|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||
Johtajana asiantuntijaorganisaatiossa
Asiantuntijoitten tukeminen ei tietenkään ole ollut vain kauniita sanoja ja selkään taputtelua. Se on edellyttänyt perusteellista paneutumista ja jatkuvaa opiskelua. Tavoitteiden asettaminen ja muotoilu edellyttää asiantuntemusta. Asiantuntijoitten aivoitukset eivät liioin ole välttämättä aina sellaisinaan toteuttamiskelpoisia eivätkä ne ilman muuta ota huomioon kaikkia niitä näkökohtia, joita johtajan on pakko punnita ratkaisuja tehdessään. Asiantuntijat näyttävät olevan toisinaan myös kovin kerkeitä muuttamaan käsityksiään. Kuitenkin kirjaston johdon olisi voitava luottaa siihen, että asiantuntijat ovat asiantuntijoita ja että heillä on hallussaan kaikki asiaan vaikuttava olennainen tieto. Katsoin, että minun oli tarvittaessa kyettävä myös kyseenalaistamaan – ei tietenkään aina - asiantuntijoitten näkemykset ja osallistumaan valmisteluprosessiin, jotta tuloksena olisi ollut sekä sisällöllisesti että poliittisesti kestävä ratkaisu. Varsinkin koko kirjastoverkkoa koskevissa kysymyksissä nimenomaan johtajan oli kyettävä perustelemaan ja selostamaan ratkaisut asiallisesti argumentoiden myös oman kirjaston ulkopuolella. Mitä merkittävämmästä asiasta oli kysymys, sitä tärkeämpää minusta oli, että muut kirjastot saattoivat luottaa siihen, että kansalliskirjaston johto tiesi, mitä se teki, että johdon linja oli myös muiden kirjastojen tiedossa ja että johto noudatti tätä linjaa yhteisesti sovitulla tavalla. Vastuu kirjaston tavoitteista on johtajalla eikä asiantuntijoilla. Asiantuntijoitten on toteutettava kirjaston tavoitteita eikä rakennettava omiaan. On silkkaa realismia pitää mielessään, että asiantuntijoillakin on oma hybriksensä. Täysin puolueettomia asiantuntijoita ei ole eikä kirjastonhoitajien sitoutuminen yhteisiin tavoitteisiin ole muutenkaan aivan vahvimmasta päästä. Oman hiekkalaatikon rakentajia riittää. Johtajan osallistuminen valmisteluprosessiin yhdessä asiantuntijoiden kanssa ei tietenkään ole käskyttämistä, vaikka joku saattaa sen joskus sellaisena kokea, vaan keskustelua, joka hyödyntää tehokkaasti asiantuntijoitten tietämystä. Selviytyäkseni kunnialla tästä keskustelusta katsoin velvollisuudekseni kouluttaa itseäni jatkuvasti, sekä lukemalla että käyttämällä laajoiksi kasvaneita kansainvälisiä yhteyksiäni. Tärkeimpiä opettajiani olivat kuitenkin omat asiantuntijani. Jonkinlaista vahvistusta näkemykselleni sain hiljan EU:n maatalouskomissaari Franz Fischlerin tokaisusta, kun hän EU:n maataloustuloratkaisun loppuneuvottelujen yhteydessä poisti ministereiden asiantuntijat kokoussalista. Kun sen johdosta esitettiin epäilys, mahtavatko maatalousministerit kyetä käsittelemään niin komplisoitua asiaa yksinään, Fischler totesi kuivakkaasti, ettei pidä ryhtyä ministeriksi ellei hallitse asiaansa. Jälkeenpäin voi tietenkin kysyä, oliko tällainen totaalinen paneutuminen asioihin viisasta ja tarpeellista. Jos kysytään, oliko se viisasta johtamisen kannalta, kysymys on paras osoittaa työtovereilleni. Omasta puolestani minun on sanottava, että muulla tavoin tuskin olisin voinut tehtävääni hoitaa. Olen ollut ennen muuta ns. asiajohtaja. Tosin olisin voinut harkita tarkemmin sitä, miten viisasta oli jatkaa tätä itsensä kehittämistä viimeiseen saakka. Koulutushan on tunnetusti pitkän tähtäyksen investointi, mutta kun viranhoitoni päättyi, tämä investointi menetti merkityksensä. Suomen kokoisessa ja tapaisessa maassa tällaisella, virkaan sitomattomalla asiantuntemuksella ei ole käyttöä. URN:NBN:fi-fe20031605 |
|||||||||||||||||||||||||||||||||||
