« Sarsila, Juhani. Johdatus antiikin sensuuriin. Julkaisussa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://urn.fi/urn:isbn:951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031632.


Juhani Sarsila

Johdatusta antiikin sensuuriin


Jean Jaures sanoi, että menneisyydestä on otettava tuli eikä tuhka. Käsitys lienee subjektivistinen. Muinaisen Kreikan ja Rooman kulttuurihistoria ja filosofia saavat eloa, kun antiikkia tarkastellaan sensuurin valossa. Esimerkit ovat värikkäitä. Sensuurista tulee tärkeä osa moraalin eli moraalisten käsitysten historiaa.


Aluksi

Kopiointitraditio saa niukasti tilaa sensuurin kronologisissa esityksissä. Antiikin Kreikan ja Rooman sensuurista on tuskin olemassa yhtään kokoavaa tutkimusta. Tieteelliset artikkelit ovat vähissä; ne näyttävät koskevan suppeaa ajanjaksoa tai jotakuta yksittäistä kirjailijaa. – Antiikin sensuuri kaipaa monta laajaa monografiaa ja lyhyttä, tiukkaa artikkelia. Oma, kovin esseistinen tulkintani pyrkii osoittamaan, että aihe on vaikea ja haastava. Tekstilläni oli ollut työnimenä ‘Sensuuri antiikin yhteiskunnassa’. Ajan jänneväli 800 eKr. – 600 jKr. osoittautui kuitenkin liian pitkäksi ja laaja työ mahdottomaksi. Olen kiinnostunut sekä antiikista että sensuurista, mutta en kuvittele hallitsevani kumpaakaan alaa. Filosofiasta tiedän enemmän. - Aihe rajautui johdatukseksi.

Tunnemme kehnosti Kreikan polis-valtioiden, Rooman tasavallan ja keisarikunnan oppineita ja heidän sielunelämäänsä. Heidän mahdolliset sensorinsa ovat kasvotonta väkeä. Olisi suuri voitto, jos paljastettaisiin sekä "uhrien" että heidän sensoriensa muotokuvat ja motiivit. Saataisiin kaksi näkökulmaa. Oltaisiin objektiivisia. Haaveeksi jää. Historia tahtoo piiloutua. Demokraattijohtajat Anytos ja Meletos nostivat kanteen Sokratesta vastaan. Muuta heistä tuskin tiedetään. Pitää tyytyä kovin pieneen aineistoon, kun tulkitaan antiikin aikaista sensuuria. Ja subjektiivisuus seuraa mukana. Se on välttämätön paha tai häiritsevä, moralisoiva hyve.

Sensuuri kuuluu moraalin, nimen omaan moraalikäsitysten historiaan. Jopa vanhat moraalikonseptiot ovat tärkeitä, jos historia jotakin merkitsee. Positivistit eivät luonnollisesti kelpuuta moraalin historiaa empiiriseksi ja eksaktiksi tieteeksi; he saattavat arvostaa sensuuria koskevaa esseistiikkaa, ars. Tieteessä, scientia, he torjuvat arvoarvostelmat, mutta heidänkin argumenttinsa pohjaavat niihin. Hekin tekevät valintoja: ne ovat olennaisesti arvovalintoja. - Empiirinen sosiaalihistoria tuntuu olevan vahvoilla. Moraalin historia on jotenkin "out", samoin sensuurin historia kopiointiperinteen ajalta. Kaiketi molemmat koetaan spekulatiivisiksi teemoiksi.

Joidenkin tutkijoiden mukaan antiikin sensuurista olisi jo ehditty sanoa kaikki sanomisen arvoinen. Siltä osin tutkimus olisi saatu valmiiksi. Toiset näkyvät pitävän antiikin ajan sensuuria jotenkin itsestään selvänä. Se ei jaksa kiinnostaa. Antiikin Kreikan ja Rooman elämänmuoto vaikuttaa monotoniselta ja uneliaalta. Kulttuuri ja tiedonvälitys olisivat olleet ikään kuin liian oraalisia ja kehittymättömiä. Joukkotiedotusta ei antiikissa katsota olleen, ellei agorain ja foorumien retoriikkaa lasketa. - Vasta nykyihminen asettuisi mutkikkaaseen ja kiehtovaan suhteeseen yhteiskunnan ja myös valtion kanssa. Antiikissa yhteisöelämä olisi ollut suhteellisen yksinkertaista.

Valtio ja yhteiskunta saatettiin erottaa käsitteellisesti vasta uudella ajalla. Huomautetaan mielellään siitä faktasta, että yksilö, "subjekti" olisi nähnyt päivänvalon vasta uudella ajalla. Tästä syystä että aikaisempi, siis myös antiikin ihminen, olisi ollut vasta tyyppi, kollektivististen arvojen sokea kantaja. Miltei ainoana poikkeuksena voitaisiin pitää Augustinusta, jolla oli "sisäistä elämää". Antiikin ihminen saattaisi silti kiinnostaa tutkijoita. Edellytys on, että hänelle annetaan liha ja veri; hänet tuotteistetaan meihin kuuluvaksi, vastaamaan omia kognitiivisia skeemojamme - ja samalla jotenkin oudoksi. Bizarrit koosteet kelpaavat jutun juuriksi postmodernissa arjessa.


Suuria linjoja

Moni kokee antiikin vieraaksi. Vieras voidaan torjua. Mutta vieras voi myös herättää uteliaisuutta. Silti kulttuuritietämys on saanut uusia painotuksia. Nykymaailma on olennaisesti toinen. Puhe antiikista länsimaisen kulttuurin kehtona koetaan mielettömäksi. Oswald Spengler opetti, että meille länsimaalaisille antiikki on vieraampi kuin meksikolaiset jumalat. Tosin antiikkiin perehtyminen auttaa meitä, kun katselemme antiikin "peileistä" itseämme. Luulemme näkevämme omat kasvomme. Saamme mielekkyyttä, jota tarvitsemme, vaikka petämme itseämme. Sellaiseen itsepetokseen tarjoaa antiikki mahdollisuuden. Tiedämme antiikista tarpeeksi Spenglerin mukaan. Hän tosin saattoi olla tässä suhteessa liian optimistinen. Antiikki kukaties auttaa filosofia tajuamaan, että hän on peruuttamattomasti yksin, arveli Spengler toisaalta.

Antiikin sensuurista on kirjoitettu säästeliäästi. Jälki on usein epäanalyyttistä. Yhdet ja samat esimerkit toistuvat ikään kuin loppuun käsiteltyinä faktoina, kuten Sokrateen niin sanottu kuolemantuomio (399 eKr.). Ne eivät silti ole ongelmattomia. Tutkijat kiistelevät yhä Sokrateen ja hänen tuomareidensa motiiveista. Ja “faktat” sisältävät tunnelatausta: roomalaiset tuhosivat poliittisista ja taloudellisista syistä Karthagon ja sen kirjastot (146 eKr.). He tekivät selvää Foinikian kirjallisuudesta ja kielestä. Tulevaisuus sai kuulua latinalle. Siitä tuli Euroopan äidinkieli, kuten sanotaan.

Rooman kirkko koetti saada jäsenensä sisäistämään uskontotuudet. Se kamppaili vallasta toisten Kristuksen kirkkojen kanssa. Vastaan asettui pakanoita, kilpailevia mysteeriuskontoja, kuten Isiksen, Mithraksen ja Manin kannattajia, monenkirjavia gnostilaisia ryhmiä sekä omia luopioita tai vääriin käsityksiin hairahtuneita kerettiläisiä. "Ainoa oikea uskonoppi" hahmottui vähitellen. Kirkon konsiilit ja oppineet miehet, tekstisensorit, päätyivät muun muassa valitsemaan neljä evankeliumia, joita piti editoida kaikkiaan noin 50 ilosanoman joukosta. Näitä kaikkia liikkui useina versioina.

Kristillistymisprosessi sisältää avoimia kysymyksiä, haastavia mutta tuskin kovin kiusallisia. Ei tulla saamaan konsensusta siitä, miksi kristinusko peri maan Rooman imperiumissa. Tutkimus vaikenee ja kenties sen on pakko vaieta siitä, miten kristillinen sensuuri rakentui, toimi ja tulostui. Spekulointi ei ole pahasta; se herättää keskustelua.

Minkä verran sensuuri merkitsi kristinuskon voittoon päättyneessä ideologisessa sodassa? - Spekuloidaan eloisasti siitä, missä määrin ja miksi Julius Caesarin sotilaat, sitten kristityt ja lopulta muslimit (600-luvulla), osallistuivat Alexandrian kirjaston tuhoamiseen. Kristitty rahvas murhasi Alexandriassa vuonna 415 Hypatian, Theonin tyttären. Hypatia oli filosofi ja matemaatikko, Museionin professori ja ennen kaikkea pakana. Hän pääsi sensuurin historiaan. Hänen kirjoituksensa kai hävisivät, elleivät ne pelastuneet toisten kokoelmiin. Ja muuta hänestä ei osata sanoa.

Sensuurin historiasta voidaan helposti mainita jokunen fakta. Samalla on varottava, ettei anneta yhdelle faktalle liikaa merkitystä. Faktat täytyisi kontekstoida. Epäilemättä keisari Justinianus sulki Ateenan vanhan yliopiston eli pakanalliset filosofikoulut 529. Ne olivat hiipuneet jo kauan. Silti keisarin edikti lopetti vapaan filosofian harjoituksen kristillisestä Euroopasta yli tuhanneksi vuodeksi – Ateenan filosofiopettajat hakivat turvaa Persian valtakunnasta.

Näin kehdataan väittää. Lisätään samaan hengenvetoon, että tuolloin alkanut keskiaika päättyi 1637, kun Descartesin 'Metodin esitys' tuli julki, käsitys sekin, ja viitataan painokkaasti varhaiskeskiajan lopun ja sydänkeskiajan alun Cordobaan islamilaisessa Espanjassa. Siellä muslimit, kristityt ja juutalaiset saattoivat keskustella vuosikaudet sopuisasti. Cordoba kuuluu olleen anno 1000 maailman suurin kaupunki. Filosofi Averroes esitti siellä myöhemmin teesejään. Lopulta islamin fundamentalistinen tulkinta voimistui ja "paha" Averroes pakotettiin siirtymään Marokkoon.


Kopiointiperinteen murusia ja täydentämisyrityksiä

Jälkipolville on säilynyt enintään yksi prosentti kaikesta kreikkalaisten ja roomalaisten 1400 vuoden aikana tuottamasta kirjallisuudesta (noin 800 eKr. - 600 jKr.). Se ei ole paljon. Ennen Sokratesta kreikkalaiset kirjoittivat satoja teoksia filosofian alalta. Kaikki ne ovat hukassa. Fragmentteja on parin niteen verran. Kaikki vanhimpien stoalaisten filosofien kirjoittamat teokset - yli tuhat professori Jussi Tenkun mukaan - ovat hävinneet katkelmia lukuun ottamatta.

Italian renessanssista on 200 vuoden ajalta (1300-1500) pelastunut enemmän latinankielisiä runoja kuin koko antiikista kreikaksi ja latinaksi yhteensä. Usealla renessanssin humanistilla riitti energiaa toimia plagiaattorina tai väärentäjänä. Sellaisia olivat Michelangelo ja tutkijat Lionardo Bruni, Aeneas Sylvius, Sigonius Modenalainen ja ilmeisesti jopa Lorenzo Valla, lähdekritiikin sankari. Me emme kuulemma saisi tuomita heitä: meidän tiukaksi väitettyä moraalikoodiamme ei sovi projisoida entisiin tyylikausiin. Renessanssi-ihminen muistetaan joustavasta moraalistaan.

Meidän ei tarvitse sietää aikalaistemme moitteita siitä, että moralisoimme, jos osaamme rajoittua renessanssi-ihmisen triumfeihin ja olla kyselemättä hänen aikasidonnaisen moraalinsa perään. - Joka haluaa, voi huomauttaa, että me ihmiset emme yksinkertaisesti pääse eroon moraalikysymyksistä, “arvoarvostelmista”. Kenties sensuurin historia on ensisijaisesti moralisoivaa historiaa eikä vain osa moraalin tai moraalikäsitysten historiaa.

Jesuiitta Jean Hardouin (1646 - 1729) uurasti "Aurinkokuningas" Ludvig XIV:n kirjastonhoitajana. Hardouin menetti uskonsa kopiointitraditioon. "Ilkeät" italialaiset humanistit olisivat joskus vuosien 1350 - 1480 välillä tehtailleet lähes kaiken niin kutsutun antiikin kirjallisuuden kuten "Vergiliuksen" 'Aeneidin' ja "Horatiuksen" 'Oodikirjat'.

Hardouin meni luvattoman pitkälle epäilyksissään. Hänet diagnosoidaan historiankirjoituksen historiassa oppineeksi hulluksi. Hardouinin tutkimus 'Ad censuram scriptorum veterum prolegomena' vuodelta 1690 (Johdatus vanhojen kirjailijoiden torjuntaan) edustaa humanistisen tutkimuksen yöpuolta. Kollegat pimittivät Hardouinin teesit. Ne pääsivät julkisuuteen vasta esittäjän kuoleman jälkeen. Ajan mittaan Hardouin taisi kostaa. Hän kirjasi postuumin voiton näköalattomista vastustajistaan. Nykyisin Vergiliuksen 'Aeneis', Horatiuksen 'Oodit' ja kaikki antiikin kirjatuotanto elää kituuttaa klassikkojen marginaalissa jos siinäkään.


Vanhan ajan Polis

Antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa elämä käsitettiin kollektivistiseksi. Kansalaiskasvatus, paideia, teki tiettäväksi, että ihminen kelpasi olemassaoloon vain osana kokonaisuutta. 'Hyvä ihminen' merkitsi yksioikoisesti samaa kuin hyvä kansalainen, vapaa mies, yhteisön pienoiskuva. Yhteisö oli ihmisen suurennos, makranthropos. Samat hyveet takasivat järjestyksen, kosmos, kummassakin olennossa. Pakanoiden hyveet ja niitä uhkaavat paheet olivat poliittisia ja samalla moraalisia hyveitä ja paheita.

Themistokleen Ateenassa 470-luvulla eKr. sellaisia vapaita kansalaisia, jotka saivat palkkaa poliittisesta toiminnastaan, arvellaan olleen 20.000. Heitä kaikkia Themistokles kertomansa mukaan osasi puhutella nimeltä. Vapaat kansalaiset olivat yhteisön omaisuutta ja tiedostivat sen. He syntyivät, elivät ja kuolivat toteuttaakseen yhteisön vaatimia hyveitä. Ne piti siirtää tuleville polville. Esi-isiltä peritty maa, patris, antoi kasvatuksen. Kansalaisten tuli olla valmiita maksamaan siitä hengellään. 'Ateenalaisten laulu', alunperin Spartan Tyrtaioksen taistelulaulu, ja Platonin ihannevaltio henkivät kollektivistista eetosta. Valtion ja isänmaan etu kimmelsi pakanan mielessä korkeimpana hyvänä sodan ja rauhan aikana. Valtio eli isänmaa lupasi hänelle ainoan sellaisen hyvän elämän, jota hän osasi toistaiseksi ajatella.

Suur-Persian varjo lankesi vuosikymmenet koko Hellaan ylle. Kun olosuhteet niin vaativat, Kreikan kaupunkivaltio solmi luontevasti liiton idän maailmanvallan kanssa toista Kreikan kaupunkivaltiota vastaan. Voimakkaat viholliset, potentiaaliset tai aktuaaliset, ympäröivät polis-valtiota. Sen muureilta saattoi monessa tapauksessa nähdä "toisten" isänmaan. Ateena ja Sparta uuvuttivat toisiaan, liittolaisiaan ja koko Hellasta peloponnesolaissodassa (431-404 eKr.). Kaiken aikaa viholliset punoivat juoniaan myös minivaltion sisällä. Kreikan polisten historiasta tuli olennaisesti puoluetaistelujen historiaa.

Polis eli pienoisvaltio rakentui pakkojärjestykseksi, ja samoin kävi Rooman imperiumissa. Valtion täytyi ikään kuin luonnon säätämän tehtävänsä vuoksi asettaa kansalaiset ja muu väestö kertakaikkiseen kuriin. Näin toteutui harmonia tai homonoia eli latinaksi concordia, suhteellisen toimiva yhteisöelämä tai kerrassaan hyvä elämä.

Antiikkia leimasi pessimistinen ihmiskäsitys. Sen mukaan "useimmat ovat huonoja". Lauseen isäksi merkitään Prienen Bias. Se tavataan kaikkialta. Kreikan ja myös Rooman poliittisessa ajattelussa pidetään suurta enemmistöä, hoi polloi, latinaksi multitudo, vulgus, kelvottomana joukkona. Sitä ei yksinkertaisesti voinut jättää oman vapaan tahtonsa varaan. Hyvän hallinnon tuli muokata väestö kelvolliseksi yhteiseen järjestykseen ja pitää kaikki uhkatekijät loitolla.

Sensuuria pidettiin vanhalla ajalla ja myöhemminkin luonnollisena ja järkevänä menettelynä. Se oli suorastaan kunniallista. Sensuuria ei kyseenalaistettu antiikissa. Siitä ei tullut, eikä liioin olisi voinut tulla, sellaista “kuumaa” keskustelunaihetta kuin se on nyt meillä. - Väestöä tuli valvoa tarkkaan. Sillä ei näet olisi antiikin valtiofilosofian mukaan luontaisia edellytyksiä toimia omaksi parhaakseen - eli valtioyhteisön eduksi. Niin sanottu "avoin yhteiskunta" oli konseptuaalinen ja tosiasiallinen mahdottomuus, liioitteleva ilmaus ainakin.


Ideaalinen valtio

Platon näki peloponnesolaissodan päättyvän julkisen ja "demokraattisen" moraalin luhistumiseen. Hän hahmotteli ideaopilleen uskollisesti muuttumatonta ja ikuista valtiota. Kuva muistuttaa harvainvaltaisen Spartan kuriyhteisöä. Platonin on täytynyt ihailla "muusattoman" Spartan hallitusmuotoa. - Jopa ihannevaltio elää alituisessa vaarassa. Myös Spartan ylimyskansalaiset saavat pelätä alkuperäisväestön kapinahankkeita ja myös toisiaan. Vihollisia riittää ulko- ja sisäpuolella. Sensuurissa ei ole mitään kielteistä.

Platon tuntuu suorastaan pelkäävän, ettei sensuuri toteudu kyllin tehokkaasti. 'Valtio'-teoksessa Platonin roolihahmo Sokrates hahmottelee sensuuria suhteessa kansalaiskasvatukseen, paideiaan. Musiikin, runouden ja muun kirjallisuuden tulee edistää hyveitä kuten viisaus, rohkeus, kohtuus, oikeudenmukaisuus ja sokraattinen hurskaus jumalia kohtaan. Moraalisesti turmelevat taidemuodot kielletään.

Platon arvostelee murhaavasti Homeroksen runoutta, mikä on ehkä perintöä historian Sokrateelta, ehkä ei. - Se kertoo jumalten paheista. Nämä antropomorfiset kuvatukset eivät tunne lainkaan estoja ja ovat siksi nuorisolle turmiollisia esikuvia. Sama moraalin puute sattuu silmiin tarkasteltaessa tarusankareita. - Heistä seksuaalisesti aktiivinen Odysseus ja seksuaalisesti passiivisen, joskin uskollisen Penelopen aviomies, kuuluu, tai ei kuulu tasa-arvokeskusteluun. Ahne soturi Akhilleus häpäisi surmaamansa Hektorin ruumista. Hän suostui luovuttamaan sen pois lunnasrahat saatuaan. - Moderni ajatus, että voitto täytyy maksimoida joka tilanteessa, olisi ollut Platonille kauhistus.

Luemme, että perinteinen taidekirjallisuus vetoaa sielun ja analogisesti valtion alempiin osiin, affekteihin ja intohimoihin. Platonin tavoin Aristoteles torjuu ne taidemuodot, jotka vetoavat vain ihmisen tunneolemukseen. Sekä Platon että Aristoteles hyväksyvät periaatteessa ainoastaan logosentrisen, järkeen vetoavan retoriikan. Sokrates (Platon) penää jonkinlaista "sosiaalista realismia". Sen avainkäsitteitä lienevät yhteishenki ja myönteisyys, optimismi kansalaiskasvatuksessa: niinpä vain isänmaallisesti kannustavat musiikkiesitykset sallitaan.

Platon oli itse kirjoitellut runoja. Sitten hänestä tuli filosofi. Kuitenkaan Platon ei lakannut olemasta myös runoilija. Hän ei näet halunnut ideaalivaltioon eksynyttä runoilijaa kohdeltavan kovakouraisesti. Ensin pitää varmistaa se, kykeneekö runoilija kukaties auttamaan isänmaan asiaa, yhteishenkeä. Jos niin ei ole, häntä kohtaan pitää osoittaa palvovaa huomiota. Sitten runoilijalle ilmoitetaan kohteliaasti, että hän on valtiossa "persona non grata". Hän saa mennä aiheuttamaan vahinkoa johonkin toiseen poliittiseen yhteisöön Platonin ihannevaltion hyväksi:

"Kun ensin voitelemme runoilijan pään hajuvoiteella ja seppelöimme hänet
villakäärein, passitamme hänet matkalle toiseen valtioon."

Nykyaikaistavan, anakronistisen, käsityksen mukaan Sokrates olisi menehtynyt sananvapauden marttyyrinä. Sellaisena miehenä häntä korosteisesti mainostetaan. Yhtä hyvin tai paremminkin voisi väittää, että Sokrates tuli tehneeksi poliittisen ja vielä varmuuden vuoksi oikean itsemurhan. Kollektivistisessa katsannossa Sokrates tuli riistäneeksi hengen itseltään. Hän olisi voinut lähteä maanpakoon. Antiikin ihmiset näkyvät pitäneen Sokrateen kuolemaa itsemurhana. He ihailivat hänen päättäväistä toimintaansa.

Yhtä kaikki, Sokrates on saanut pysyvän paikan filosofian historiassa. Hän eli ja kuoli niin kuin opetti. Luettaessa Platonia saattaa saada sen väärinkäsityksen, että Platon sekä vastusti että kannatti sensuuria. Jos hän olisi muodostanut sensuurista kaksi eri kantaa, hän olisi kai nuoremmalla iällä luonnostellut poliittisen vapauden ja ilmaisunvapauden teoriaa. Se on hyvin epätodennäköistä! Platon oli kollektivisti, ei individualisti. Ja Platonille Sokrateen kuolema seurasi niistä kollektivistisista, Nomoksen eli Lain vaatimista periaatteista, joita oppimestari toteutti eläessään ja lähdön hetkellä. Joka tapauksessa Platon loi perustaa sensuurille turvatoimena myöhäisissä teoksissaan 'Valtio' ja 'Lait'.


Kerran Ateenassa

Sokrateen ja Platonin Ateena ei ollut suljettu yhteisö, toisin kuin "muusaton" Sparta ja Platonin ideaalivaltio. Persialaissodat (490 - 479 eKr.) olivat laajentaneet helleenien kokemuspiiriä. Ateenasta kasvaa Kreikan kulttuurin keskus, "Hellaan opettaja". Toisaalta Ateena häviää peloponnesolaissodassa ja antautuu Spartalle 404 eKr. Thukydideen kuvaama sota ja rauhantekoa seurannut aika osoittavat julkisen moraalin rapautumista. Ateena kuitenkin kestää vielä. Se säilyttää merkityksensä henkisen toiminnan keskuksena antiikin päättymiseen asti, sanokaamme vuoteen 529 jKr.

Elämä tulee ongelmaksi 400-luvulla eKr., Kreikan niin sanottuna valistusaikana. Relativismi yleistyy etiikkaa ja tietoteoriaa koskevissa käsityksissä. Herodotos tarinoi historiateoksessaan vieraiden kansojen omituisista tavoista, moraalista. Hän osaa opettaa ja viehättää. Luonnonfilosofit jäytävät Homerokselta ja myös Hesiodokselta perinnöksi saatua olympolaista jumaluskoa.

Yksi tämän tradition edustajista on Demokritos, materialisti ja ateisti. Hän saapuu Ateenaan inkognito. Siellä Platon lausuu julki toiveensa, että kaikki Demokritoksen useat kymmenet teokset poltettaisiin. Ja sama Platon vaikenee "hermeettisesti" Demokritoksen materialistisesta ideaopista. Platon vaikenee myös Demokritoksen etiikasta, joka muistuttaa suuresti hänen omaa etiikkaansa. Platon ei materialistien harmiksi mainitse teoksissaan Demokritosta nimeltä kertaakaan. - Emme tiedä, vainottiinko Demokritosta sen kummemmin Ateenassa tai Kreikassa yleensäkään, mutta pitkässä juoksussa Demokritoksen sanotaan perineen voiton Platonista; todellisuuden perusta on aineellinen eikä henkinen, kuten tieteen viimeinen sana nykyisin kuuluu.

400-luvun Ateenassa myös draamakirjailijat kyseenalaistavat arvoja. He koettelevat omalle tyylilleen lojaalisina yleisön rajoja. - Moraalista ja tieto-opillista relativismia, skepsistä, agnostisismia ja jopa nihilismiä levittävät sofistit, maksulliset ja kiertelevät filosofian ja retoriikan opettajat. Filosofiasta on siten tullut länsimaissa ammatti, ja Platon ei sitä hyväksy. Mutta sofistit päätyvät mielellään Ateenaan tai ainakin oleskelevat siellä pitkiä aikoja. Raha ratkaisee – ja sanomisen tarve ja vallanhalu.

Ateenan edistykselliset piirit epäilevät avoimesti uskontoa. Sofisti Prodikos pitää rukoilemista seinille puhumisena samoin kuin Herakleitos Efesoksessa noin 500 eKr. Viranomaisten sanotaan sulkeneen Prodikoksen koulun. Tästä ei ole varmuutta, kuten ei yleensäkään siitä, miten laajoja ja järjestelmällisiä sensuuritoimet olivat ja keihin ne sattuivat kohdistumaan. Sensuurimielialaa näyttää esiintyneen koko ajan poliksen sisään rakennettuna, yhteishengen ja kansalaistietoisuuden olemuspuolena.

Samainen Prodikos puhui kaiketi nuorisolle sopimattomista aiheista. Hänen tiedetään rationalisoineen jumalat luonnonvoimien, esimerkiksi myrskyn, tuulen ja viljankasvun personoitumiksi. Voimapoliitikko Kritias vakuutteli - ilman että häntä siitä rankaistiin - että muinaisajan älykkäät hallitsijat olivat keksineet uskonnon hallitakseen sen avulla tietämätöntä väkeä. Yhteiskuntasuunnittelu olisi tehnyt tulosta ja huijaus mennyt täydestä. Muuan Diagoras pilkkasi jumalia täydestä sydämestään. Hänet karkotettiin Ateenasta, sikäli kuin perinteeseen on luottaminen.

Sofisti Gorgias, tunteisiin vetoavan, paatosretoriikan teoreetikko, tuli Ateenaan 427 eKr. Hän häikäisi ateenalaiset suggestiivisilla puheillaan. Gorgias sai tiettävästi opettaa ja rikastua kaikessa rauhassa. Hän kehtasi saarnata, ettei mitään ole; ja jos jotakin olisi, niin siitä ei voisi saada tietoa; mutta jos siitä silti voisi saada tietoa, niin tietoa ei kuitenkaan voitaisi välittää lajitovereille. Luultavasti tämä Gorgias oli tarkoittanut nihilistisen argumenttinsa vain retoriseksi harjoitukseksi. Yhtä kaikki, julkinen lausahdus siitä, ettei mitään ole olemassa, lienee paljon siedettävämpi loukkaus ja älyllisempi haaste kuin väite, ettei jumalia ole olemassakaan. – Uskonnollinen yhteisö, jonka henkiset kyvyt ovat rajalliset, suvaitsee kai joskus paremmin nihilismiä kuin ateismia.


Avoin kaupunki?

Ei pidä korostaa liikaa Ateenan avoimuutta. Kansalaiset elivät ja toimivat sen maagillisen, uskonnollisen maailmankuvan mukaan, joka heitä enimmäkseen hallitsi. Ei voitu edellyttää, että he olisivat suvainneet jumaliinsa kohdistuvaa kritiikkiä tai suoranaista pilkkaa. He kavahtivat ateismia ja jopa agnostisismia, kuten sofisti Protagoraan kohtalo osoittaa. Sensuuri ilmeni uskonelämän alueella. Joidenkin oppineiden kirjailijoiden luultiin rienaavan taivaan jumalia. Itse asiassa loukkaukset rajoittuivat kansalaisten uskonnollisiin käsityksiin. - Sana oli Ateenassa suhteellisen vapaa, niin kuin se on aina ja kaikkialla. Ateenan miehet herjasivat mielellään toisiaan, ja tämä heidän suuri vapautensa piti yllä sensuurimieltä.

Omalaatuinen poliittisen sensuurin muoto oli Ateenassa ostrakismos eli saviliuskaäänestys (käytössä 487-414 eKr.). Sen avulla yhteisö koetti pitää puoliaan yksityisiä valtapyrkimyksiä vastaan. Ne olivat todellisia tai kuviteltuja. Ostrakismos pantiin toimeen kansankokouksessa enintään kerran vuodessa. Jos joku mies sai nimensä vähintään 6000 saviliuskalle, hänet karkotettiin Attikan alueelta kymmeneksi, myöhemmin viideksi vuodeksi. Hän sai pitää omaisuutensa ja kansalaisoikeutensa. Karkotustuomio saatettiin peruuttaa silloin, kun isänmaa joutui hätään ja tarvitsi ulkomailta paluumahdollisuutta odottelevaa kansalaista. - Maanpaossa saattoi tulostua maanmainiota taidekirjallisuutta. Ateenalainen Thukydides ei olisi kirjoittanut niin hyvää 'Peloponnesolaissotaa', jos hänen olisi ollut mahdollista jäädä Ateenaan.

Toisaalta Aiskhylos ja Aristofanes joutuvat opettelemaan varovaisuutta, itsesensuuria. Nämä draamakirjailijat esittävät näet loukkaaviksi koettuja huomautuksia Ateenan uskonnonharjoituksesta. Filosofi Protagoras ajetaan kaupungista. Hän oli väittänyt teoksessaan, ettei jumalten olemassaoloa saata sen kummemmin todistaa kuin kumotakaan. Sofistin varovainen agnostisismi on liikaa Ateenan miehille. Erään tiedonannon mukaan he keräävät ja polttavat Protagoraan tekstejä. Hän oli puhunut profaanin, individualistisen humanismin hengessä ihmisestä "kaiken mittana", tarkoittaen kontekstista riippuen myös ihmisyhteisöä tai jopa ihmiskuntaa. Ateenalaiset olisivat tuskin teloittaneet Protagorasta, mutta tämä lähtee varmuuden vuoksi tai hyvänä pidettyä tapaa seuraten maanpakoon, toisin kuin Sokrates.

Myöhemmiltä sofisteilta on säilynyt lyhyitä katkelmia: keskeisenä ideana näyttäytyy kaikkien ihmisten tasa-arvo. Antifon sanoo, etteivät barbaarit ole helleenejä huonompia. Alkidamas, Gorgiaan oppilas, pitää orjia luonnon mukaan vapaina. - Käsityksiä paheksutaan, mutta niitä ilmeisesti siedetään 300-luvulla eKr. Ateenalaiset tottuvat individualistisiin mielenilmauksiin ja näyttävät pitävän kyynikkoja, epikurolaisia ja edelleen kyreneläisiä hedonisteja ja muita koulukuntia jokseenkin vaarattomina.

Ateenassa ei 400-luvulla eKr. hurrattu Anaxagoraalle ja tämän filosofiselle rationalismille. Hän olisi nimittänyt aurinkoa hehkuvaksi kivimassaksi ja rienannut Helioksen, Auringonjumalan kulttia. Anaxagoras esitti panspermistisen teorian: avaruudessa kieppuvia, pienenpieniä siemeniä, spermata, olisi leijunut Maahan ja synnyttänyt elämän. Anaxagoras kuului Perikleen, "kultaisen vuosisadan" meille tunnetuimman ateenalaispoliitikon ja -reetorin piiriin. Perikles suojeli Anaxagorasta, joka vältti pahemman rangaistuksen. Hän sai poistua Ateenasta ja palasi Jooniaan. Kuollessaan Anaxagoras sanoi, ettei hänen ruumistaan tarvinnut viedä Klazomenain, hänen kotikaupunkinsa multiin. Matka Haadekseen olisi sama joka paikasta. Muuan anekdootti kertoo, että kun Anaxagoraalta ihmetellen penättiin, eikö hän lainkaan piitannut isänmaastaan, hän osoitti kädellään tähtitarhoja. Anaxagoras piti itseään maailmojen kansalaisena. Hän otti etäisyyttä Ateenaan ja kaikkiin muihinkin kaupunkivaltioihin.


Lopuksi

Palaan kuitenkin lopuksi Ateenaan. Sokrateen aikana Euripides pohtii retoriikan eli julkisen puheen olemusta, merkitystä ja rajoja. Sananvapaus nivoutuu taitoon ja haluun toimia aktiivisesti vapaiden miesten yhteisössä, polis-valtiossa:

"Tässä tosi vapaus: vapaina syntyneet miehet
vapaasti puhua saavat ohjaten kansaa taiten.
Parhaat, kehutut miehet sen osaavat ja tahtovat.
Jos joku ei osaa saati tahdo, olkoon sitten vaiti!
Niin on aivan oikein tässä meidän valtiossa."

Muilla kuin vapailla miehillä ei ole pääsyä julkiseen sfääriin. Kaikki teot eivät ansaitse julkisuutta yhteisössä, joka tuntee arvonsa. Ja kunnon miehet ovat siteeratun 'Armonanojat' -tragedian mukaan harvassa. Heidän joukossaan lienee haluttomia. Siinä on heidän tragediansa.

Euripideen voisi katsoa viittaavan säkeissään Sokrateeseen, meidän mielestämme pakanoista parhaimpaan. Sokrates ei tee koskaan kompromisseja. Hän tulee elitistisesti vastustaneeksi demokratiaa, kuten hänen henkilöhistoriansa toistuvasti osoittaa. Hän elää ja kuolee uskollisena sille Valtiolle, joka ei ole kokonaan tästä maailmasta. Hän pääsee hengestään, mutta se ei ole hänen tragediansa. Hän on tehnyt tarpeeksi Ateenan eteen, ja on aika poistua. Ja hän sanoo, ettei hän ota täältä mitään mukaansa.