Helsingin yliopiston kirjasto, Suomen kansalliskirjasto
kansi   lukijalle   esipuhe   kirjoittajat   galleria


Kirja  tietoverkkojen maailmassa

 «

    aihepiirit    

  I  

  II  

  III  

  IV  

  V  

  VI  

» 



Kulttuuri kiertää populaariksi


Miksi rikoskirjallisuutta kirjoitetaan ja luetaan?
1 Eliitti moittii rahvaan makua
2 Taistelu kentän hallinnasta
3 Kulttuuri kiertää populaariksi
4 Rikos ja yhteiskunta
5 Kirjallisuusinstituutio luokittelee
6 Elämä suuntaa
7 Osaan kirjoittaa ja päätän mitä kirjoitan
8 Monia syitä kirjoittaa
* Viittaukset ja lähteet
tulosta Tulostettava versio
Juhlavaan korkeakulttuuriin, eliittitaiteeseen, rikoskirjallisuutta ei voi lukea, sillä dekkari lajityyppinä tavoittelee suurta yleisöä. Arkista korkeakulttuuria se voi olla olemalla näillä ja noilla kriteereillä ”hyvää” kirjallisuutta, jonka kertomassa tarinassa rikoksella on olennainen rooli. Korkeakulttuurinen ”hyvyys” silti tuskin sulkee pois suuria myyntilukuja – tai jos jonkun mielestä sulkee, silloin tämä joku syyllistyy ajatteluun, jonka yksi ilmentymä on, että Aalto-maljakko muuttuu rihkamaksi kun sitä myydään Anttilassa. Tai toisin sanoen: kun jotakin kirjaa lukee liian moni, sitä lukemalla ei enää voi erottautua.

Määrällisesti pääosa rikoskirjallisuutta on populaarikulttuuria ja on sellaiseksi tarkoitettu. Olkoonkin, että kirjallisuuden ensimmäinen rikostarina tavataan laittaa korkeakulttuurisen Edgar Allan Poen nimiin, rikoskirjallisuus kehittyi kaupallisena viihteenä suurelle yleisölle. Tyypillisesti se oli myös hinnaltaan huokeaa ja ilmestyi pehmeäkantisissa kirjasarjoissa tai aikakauslehdissä. Pulp magazineiksi kutsutuissa rikoskertomuslehdissä aloittivat uransa monet tunnetut amerikkalaiset alan nimet kirjallisuuden kaanoniin nostetuista Dashiel Hammettista ja Raymond Chandlerista uudempiin Donald Westlakeen ja Lawrence Blockiin, vain muutaman mainitakseni. Suomessa esimerkiksi Agatha Christietä alettiin julkaista WSOY:n 1933 perustamassa ”10 markan romaanien” sarjassa, jota myytiin vuosikymmenessä lähes kolme miljoonaa kappaletta. Vinteiltä ja komeroista on helppo löytää 1930-50-lukujen pehmeäkantisia dekkarisuomennoksia ja myös kotimaisten kirjoittajien tuotoksia.

Monet näistä kirjoista eivät oikeastaan enää kestä lukemista, mutta niinpä ei kestä suurin osa muustakaan vanhemmasta kirjallisuudesta. Jo se tosiseikka, että kaikesta kirjoitetusta kirjallisuudesta vain pieni osa uhmaa aikaa, tekee joutavanpäiväiseksi Jan Erik Voldin ja hänen hengenheimolaistensa valituksen dekkareita lukevien ihmisten väärästä ajankäytöstä. Ymmärrettävää sellainen puhe kyllä on, ainakin sellaiselle, joka on historiankin kanssa ollut tekemisissä. Korkean laadun ja hyvän maun kriteerejä hallitsevalla kulttuurieliitillä kun on taipumus suhtautua holhoavasti huonomman makunsa takia heikompaan laatuun tyytyviin eliitin ulkopuolisiin. Mutta jos suuret joukot omaksuvat eliitin kriteerit, eliitin täytyy jo kiiruhtaa muualle, eihän se muuten enää olisi eliitti.

Väitän, että erittäin pieni osa kirjojen lukemisesta on muuta kuin viihdykettä. Tutkijat lukevat työkseen toisten tutkijoiden kirjoja, välillä koska on pakko vaikka pitäisi kirjaa huonona, mutta usein täysin vapaaehtoisesti ja mielikseen. Sama koskee kaunokirjallisuutta lukevia kirjallisuudentutkijoita ja kirjallisuuskriitikoita. Me luemme, koska me haluamme lukea, ja me valitsemme luettavamme kirjojen suuresta massasta – monella tapaa johdateltuina, mutta valitsemme kuitenkin.


«  1  2  3  4  5  6  7  8  *  »
URN:NBN:fi-fe20031637