|
|||||||||||||||||||||
Voiko tiedon omistaa?
Pamela Long on esittänyt henkisen omistusoikeuden synnylle erään proosallisen lähtökohdan. Keskiajan lopulla Venetsian lasintekijät joutuivat vannomaan valan, etteivät paljasta tekniikkaansa ulkopuolisille. Tässä kaupallisen tiedon panttaamisessa on nähty yksi aineettoman omistamisen ja siihen liittyvän patenttioikeuden lähtökohta. (Long 1991.) Kirjallisen omistusoikeuden pohdintaa vauhditti lukemisen nopea leviäminen. 1700-luvun kuluessa kirjojen tuotanto kasvoi voimakkaasti. Ritari- ja rosvoromaanit ja sanomalehdissä julkaistut jatkoromaanit loivat pikku hiljaa markkinat maksetulle kirjoittamiselle. Maksajina olivat kirjanpainajat, mutta alkuun palkkio oli enemmänkin arvostavan tunnustuksen luonteinen, eikä siitä ollut toimeentulon perustaksi. Kuitenkin kirjoittajien määrä alkoi kasvaa. Saksassa syntyi aikalaiskuvausten mukaan jopa "kirjallinen proletariaatti, jonka öykkäröivä käytös herätti hämmennystä Leipzigin kirjamessuilla". (Haferkorn 1964, 625.) 1700-luvun loppuun ajoittuvat kirjoittajien ensimmäiset yritykset saada kirjakauppiailta 'tekijänoikeudet', myös taloudellinen hyöty, itselleen. Tosin yritys vapautua mesenaateista ja rakentaa oma toimeentulo kirjojen tekemisen varaan, päätoiminen kirjailijuus, ei onnistunut vielä tuolloin. Saksassa kirjailijat alkoivat vasta seuraavalla vuosisadalla elää kirjailijantyöllään. Lukemisen tullessa suosioon piraattipainosten suuri määrä haittasi niin uutuuskustantajien kuin kirjailijoidenkin toimeentuloa. Saksankielisessä Euroopassa oli teosten suojaksi kyllä alettu säätää alueellisia lakeja, mutta oli helppo julkaista piraattipainoksia viereisissä saksankielisissä pikkuvaltioissa, lain ulottumattomissa. Piraattipainosten kustannukset jäivät halvoiksi, ja lukeva yleisö tietenkin suosi halpoja kirjoja. Juuri uusintapainatukset olivat tärkeä virike keskusteluun siitä, voiko joku omistaa teoksissa olevia ideoita ja miten teosten leviämistä voitaisiin valvoa. 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä tämä taistelu kävi kuumana ja alkoi rauhoittua vasta juuri ennen vuosisadan vaihdetta, kun ensimmäiset valtiot liittivät lainsäädäntöönsä lain tekijänoikeudesta. (Ks. Hofmann 2003.) Kustantajien tavoitteena oli ikuinen kustannusoikeus, ja vapaan painatusoikeuden puolustajat perustelivat kantaansa vanhan suullisen perinteen levittämisen vapaudella. Saksalainen vapaaherra Adolph von Knigge katsoi 1792 artikkelissaan kirjojen uudelleenpainatuksesta, että ajatuksia ja oivalluksia ei kukaan voi omistaa. Hän oli sitä mieltä, että viisaus, totuus ja vitsi olivat yhteistä hyvää, kuten meri tai ilma. "Sen mikä on julkisesti sanottu saan kertoa uudelleen julkisesti", von Knigge argumentoi. (Sit. Hofmann 2003.) Filosofi Karl Christian Friedrich Krause formuloi saman ajatuksen: "Julkaistu teos on julki lörpötelty salaisuus." (Sit. Hofmann 2003.) Samalle kannalle asettui jopa Immanuel Kantkin. Toisena argumenttina esitettiin, että henkistä omaisuutta on mahdoton määritellä ja rajata, toisin kuin aineellista. Henkisiä pääomia on vaikea erotella toisistaan, ja siten niiden liittäminen oikeaan omistajaansa on ongelmallista. Oli mahdotonta selvittää, kuka oli pannut minkin ajatuksen ensimmäisenä liikkeelle. Kun englantilaiset kustantajat puolustivat henkisen tekijyyden periaatetta skotlantilaisia ja irlantilaisia piraattikustantajia vastaan, he vetosivat John Locken luonnonoikeuteen: tekijä oli hankkinut teokseensa omistusoikeuden sijoittamalla siihen luomisvoimaansa. Yhteisistä aineksista syntyi yksilöllinen teos aivan samoin kuin maanviljelijälle syntyi yhteisestä maaperästä sitkeän uurastuksen avulla hyvä sato. Tässä 1700-luvun ajattelussa on Suomessakin sittemmin suositun kirjailijantyö-metaforiikan yksi tärkeä lähtökohta: runoilijan työ oli kuin pellon viljelyä, kirjallinen tuote oli kuin satoa. (Ks. Varpio 1993, 109-123.) URN:NBN:fi-fe20031627 |
|||||||||||||||||||||
