Helsingin yliopiston kirjasto, Suomen kansalliskirjasto
kansi   lukijalle   esipuhe   kirjoittajat   galleria


Kirja  tietoverkkojen maailmassa

 «

    aihepiirit    

  I  

  II  

  III  

  IV  

  V  

  VI  

» 




Kirjastoverkon suurhankkeet


Kansalliskirjasto elämäntehtävänä
1 Aina kansalliskirjasto
2 Kansalliskirjaston kehittäminen yliopiston yhteydessä
3 Kansallisten palvelujen kehittäminen alkaa
4 Kirjastoverkon suurhankkeet
5 Kaikkea ei silti saavutettu
6 Yhteistyö kirjastojen ideologiana
7 Kansalliskirjasto ja yleiset kirjastot
8 Paikallispalvelujen kehittäminen
9 Palvelukapasiteetti kasvaa
10 Verkkokäyttöiset luettelot
11 Kansalliskirjasto on kulttuurilaitos
12 Kansainvälistä yhteistyötä
13 Johtajana asiantuntijaorganisaatiossa
14 Kokonaisuuden etu
tulosta Tulostettava versio
Suurin ja komplisoiduin yksittäinen yhteinen hanke oli tietenkin uuden kirjastojärjestelmän hankinta VTLS-järjestelmän tilalle. Hanke kesti useita vuosia. En ole vieläkään aivan varma, ymmärsivätkö kaikki kirjastot ja yliopistot, miten valtavan työpanoksen kansalliskirjasto niiden hyväksi teki. Ammattikorkeakoulut eivät ainakaan näyttäneet ymmärtäneen. Laajuudestaan ja ongelmallisuudestaan huolimatta hanke onnistui, ja sen yhteydessä saatiin toteutetuksi myös radikaali toimintatapojen muutos. Onnellista asiassa oli, että yliopistokirjastojen johtajat - toisin kuin atk-keskusten johtajat - olivat yksimielisiä siitä, että vanhoista rakenteista oli syytä luopua ja keskittää palvelut yhdelle yhteiselle palvelimelle. Tosin tässäkin asiassa pitää paikkansa, että poikkeus vahvistaa säännön. Mutta kun yliopistojen rehtorit lopulta asettuivat yksimielisesti ratkaisun taakse, asia oli sillä selvä. Tuloksena oli Suomen yliopistojen ensimmäinen konsortiosopimus, jota muutaman viikon kuluttua seurasi sopimus virtuaaliyliopistosta. Niin yksinkertaisen järkevä ja hyvin toimiva kuin ratkaisu onkin, se oli kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Ulkomailla sen aikaansaamista ihmetellään jatkuvasti. Kun olen edellä käyttänyt kriittisiä sanoja Helsingin yliopistosta, voin nyt todeta, että yliopiston rehtori oli tässä asiassa täydellisesti tukenani.

Olennaista kirjastojärjestelmähankkeessa oli ymmärtääkseni se, että kirjastot saattoivat luottaa kansalliskirjaston asiantuntemukseen ja kykyyn ajaa kirjastojen etua. Toinen olennainen piirre oli se, että kansalliskirjasto toimi muutosagenttina. Vaikka prosessi olikin vaivalloinen, kirjasto onnistui markkinoimaan uudistuksen ja toteuttamaan sen. Tässä, jos missä kävi selvästi ilmi, miten suuri merkitys on yhteisellä eksekutiivilla, joka hallitsee tehtävänsä ja suuntaa katseensa tulevaisuuteen.

Rahallisesti FinELib (mikä nimi!) on tietenkin ollut monin verroin suurempi hanke kuin kirjastojärjestelmän hankinta. Sen liikkeelle lähtö oli kuitenkin paljon kivuttomampi, koska se tarjosi kirjastoille ja yliopistoille ylimääräistä rahaa. Ongelmat kytkeytyivät lähinnä ohjelman vakinaistamiseen, sillä ohjelman liittäminen kansalliskirjaston tehtäviin nostatti vastarintaa kentällä siitä huolimatta, että se jo valmiiksi oli kansalliskirjaston hoidossa. Sitä vastoin, kun hanke käynnistettiin projektina, ministeriössä ei toimintamallia ollut harkittu loppuun asti. Projekti oli ikään kuin itsenäinen ja teki itsenäisiä päätöksiä, mutta juridisesti päätösten seuraamuksista vastasi kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja. Jouduinkin tämän takia toteamaan ministeriön johdolle, ettei mikään työryhmä voi pakottaa ylikirjastonhoitajaa hyväksymään rahankäyttöä, jota hän ei voi hyväksyä. Ministeriön edustajien oli pakko olla samaa mieltä. Onneksi yhtään asiaa ei tarvinnut palauttaa uuteen valmisteluun.


«  1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  »
URN:NBN:fi-fe20031605