muutamille muille siinä sivussa. Kirjoitettaessa ja kustannettaessa on siis ajateltu, että tuotteella on yleisö, joka suostuu maksamaan tuotteesta rahaa.

Entä ”korkeakulttuurinen” kirjallisuus? On senkin aikaansaaminen työtä, ja työllä ihmiset tapaavat hankkia elantoa. Romaanihan suorastaan syntyi kasvavan porvariston viihteeksi, ja monet meidän klassikkoina tuntemamme 1800-luvun ”suuret” romaanit on kirjoitettu lehtiin jatkokertomuksiksi tai myyty numerosta toiseen jatkuvina muutaman painoarkin vihkoina. Yleisön kaupallisella kysynnällä oli suorastaan ratkaiseva vaikutus niiden syntyyn, mutta tuskinpa yleisön tilaus silti tekee Dickensin tai venäläiset klassikot yhtään huonommiksi kirjailijoiksi. Oli toki selvää teollisuuttakin, ehkä tunnetuimpana esimerkkinä Alexandre Dumas.


Kulttuuri kiertää populaariksi

Juhlavaan korkeakulttuuriin, eliittitaiteeseen, rikoskirjallisuutta ei voi lukea, sillä dekkari lajityyppinä tavoittelee suurta yleisöä. Arkista korkeakulttuuria se voi olla olemalla näillä ja noilla kriteereillä ”hyvää” kirjallisuutta, jonka kertomassa tarinassa rikoksella on olennainen rooli. Korkeakulttuurinen ”hyvyys” silti tuskin sulkee pois suuria myyntilukuja – tai jos jonkun mielestä sulkee, silloin tämä joku syyllistyy ajatteluun, jonka yksi ilmentymä on, että Aalto-maljakko muuttuu rihkamaksi kun sitä myydään Anttilassa. Tai toisin sanoen: kun jotakin kirjaa lukee liian moni, sitä lukemalla ei enää voi erottautua.

Määrällisesti pääosa rikoskirjallisuutta on populaarikulttuuria ja on sellaiseksi tarkoitettu. Olkoonkin, että kirjallisuuden ensimmäinen rikostarina tavataan laittaa korkeakulttuurisen Edgar Allan Poen nimiin, rikoskirjallisuus kehittyi kaupallisena viihteenä suurelle yleisölle. Tyypillisesti se oli myös hinnaltaan huokeaa ja ilmestyi pehmeäkantisissa kirjasarjoissa tai aikakauslehdissä. Pulp magazineiksi kutsutuissa rikoskertomuslehdissä aloittivat uransa monet tunnetut amerikkalaiset alan nimet kirjallisuuden kaanoniin nostetuista Dashiel Hammettista ja Raymond Chandlerista uudempiin Donald Westlakeen ja Lawrence Blockiin, vain muutaman mainitakseni. Suomessa esimerkiksi Agatha Christietä alettiin julkaista WSOY:n 1933 perustamassa ”10 markan romaanien” sarjassa, jota myytiin vuosikymmenessä lähes kolme miljoonaa kappaletta. Vinteiltä ja komeroista on helppo löytää 1930-50-lukujen pehmeäkantisia dekkarisuomennoksia ja myös kotimaisten kirjoittajien tuotoksia.

Monet näistä kirjoista eivät oikeastaan enää kestä lukemista, mutta niinpä ei kestä suurin osa muustakaan vanhemmasta kirjallisuudesta. Jo se tosiseikka, että kaikesta kirjoitetusta kirjallisuudesta vain pieni osa uhmaa aikaa, tekee joutavanpäiväiseksi Jan Erik Voldin ja hänen hengenheimolaistensa valituksen dekkareita lukevien ihmisten väärästä ajankäytöstä. Ymmärrettävää sellainen puhe kyllä on, ainakin sellaiselle, joka on historiankin kanssa ollut tekemisissä. Korkean laadun ja hyvän maun kriteerejä hallitsevalla kulttuurieliitillä kun on taipumus suhtautua holhoavasti huonomman makunsa takia heikompaan laatuun tyytyviin eliitin ulkopuolisiin. Mutta jos suuret joukot omaksuvat eliitin kriteerit, eliitin täytyy jo kiiruhtaa muualle, eihän se muuten enää olisi eliitti.

Väitän, että erittäin pieni osa kirjojen lukemisesta on muuta kuin viihdykettä. Tutkijat lukevat työkseen toisten tutkijoiden kirjoja, välillä koska on pakko vaikka pitäisi kirjaa huonona, mutta usein täysin vapaaehtoisesti ja mielikseen. Sama koskee kaunokirjallisuutta lukevia kirjallisuudentutkijoita ja kirjallisuuskriitikoita. Me luemme, koska me haluamme lukea, ja me valitsemme luettavamme kirjojen suuresta massasta – monella tapaa johdateltuina, mutta valitsemme kuitenkin.


Rikos ja yhteiskunta

Lahden kirjailijakokouksen yhteydessä Timo Hämäläinen haastatteli Helsingin Sanomiin (3) myös ruotsalaista Håkan Nesseriä, jonka – monen muun lailla – sijoitan maansa yhä kirjoittavien rikoskirjailijoiden ykköskentälliseen (muut voisivat olla vaikka Henning Mankell, Sven Westerberg, Åke Edwardsson ja Kjell Eriksson; valitan, ei yhtään naista). Nesser sijoittaa kymmenen romaanin sarjansa kuvitteelliseen kaupunkiin jossakin Euroopassa, ja kirjoissa on sama päähenkilö. Siis sarja, kymmenen romaania suunnitelman mukaan, ja vielä monien luettavaksi tarkoitettuja. Näin sanoo Nesser: ”Lukumäärän voi suunnitella. Minulla on runko, ja se saa muodon, kun siihen alkaa sovittaa sanoja. En pidä kirjoittamisen mystifioimisesta, minulla on kyllä koko ajan tekstistä kontrolli päällä. Olen kuitenkin koko ajan tiennyt, millainen päätösosasta tulee, sehän kietoo yhteen sarjan alun ja lopun.”

Ruotsalainen viimeaikainen rikosromaani on ollut yhteiskunnallinen, sen linjanhan aloittivat jo Maj Sjöwall ja Per Wahlöö 60-luvulla. Henning Mankellin päähenkilökin pysähtyy tämän tästä sateeseen murehtimaan, miten Ruotsi on koko ajan menossa huonompaan suuntaan. Nesser ajattelee toisin: ”Sankarini ei juuri ajattele yhteiskunnallisia. Minusta rikosromaani hankkii hyvin helppohintaisesti oikeutuksensa väittämällä, että se harjoittaa tärkeätä yhteiskuntakritiikkiä.” Nesseristä yhteiskunnan ongelmat tiedetään ilman rikosromaaniakin. Haastattelija tiivistää, että ongelmana on kirjoittaa hyviä romaaneja ja samalla paljastaa jotakin, mitä ei vielä tiedetä, ja Nesser jatkaa: ”Rikos tehdään yhteiskunnassa, yhteiskuntaa kuvaa silloin automaattisesti. Ei tarvitse lyödä rumpua!”

Kriittinen ajatus, että rikos kuvastaa yhteiskuntaa, on sekin vanha. Yhdysvalloissa 1800-1900-lukujen vaihteessa vaikuttanut muckrakingin (sonnantonginnan) nimellä tunnettu yhteiskuntakriittisen journalismin laji otti lähtökohdakseen, että rikos oli suodattunut yhteiskunnan rakenteeseen ja että kaivelemalla epäkohtia journalismi paljastaa olennaisia asioita tuosta epäpyhästä liitosta. Saman suuntainen lähtökohta oli Sjöwallilla ja Wahlööllä, samaa tuskailee Kurt Wallander Skånen sateessa ja samaa löytyy Edinburghista kirjoittavan Ian Rankinin monista teoksista. Yhdysvalloissa on leegio muckrakerien jäljillä kulkevia rikoskirjailijoita, jotka perustelevat genrevalintaansa sillä, että rikosromaani suo mahdollisuuden kertoa, mistä omassa yhteiskunnassa oikeastaan on kysymys. ”Rikosromaani on yhteiskunnan peili”, kiteyttää Los Angelesin pimeästä puolesta kirjoittava Michael Connelly (4). Häntä ja Ian Rankinia ehkä yhdistää se, että hekään eivät lyö rumpua eivätkä väännä rautalangasta, vaan yhteiskunta kulkee mukana, koska se ei voi olla kulkemattakaan.


Kirjallisuusinstituutio luokittelee

Monet rikoskirjailijat sanovat, että tulipahan kirjoitettua romaani, joka osoittautui dekkariksi. Ian Rankin kertoo, ettei tarkoittanut esikoisdekkariaan Ristinolla (Knots & Crosses 1987, suom. 2001) rikosromaaniksi, vaan ajatteli kirjoittavansa skottilaisen kirjallisuuden merkkiteosta, joka siirtäisi tohtori Jekyllin ja herra Hyden tarinan nykyajan Edinburghiin. Mutta kun kirjassa oli rikostarina ja päähenkilönä poliisi, se laitettiin kirjakaupassa dekkarihyllyyn. Vasta todettuaan olevansa rikoskirjailija, Rankin alkoi tutustua muuhun alan kirjallisuuteen ja totesi, että rikoskirjallisuus oli hyvä kanava kertoa jännittävä tarina ja samalla olla mieltä maailmasta. (5)

Itse olin taannoin Manchesterissa kuuntelemassa paneelia, jossa rikoskirjailijat keskustelivat rikoskirjallisuudesta gettona. Ei-sarjamuotoisia psykologisia jännitystarinoita kirjoittava Laura Wilson kertoi, että hänen esikoisteoksestaan tuli rikosromaani, koska siinä oli ruumiita, ja että on nykyään ihan tyytyväisenä ”rikoskirjailija”. Wilsonin tavoin lähellä valtavirtaromaania liikkuva Andrew Taylor todisti, että ”me kirjoitamme kirjat, ja toiset lyövät niihin leimat”, sillä hänen teoksensa oli kustantaja aikoinaan päättänyt luokitella rikoskirjallisuudeksi. Kysyttäessä pääseekö kerran lyödystä leimasta irti totesi Denise Mina, että irti pääsee, mutta silloin lyödään uusi leima. Iäkäs nainen yleisön joukosta kommentoi siirtyilleensä itse lajityypistä toiseen, mutta joutuneensa käyttämään eri kirjailijanimiä. (6)


Elämä suuntaa

Jotkut rikoskirjailijat selittävät suuntautumistaan lajityyppiin omilla kokemuksillaan. Sosiologi Michelle Spring opetti Cambridgessa ja joutui vainotuksi. Vainoaja halusi naimisiin Springin kanssa ja uhkasi tappaa tämän aviomiehen ja lapset. Uhkaa kesti puolitoista vuotta, ennen kuin vainolainen lopulta saatiin lukkojen taakse. ”Kokemus opetti minulle, kuinka yksittäinen väkivallan teko tai sen uhka voivat kaikua ihmisen elämässä vaikka kuinka kauan”, Spring tilittää. Tämä kokemus oli esikoisromaanin Viime henkäykseen (Every Breath You Take 1994, suom. 2003) taustalla, ja Spring on tekeillä olevassa romaanissaan palaamassa samaan aihepiiriin. (7)

Göteborgilainen Sven Westerberg meni 70-luvulla Norjaan opettajaksi ja päätyi lopulta töihin Norjan pakolaisneuvostoon, missä työskentely johti kontakteihin turvallisuuspoliisin ja tiedustelupalvelun kanssa. Westerberg kertoi haastattelijalle: ”Olen aina rakastanut kirjallisuutta ja halunnut kirjoittaa jotakin. Tiesin paljon tiedustelupalvelusta, joten ratkaisu oli käsissäni.” Hän kirjoitti esikoisromaaninsa, koska kaipasi jotakin tekemistä ja ikävöi Göteborgiin. Kirjan kustannuspäätös johti paluumuuttoon ja osa-aikaiseen kirjailijuuteen. Toisen kerran elämä suuntasi kirjailijan uraa, kun kylmä sota päättyi ja hyvää, pahaa ja moraalia tiedustelun kehyksessä pohdiskeleva kirjasarja tuntui tulleen tiensä päähän. Silloin Westerberg teki tietoisen päätöksen.


Osaan kirjoittaa ja päätän mitä kirjoitan

Vanhemman sarjan päähenkilö oli yksinäinen ikääntyvä miespuolinen tiedustelupäällikkö Tukholmasta, mutta uuteen sarjaan Westerberg laittoi alle 40-vuotiaan göteborgilaisen naispuolisen oikeuspsykiatrin, jolla on mies ja lapsia ja sosiaalista elämää. Hyvän ja pahan teema jatkuu, mutta uutena tulevat selittämättömät elementit. (8)

Monet kirjailijat ovat entisiä toimittajia. Michael Connelly oli rikostoimittajana Floridassa ja sai Pulitzer-palkintoehdokkuuden, joka auttoi hänet työhön Los Angeles Timesiin, siihen kaupunkiin jossa hänen kirjansakin nyttemmin pääasiassa tapahtuvat. Esikoisteos Tunnelirotta (Black Echo 1992, suom. 1998) myi niin hyvin, että Connelly saattoi luopua journalistin töistä. Toimittajatausta on myös Floridaan jääneellä Carl Hiaasenilla, joka on jatkanut journalistinuraansa Miami Heraldin kolumnistina sen ohella, että kirjoittaa ilkeän kriittisiä ja hauskoja ekodekkareita.

Englantilainen Stephen Booth oli toimittajana yli neljännesvuosisadan, kunnes ajatteli keski-iässä ruveta kirjailijaksi. Hän oli lukenut paljon dekkareita ja siten tunsi lajityypin, mutta syvensi tuntemustaan analysoimalla muutaman hyvänä pitämänsä menestyskirjailijan teoksia yrittääkseen sitten tehdä itse vielä paremman. Tulos oli Musta koira (Black Dog 2000, suom. 2001), joka menestyi niin Britanniassa ja Yhdysvalloissa kuin käännöksinä ja avasi suositun sarjan – sarjaa Booth oli tiennyt kirjoittavansa alusta saakka.


Monia syitä kirjoittaa

Tässä on otettu esille muutamia selityksiä sille, miksi kirjailija kirjoittaa rikosromaaneja. Useimmat niistä pätevät myös ilman rikos-etuliitettä. Kaikki ei-rikoskirjailijatkaan eivät käsittele yhteiskunnallisia teemoja, eikä kaikkiin yhteiskunnallisia teemoja käsitteleviin romaaneihin saisi mukaan rikosaihetta. Mutta niin monet rikoskirjailijat ovat osoittaneet rikoskirjallisuuden erinomaiseksi yhteiskunta-analyysin välineeksi, että luulisi lajityyppiä periaatteellisesti inhoavienkin tunnustavan rikosromaanin monipuolisuuden – edes tässä suhteessa. ”Rikoskirjallisuuden” ja ”kirjallisuuden” rajan keinotekoisuudesta tai vähintään epämääräisyydestä kielii se, että monien hyvien rikoskirjailijoiden teokset on luokiteltu rikoskirjallisuudeksi nimenomaan ulkoapäin. En väitä, että kaikki rikoskirjallisuus olisi ”hyvää” kirjallisuutta ja vielä vähemmän hyväksyn sellaisen väitteen, että ”tavallinen” romaani olisi rikosromaania parempi jotenkin lähtökohtaisesti: rikoskirjallisuuden leimaaminen huonoksi pelkän lajityypin perusteella kertoo enemmän leimaajasta kuin leiman kohteesta. Englannin kuningatar, tai hänen neuvonantajansa, jätti leiman lyömättä palkitessaan Ian Rankinin Order of the British Empire (OBE) -kunniamerkillä ”palveluksista kirjallisuudelle”.

Usein kirjailijat muokkaavat omia kokemuksiaan ja tuntemiaan ympäristöjä kirjoihinsa – ja tuntemiaan ihmisiä; kirjailija on ihmisten suhteen kannibaali, kirjoitti Hannu Salama kauan aikaa sitten. Rikoskirjailijatkaan eivät poikkea tästä mallista, joskin muistavat ainakin juristeja tulvivassa Amerikassa laittaa kirjan alkuun vakuutuksen, että yhtäläisyydet ovat satunnaisia. Pidän myös selvänä, että kirjailija on tietoinen subjekti, joka osaa päättää mistä kirjoittaa. Luulenpa, että ”sisäinen pakko” kirjoittaa tästä tai tuosta kuuluu enemmän kirjailijan ainutlaatuisuutta rakentavaan mytologiaan kuin arkiseen työhön, jossa istutaan tietokoneen edessä pitkiä aikoja ja pakotetaan inspiraatio liikkeelle perspiraation avulla. Ei ole mikään ihme, että monilla kirjailijoilla, niin rikos- kuin muilla, on toimittajatausta – toimittajan ammattitaitoonhan kuuluu tekstin tuottaminen ilman sen kummempaa luomismystiikkaa. Eiköhän kirjoja kirjoiteta koska halutaan ja osataan kirjoittaa ja on jotakin sanottavaa.


Viittaukset

1) Helsingin Sanomat 16.6.2003, B8 (Timo Hämäläinen).

2) Sakari Heikkinen, Kulttuuri, kansa ja rillumarei. Teoksessa Matti Peltonen (toim.), Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Helsinki: SHS 1996, 328-329.

3) Helsingin Sanomat 18.6.2003, kulttuurisivu (Timo Hämäläinen).

4) Ruumiin kulttuuri 2/2003, 4-7 (Juri Nummelin).

5) Ruumiin kulttuuri 4/2001, 4-8 (Paula Arvas).

6) Ruumiin kulttuuri 4/2001, 14 (Raimo Salokangas).

7) Ruumiin kulttuuri 1/2003, 8-9 (Paula Arvas).

8) Ruumiin kulttuuri 3/2001, 13-15 (Paula Arvas).



Lähteet

Arvas, Paula. Valon ja pimeyden sävyistä. Ruumiin kulttuuri 3/2001, 13-15.

Arvas, Paula. Ian, alan rankin? Ruumiin kulttuuri 4/2001, 4-8.

Arvas, Paula. Amerikan herkkuja Texasissa – ei vaan brittejä. Ruumiin kulttuuri 1/2003, 8-11.

Heikkinen, Sakari. Kulttuuri, kansa ja rillumarei. Teoksessa Matti Peltonen (toim.) Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Helsinki: SHS 1996, 328-329.

Hämäläinen, Timo. Helsingin Sanomat 16.6.2003.

Hämäläinen, Timo. Helsingin Sanomat 18.6.2003.

Nummelin, Juri. Rikosromaani on yhteiskunnan peili. Ruumiin kulttuuri 2/2003, 4-7.

Salokangas, Raimo. Henkitoreen oireita Deansgatella: Dead on Deansgate. Ruumiin kulttuuri 4/2001, 14-15.