|
|||||||||||||||||||||||||
Suomalaisen romantiikan rajat
On mahdollista, että professori Ekelund, joka oli paitsi lainoppinut, myös klassisen kirjallisuuden tuntija, ei ilmeisesti tarvinnut lukea teosta alkua pitemmälle. Otsikko Journal des idées, des opinions et des lectures d’un jeune jacobite de 1819 (Vuoden 1850 editiossa sivulla 27, Hugo 1850) todennäköisesti riitti teoksen kieltämiseen. Lisäksi se käsitteli Venäjää ja ylisti Lordi Byronia (Hugo 1850:32 – 34, 201 – 211). Heinrich Heine, joka oli 1830 – 1850 raskaiden sensuuritoimenpiteiden kohteena, oli julkaissut ensin ranskaksi, sitten saksaksi teoksen Die romantische Schule Hampurissa 1836. Tohtori Hjeltin kirjakauppa oli yrittänyt tuoda sitä maahan tuoreeltaan, mutta sensorina toiminut yliopiston suomen kielen lehtori Kaarle Niklas Keckman ei hyväksynyt työtä. Syy oli selvä. Heine kirjoitti: Die meisten glauben mit dem Tode Goethes beginne in Detschland eine neue literarische Periode, mit ihn sey auch das alte Deutschland zu grabe gegangen, die aristokratische Zeit der Literatur sey zu ende, die demokratische beginne, oder, wie sich ein französche Journalist jüngst ausdrückte: ”der Geist der Einzelnen habe ausgehört, der Geist Aller habe anfangen“ (Heine 1856:3 – 4) Tämä oli sellaista romantiikkaa, jota suomen kielen ja kirjallisuuden harras ystävä Keckman ei voinut sallia. On mahdotonta sanoa, mitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajajäseniin kuulunut lehtori sisimmässään ajatteli. Sensuurikomitean virkamies ei voinut sallia Heinen tekstin julki tuloa (Sensuurikomitean pöytäkirja 16.12.1836).Keckmanin ja muiden varhaisten kansallisen kulttuurin esitaistelijoiden kansallisromantiikka oli kapinasta ja uskonnollisesta epäilystä siivottua romantiikkaa, johon oli jätetty kansa ja kansallishenki. Tämän myös sensuuri salli, ja tämän varaan rakentui koko suomenkielinen kirjallisuus aina realismin esiintymiseen asti. Kiellettyjen nimikkeiden määrä alkoi laskea vuoden 1850 jälkeen. Osasyynä oli varmasti Krimin sodan aikaansaama tuonnin tyrehtyminen, mutta vuoden 1853 kiellettyjen kirjojen luettelo oli jo paljon vaatimattomampi kuin aiemmat. Sikäli kun sensuurikomitean kirjaluetteloista uskaltaa tehdä päätelmiä - luetteloiden tehtävää sensuurihallituksessa ei vielä ole selvitetty – itämainen sota merkitsee myös tuontikirjojen sensuurin taitekohtaa samalla tavoin kuin sanomalehdistössäkin (Tommila 1988:174 – 178). URN:NBN:fi-fe20031635 |
|||||||||||||||||||||||||
