|
|||||||||||||||||||||||||
Improvisaatiota ja ulkopolitiikkaa 1809 – 1818
Hallituskonseljin ohjesäännössä 6/18. elokuuta 1809 sensuuriasiat määriteltiin kuuluviksi kansliatoimituskunnalle. Tämän tarkempia ohjeita uusi valta ei sensuurista antanut. Tuontikirjallisuuden valvonta siirtyi prokuraattorin, nykyisen oikeuskanslerin autonomian aikaisen edeltäjän, hoidettavaksi. Viran ensimmäinen hoitaja oli Mattias Calonius. Maahan tuotavia sanomalehtiä sensuroi vasta perustetun postilaitoksen päällikkö, joka oli ottanut tehtävän Ruotsin vallan ajalta periytyvän käytännön mukaisesti. Tiukasti ottaen päällikkönä toiminut Kustaa Ladau ylitti näin toimivaltansa, koska hänellä ei ollut tehtävään hallituskonseljin kansliatoimituskunnan valtuutusta. Hallituskonseljin kansliatoimituskunnan puheenjohtaja vastasi kirjapainolupien, kotimaisen sanomalehdistön ja kirjallisuuden sensuurista. Viran ensimmäinen hoitaja oli paroni Carl Erik Mannerheim. Teoriassa kansliatoimituskunnalle kuului myös teatteriesitysten ennakkotarkastus, mutta tämä oli ennen vuotta 1829 kuollut kirjain, kuten lääkintäkollegiolle kuulunut lääketieteellisten teosten ennakkosensuurikin. Yliopistot vastasivat omien teostensa ja tuomiokapitulit hengellisten kirjojen sensuurista Ruotsin vallan ajalta periytyvien säädösten nojalla. Kotimaisen uskonnollisen kirjallisuuden sensuurista on käytettävissä kattavaa tutkimustietoa (Silfverhuth 1977), joten sensuurin tähän puoleen en puutu. Ensisijaisena huolena oli ulkomailta tuotavan kirjallisuuden sensurointi. Kenraalikuvernööri Barclay de Tolly kiinnitti jo 1809 hallituskonseljin huomiota ruotsalaisiin teoksiin, joissa käsiteltiin Suomen menetystä. Hänen seuraajansa Fabian Steinheil löysi huomautettavaa Kustaa Ladaun tavasta hoitaa tulevan postin sensuuri (Nurmio 1934:20 – 103). Sensuurin improvisoidusta luonteesta kertovat parhaiten ne ongelmat, joita laillisuuden korkeimmilla valvojilla oli sensuurin kanssa. Arvostettu senaatin jäsen, Porvoossa 1809 maamarsalkkanakin toiminut kreivi Robert Vilhelm De Geer oli tuottanut Tukholmasta ohi Turun tullin Jens Kragh Høstin kirjoittaman, ruotsinnetun Aleksanteri I:n elämäkerran, Kejsar Alexander I:s lefverne och regering, jonka oli painanut Nyköpingissä P. E. Winge 1818. Høstin teos ei ollut mitenkään vihamielinen Aleksanteria kohtaan, mutta siinä käsiteltiin Paavali I:n kuolemaa ja vihjattiin sen olleen murha. Tämä oli liikaa kenraalikuvernööri Steinheilille, joka vaati selvitystä teoksen maahantuonnista. Kävi ilmi, että arveluttavan teoksen ennakkotilaajia olivat muiden muassa vastikään arkkipiispan arvon saavuttanut Jaakko Tengström ja, mikä pahinta, tuontikirjojen sensuurin ylin valvoja, prokuraattori Kaarle Gyldenstolpe. Ongelma sai tyypillisen byrokraattisen ratkaisun. Syypää oli, ei suinkaan korkeasti jalosukuinen De Geer, vaan Turun tullin päällysmies Holmberg, joka sai varoituksen ”velttoudesta ja leväperäisyydestä” (Nurmio 1934:58). Høstin teoksen sisältö on esimerkki koko autonomian kauden jatkuneesta sensuuritendenssistä, joka kohdistui hallitsijahuoneen arvosteluun. Perusta oli laskettu jo Ruotsin laissa; vuoden 1734 laki kriminalisoi majesteettirikokset ja oli voimassa Suomessa aina rikoslain uudistukseen 1889 asti, jolloin olennaisilta osiltaan samansisältöinen rikoslain 13 luku korvasi sen. Høstin teoksessa oli kuitenkin jotain paljon vaarallisempaa, kuin pelkkä hallitsijan kunnia. Paavali I:n mahdollisen väkivaltaisen kuoleman käsittely, vaikka vain epäsuorasti, liittyi romantiikan aikakauden ajatukseen tyranninmurhan oikeutuksesta. Johan Christoph Friedrich von Schillerin näytelmä Wilhelm Tell (1804) oli luonut uutta ajankohtaisuutta jo antiikin ajoista periytyvälle käsitykselle siitä, että tyranninmurha ei ollut tavallinen murha. Pohjolassa vaarasta suhteellisen tuoreena muistutuksena oli 1792 tapahtunut Kustaa III:n murha. Romantiikan myötä tyranninmurhan ajatus idealisoitui ja myös ideologisoitui (Dedijer 1966:160 – 174). Romantiikka saattoi siis olla yhteiskunnallisesti yhtä vaarallista kuin jakobiiniset tai bonapartistiset aatteet. Se nähtiin viimeistään 1819, kun saksalainen ylioppilas Karl Sand murhasi isänmaan petturiksi nimittämänsä runoilija August von Kotzebuen Mannheimissa. Von Kotzebuen negatiivinen suhtautuminen isänmaalliseen innostukseen tiedettiin, samoin hänen hyvät suhteensa Venäjään. Tapaus voimisti taantumuspolitiikkaa Saksassa ja vaikutti jälkiselvittelyineen ilmeisesti myös Aleksanteri I:n taantumuspolitiikkaan (Nurmio 1934:118). URN:NBN:fi-fe20031635 |
|||||||||||||||||||||||||
