Helsingin yliopiston kirjasto, Suomen kansalliskirjasto
kansi   lukijalle   esipuhe   kirjoittajat   galleria


Kirja  tietoverkkojen maailmassa

 «

    aihepiirit    

  I  

  II  

  III  

  IV  

  V  

  VI  

» 




Kansalliskirjasto on kulttuurilaitos


Kansalliskirjasto elämäntehtävänä
1 Aina kansalliskirjasto
2 Kansalliskirjaston kehittäminen yliopiston yhteydessä
3 Kansallisten palvelujen kehittäminen alkaa
4 Kirjastoverkon suurhankkeet
5 Kaikkea ei silti saavutettu
6 Yhteistyö kirjastojen ideologiana
7 Kansalliskirjasto ja yleiset kirjastot
8 Paikallispalvelujen kehittäminen
9 Palvelukapasiteetti kasvaa
10 Verkkokäyttöiset luettelot
11 Kansalliskirjasto on kulttuurilaitos
12 Kansainvälistä yhteistyötä
13 Johtajana asiantuntijaorganisaatiossa
14 Kokonaisuuden etu
tulosta Tulostettava versio
Helsingin yliopiston kirjasto, Suomen kansalliskirjasto, on maan vanhin kulttuurilaitos. Kirkko ja yliopisto ovat instituutioita, eivät yksittäisiä laitoksia. Pidin tätä asemaa monella tavalla velvoittavana. Siitä syystä kirjasto järjesti ahkerasti näyttelyjä, joista tingittiin vain 1990-luvun suurten budjettileikkausten takia. Näyttelyjä järjestettiin sekä kotimaassa että ulkomailla, ja suomalaista kirjallisuutta tehtiin tunnetuksi ulkomailla muutenkin, mm. Books from Finland -lehden avulla.

Vanhan budjettikäytännön aikana näyttelyjen rahoitus ei ollut aivan yksinkertainen asia eikä sponsorointikaan ollut nykyisellä tasollaan. Pidin näyttelyjen järjestämistä yhtenä keskeisenä keinona avata kirjaston kansallisaarteet myös sille yleisölle, joka ei kuulu tutkijayhteisöön ja joka sen takia ei käytännössä voi muulla tavoin niihin tutustua. Näyttelyt eivät ole siis pelkkää PR-toimintaa, vaan kirjasto toteuttaa niiden avulla keskeistä kansallista tehtäväänsä, joka perustuu sen omille kokoelmille. Mutta tietenkin hyvät näyttelyt parantavat myös kirjaston julkisuuskuvaa, kuten kaikki muukin onnistunut toiminta. Suurimmat näyttelyt järjestimme muualla kuin kirjaston omissa tiloissa, mm. Helsingin kaupungintalolla, kansallismuseossa, kahteen kertaan tuomiokirkon kryptassa ja viimeksi jopa Kruunuhaan entisessä postissa. Kirjan juhlavuoden näyttelyjä järjestettiin myös ulkomailla, ennen kaikkea Saksassa (Hannover ja Göttingen). Kaikkiin näihin näyttelyihin toimitettiin tutkimustyöhön perustuneet näyttelyjulkaisut.

Kirjaston kansalliseen kulttuuritehtävään kuului mielestäni myös tutkimus. Etsin keinoja rahoittaa tutkimushankkeita, ja yleensä kirjastolla olikin aina jokin suurhanke menossa. Niitä olivat mm. Nordenskiöldin karttakokoelman luettelointi, Bibliographia Studiorum Uralicorum (BSU), Vanha kansallisbibliografia sekä Jean Sibeliuksen Koottujen teosten toimittaminen. Näihin kaikkiin on saatu merkittävä ulkopuolinen rahoitus. Yritin myös herätellä kirjahistoriallista tutkimusharrastusta henkilökunnan keskuudessa laajemminkin mm. tutkimusvapaan avulla ja julkaisemalla Opusculum-lehteä. Valitettavasti siemenet varisivat kalliolle. Siitä huolimatta pyrin itse harrastamaan kirja- ja kirjastohistoriaa.

Kulttuuritoiminta nostettiin näkyvästi esille myös kirjaston ensimmäisessä kansalliskirjastostrategiassa. Siinä määriteltiin kirjaston tavoitteeksi kehittyä myös koko kansan kansalliskirjastoksi. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että kirjasto on myös maamme ruotsinkielisen väestön kansalliskirjasto. Se velvoittaa kirjastoa kehittämään ja ylläpitämään palveluja myös ruotsin kielellä, vaikka joskus tuntuukin siltä, että kirjaston haluttaisiin tai toivottaisiin olevan jonkin sellaisen maan kansalliskirjasto, missä toisena kotimaisena kielenä on englanti.


«  1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  »
URN:NBN:fi-fe20031605