Helsingin yliopiston kirjasto, Suomen kansalliskirjasto
kansi   lukijalle   esipuhe   kirjoittajat   galleria


Kirja  tietoverkkojen maailmassa

 «

    aihepiirit    

  I  

  II  

  III  

  IV  

  V  

  VI  

» 




Sensuurijärjestelmän uudistus 1829


Autonomian alkukauden sensuuri 1809 - 1853
1 Aluksi
2 Improvisaatiota ja ulkopolitiikkaa 1809 – 1818
3 Turun romantiikan tukahduttaminen
4 Sensuurijärjestelmän uudistus 1829
5 Vuoden 1829 sensuuriasetuksen soveltaminen
6 Tuontikirjallisuuden sensuuri 1829 - 1853
7 Suomalaisen romantiikan rajat
8 Sensuurin merkitys suomalaiselle kulttuurille
* Lähteet
tulosta Tulostettava versio
Aleksanteri I:stä seurasi valtaistuimelle Nikolai I 1825, joka jatkoi edeltäjänsä legitismististä kurin ja järjestyksen linjaa. Nikolain uskollinen alamainen Suomessa oli 1823 nimitetty kenraalikuvernööri A. A. Zakrevski. Kenraalikuvernööri näki tärkeäksi Suomen epäselvän sensuurilainsäädännön yhdenmukaistamisen emämaan lainsäädännön kanssa.

Sensuurin byrokratia ei toiminut. Jaakko Juteini oli julkaissut ohi hengellisten kirjojen ennakkotarkastuksen, siis ilman tuomiokapitulin lupaa, teoksen Anteckningar af Tankar uti Varianta Ämnen Viipurissa 1827. Teos sisälsi varovaisia deistisiä kannanottoja, ei kuitenkaan kyllin varovaisia. Zakrevski tarttui asiaan ja teos tuomittiin harhaoppisena poltettavaksi 1829 (Silfverhuth 1977:64 – 68). Tämä Suomen kuuluisin sensuuritapaus on kuitenkin aivan poikkeuksellinen, sillä ennakkosensuuri piti yleensä huolta siitä ettei pyövelin tarvinnut nähdä vaivaa kirjojen polttamisessa. Järjestelmä oli kuitenkin pettänyt ja Zakrevski piti Juteinin tapausta vaarallisena esimerkkinä (Silfverhuth 1977:42).

Venäjällä oli vuoteen 1828 mennessä hioutunut valmiiksi sensuurijärjestelmä, joka päätettiin ulottaa myös Suomeen. Senaatti yhdenmukaisti Suomen paino-olot Venäjän kanssa asetuksella 2/14 lokakuuta 1829.

Vuoden 1829 sensuuriasetus on Suomen autonomian kauden sensuurin historian vaikutusvoimaisin yksittäinen asiakirja, sillä se oli voimassa aina vuoden 1865 painovapausasetukseen saakka.

Asetus järjesti kaikelle painetulle ja esitetylle sanalle sensuurielimen. Maahan perustettiin sensuuriylihallitus jonka työvaliokuntana olisi sensuurikomitea. Vuonna 1829 tähän tarkoitukseen varattiin yhteensä 4000 hopearuplaa. Uuden sensuuriorganisaation perustaminen oli merkittävä taloudellinen uhraus ajanjaksona, jolloin valtiontalous kärsi voimakkaasti tullitulojen kasvun pysähtymisestä, ja jolloin valtion menot olivat keskimäärin vain 1 445 000 hopearuplaa vuodessa (Myllyntaus 1980:358 – 363). Hallintomenojen lisäys huonona aikana osoittaa, kuinka keskeisenä asiana sensuuria Nikolai I:n hallinnossa pidettiin.

Sensuurikomiteasta tuli kaikkien maassa ilmestyvien painotuotteiden esitarkastusviranomainen. Tästä niin sanotun sisäisen sensuurin säännöstä oli muutamia poikkeuksia. Virallisjulkaisujen sisällöstä vastasi ne julkaiseva viranomainen. Hengellisen kirjallisuuden ennakkosensuuri kuului edelleen tuomiokapituleille, samoin vastasi yliopisto vanhaan tapaan omien julkaisujensa sisällöstä. Lääketieteellisestä kirjallisuudesta, joka ei ollut laillistettujen lääkärien tekemää, vastasi lääkintäkollegio.

Näytelmien käsikirjoitukset sensuroitiin muiden painotuotteiden tapaan, mutta näytelmien tarkastuksesta vastasi pääkaupungissa prokuraattori ja muualla paikallinen poliisi, joka samoin tarkasti aikakauslehtien ilmoitukset. Lisäksi tärkeimpiin kaupunkeihin perustettiin painoasiamiehen virat lehdistösensuuria varten.

Senaatti hoiti edelleen kirjapainojen, uusien lehtien ja kirjakauppojen perustamislupien anomukset, mutta sensuuriylihallituksella oli asiasta lausunto-oikeus.

Ulkoinen sensuuri käsitti maahan tuotavan kirjallisuuden ja aikakauslehdet. Edellistä valvoi sensuurikomitea, joskin yliopiston professorit ja muut keisarin auktorisoimat henkilöt saivat tuoda painotuotteita maahan. Postin sensori puolestaan valvoi maahan tuotavia sanomalehtiä.

Sensuurin suojaamat asiat olivat uskonto, majesteetti ja hallitsijan huone, säädyllisyys sekä henkilökohtainen kunnia. Lain 3 §:ssä esitetyt määrittelyt olivat hyvin ilmavia, joka selittääkin, miksi sensuurin tiukkuus vaihteli suuresti koko asetuksen pitkänä voimassaoloaikana.

Vuoden 1829 asetus ei kohdellut kaikkia kirjallisuudenlajeja tasapuolisesti. Sensuurissa tuli kiinnittää erityistä huomiota romaaneihin ja sen kaltaiseen kirjallisuuteen noudattaen näiden siveellisyyden suhteen suurempaa ankaruutta kuin muiden kirjallisuudenlajien suhteen (11 §). Sensoreita ohjattiin myös tunnustamaan licentia poetica; runoutta ei pitänyt ymmärtää kirjaimellisesti ja sille oli annettava suurempia vapauksia kuin asiaproosalle.


«  1  2  3  4  5  6  7  8  *  »
URN:NBN:fi-fe20031635