|
||||||||||||||||||
Perustuslaki ja hyvinvointivaltio - kansalaisuuden raamit
Uudessa perustuslaissa, joka tuli voimaan 1. päivänä maaliskuuta 2000, on yksilön oikeuksia korostava henki. Perustuslain toinen luku käsittelee perusoikeuksia ja luvun lopussa todetaan, että julkisen vallan on turvattava perusoikeudet ja ihmisoikeudet. Viittaamalla ihmisoikeuksiin sidotaan Suomi kansainvälisiin sopimuksiin ihmisoikeuksista. Perusoikeudet ovat: yhdenvertaisuus, oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen, rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, liikkumisvapaus, yksityiselämänsuoja, uskonnon ja omantunnon vapaus, sananvapaus ja julkisuus, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, vaali- ja osallistumisoikeudet, omaisuuden suoja, sivistykselliset oikeudet, oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin, oikeus työhön ja elinkeinovapauteen, oikeus sosiaaliturvaan, vastuu ympäristöstä ja oikeusturva. Mielenkiintoinen detalji on, että yksilön vastuusta puhutaan vain kerran. "Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille" (20§). Kaikki muu teksti on muotoa "jokaisella on oikeus…". Suomalainen kirjastolaitos toteuttaa perusoikeuksia varsin laajasti. Keskeisin kirjastojen rooli on toimia sananvapauden ja julkisuuden toteuttajina ja tukena, mutta kirjastot ovat kansalaisoikeuksien keskuksia muutenkin kuin sananvapauden ja julkisuuden osalta. Kirjastossa asiakkaita kohdellaan yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Asiakassegmentointi ei tapahdu sukupuolen, iän, vammaisuuden tms. perusteella vaan kirjastot priorisoivat työnsä toimintastrategiansa ja kirjastojen välisen työnjaon perusteella. Ja lapsia on kirjastoissa aina kohdeltu vähintään tasa-arvoisesti, tietoisesti jopa "ylitasa-arvoisesti". Liikkumisvapaus ilmenee kirjastossa kirjastoverkon sopimuksena palvella ketä tahansa missä päin maata tahansa. Jos joku on jostain syystä viikot Helsingissä ja viikonloput Lapualla, voi hän olla molemmissa paikoissa asiakkaana ilman rajoituksia. Tämä oikeus käyttää kirjastopalveluja muulla kuin omalla kotipaikkakunnalla on maailman mitassa harvinaista. Kirjastokorttien käytön ja rekisterien valvonta on erityisen tarkkaa, koska perusoikeudet edellyttävät yksityiselämän suojan. Henkilötietolaki koskee kirjastojen rekistereitä ja niitä myös tarkasti noudatetaan. Kirjastot eivät anna asiakastietoja tai asiakkaan käyttäytymistietoja (esimerkiksi lainat) kenellekään. Kirjastot tukevat uskonnon- ja omantunnonvapauden perusoikeutta aineistojen hankinnalla. Suomalaisten kirjastojen kokoelmat (niin elektroniset kuin paperisetkin) ovat erinomaisen laajat ja monipuoliset. Minkäänlaista sensuurimielialaa ei kirjastoissa ole ollut. Kun Salman Rushdien "Saatanalliset säkeet" vei kirjoittajansa uskonnollisista syistä tappolistalle, ja kirjakauppiaat ja kirjojen välittäjät saivat saman ja toteutetun uhkauksen, monet kirjastot (Eduskunnan kirjasto mukaan lukien) hankkivat teoksen kokoelmiinsa osittaakseen, ettei sensuuriin suostuta, eikä hankintapolitiikka taivu uhkailuun ja väkivaltaan. Kirjastojen merkitys Suomessa ja kaikkialla maailmassa sananvapauden ja julkisuuden vartijana ja kehittäjänä on oman artikkelinsa väärtti. Väitän, että suomalaisen ja ruotsalaisen ihmisen / kansalaisen eräänlainen naiivius pitää itsestään selvänä sitä, että kaiken saa kirjastosta, on yli kaksisataa vuotta jatkuneen hankintapolitiikan ansiota. Kun EU:n politiikka julkisuusasioissa oli erilainen kuin Suomen kansallinen politiikka, jouduttiin äkkirysäyksellä havaitsemaan, ettei itsestäänselvyyksiä ole. Sananvapaus ja julkisuuden takaaminen vaativat jatkuvaa valppautta. Jos valppaus on käytön puutteessa vuosikymmenien kuluessa ruostunut, on se kiillotettava uudelleen. Suomalaisilla kirjastoilla on tässä suhteessa melko "puhdas" historia. Poikkeuskin on, ja sitä on päivänsankari väitöskirjassaan ansiokkaasti tutkinut. Kirjastot tukevat omalla tilapolitiikallaan kokoontumis- ja yhdistymisvapautta. Kirjastojen tiloissa on moni pieni ja köyhä, mutta innokas yhdistys saanut ilmaisen tapaamistilan. Jopa pahimpina "tulosvastuun" ja laman aikoinakin tästä kansalaistuesta on yritetty pitää kiinni. Voikin kysyä kumpi hyödyttää suomalaisen yhteiskuntaa enemmän, kansalaisten kokoontuminen yhteisiä asioita hoitamaan yhdistykseen vai sellaisen toiminnan estäminen. Yhteiskunnassa on "tulosta" ja tulosta. Sivistyksellisten oikeuksien turvaajana kirjastot ovat vertaansa vailla kansalaisoikeuksien toteuttajana. Kirjastossa voi todellakin "kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä". Kirjastojen sivistyksellinen tehtävä niin tieteen kuin yleisenkin kirjaston osalta on vahvin argumentti näennäismaksujen intoilijoita vastaan. Kirjastojen menoissa ei minkäänlaisella maksatustoiminnalla saada todellista ja merkityksellistä "kannattavuutta" aikaan. Ainahan voidaan askarrella pikkumaksujen kanssa, jos sillä saavutetaan muita tavoitteita: vähennetään kaukolainausta, vähennetään varastamista, saadaan statusta, opitaan laskemaan menoja ja tuloja jne. Elektronisen aineiston saanti on itse asiassa tärkeämpää jatkossa kuin paperiaineiston, sillä uusi tieto tulee elektronisena. Kun elektronisten aineistojen maksullisuutta sujutetaan läpi vetoamalla kehäpäätelmään: Elektroninen aineisto maksaa, siksi siitä on maksettava, jotta voidaan maksaa…, pyritään aivan muihin päämääriin kuin perusoikeuksien turvaamiseen. Kirjastojen voima sananvapauden ja julkisuuden toteuttajana on kirjastoinstituution kansainvälisyydessä. Kirjastoja on kaikkialla maailmassa. Kollega tapaa joka maassa kollegan. Jokaisessa maassa, kuten Suomessa, kirjasto koetaan hyvin kansalliseksi instituutioksi. Ehkä siksi, että kirjaston merkitys kansallisesti on niin suuri. Mutta kirjastolaitos on aina ollut ja on nykyisin vielä enemmän kansainvälinen yhteistyöverkosto. Voimakkaasta kansainvälisestä yhteenkuulumisesta seuraa, että kirjastojen sananvapauden ja julkisuuden toteuttajan rooli ei rajoitu vain kotimaahan ja kansallisvaltioihin, vaan käsittää kaikki maat, jotka demokratian tai jonkun muun syyn takia haluavat taata sananvapauden. IFLA, kirjastoalan kansainvälinen järjestö, perusti pitkän ja perusteellisen keskustelun tuloksena ja tanskalaisten taloudellisella tuella 1997 erillisen sananvapaustoimiston FAIFEn (Free Access to Information and Freedom of Expression). Se ottaa osaa kansainväliseen keskusteluun, välittää tietoa alan tapahtumista ja pitää asiaa esillä kirjastoissa. Kirjastot ovat myös erinomaisen tärkeitä ja hyvin toimivia instituutioita toteuttamaan kansalaisen oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Ei voi kuin ihailla Vöyrin kunnan kirjaston hyvin toteutettua hankintapolitiikkaa. Aineistoa on niin suomen- kuin ruotsinkielisillekin, jopa kuntaan tulleiden pakolaisten äidinkieli on huomioitu tarjonnassa. Oikeutta työhön turvataan myös oikeudella valita työtä. Näitä molempia tukee kirjastojen laaja tarjonta työhön liittyvästä itseopiskelumateriaalista. Suomalainen kirjastolaitos on sen lisäksi huomioinut jo useiden vuosien ajan pienen ja keskisuuren teollisuuden tiedontarpeita. Myös yleissivistävän aineiston merkitys on suuri suomalaista työelämää kehitettäessä. Jos tietoa sosiaaliturvasta ei ole, ei toteudu myöskään oikeus sosiaaliturvaan. Kirjastoista kysytään jatkuvasti apua sosiaaliturvan viidakossa. Tässä niin kuin monessa muussakin yhteiskunnallisessa palvelussa pätee totuus: Oikeudet, joista ei tiedetä ja/tai joita ei osata käyttää, ovat näennäisoikeuksia. Aina kun perusoikeustekstissä lukee "Julkisen vallan tehtävänä on tukea…", se tulisi lukea "Julkisen vallan tehtävänä on auttaa tietämään ja käyttämään…" Niin ympäristöasioihin kuin oman oikeusturvaankin vaikutettaessa toiminta alkaa tiedosta. Ei voi toimia jos ei tiedä. Ei voi vaikuttaa, jos ei osaa argumentoida. Ei osaa argumentoida, jos ei ota selvää. Ei voi ottaa selvää, jos ei ole kirjastoa. Juuri tässä on kirjastojen kansalaisoikeudellinen tehtävä. URN:NBN:fi-fe20031609 |
||||||||||||||||||
