|
« Mäkinen, Ilkka. Kansalliskirjastoajatus Suomen kirjastolaitoksen historiassa. Julkaisussa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://urn.fi/urn:isbn:951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031602.
Ilkka MäkinenKansalliskirjastoajatus Suomen kirjastolaitoksen historiassaKansallistunne ja kansalliskirjasto Yleisesti katsotaan kansalliskirjastokäsitteen syntyneen, kun Ranskan kuningas Frans I (François) määräsi 1537, että jokaisen Ranskan kirjapainon piti luovuttaa kuninkaan kirjastoon yksi kappale tuottamiaan painotuotteita. Valtaapitävät ovat aina olleet kiinnostuneita siitä, mitä maassa julkaistaan ja luetaan. Vuoden 1789 vallankumouksen yhteydessä kuninkaan kirjasto, Bibliothèque du Roy, muuttui kansalliskirjastoksi, Bibliothèque Nationale. Sanalla ”kansalliskirjasto” oli ranskalaisten korvissa ehkä eri kaiku kuin meidän, koska nimenmuutoksella pyrittiin osoittamaan, että nyt oli otettu kuninkaan kirjasto kansan käsiin. Vasta romantiikan kansallisuusaate on antanut kansallisuudelle ja kansalliskirjastolle sellaisen sävyn, jonka me koemme. On varmasti myös eroa siinä, miten pienen, suhteellisen äskettäin identiteettinsä omaksuneen ja itsenäisyytensa saaneen maan kansalaiset kokevat käsitteet ”kansalliskirjallisuus”, ”kansalliskirjasto” tai ”kansalliskokoelma”, verrattuna suuren maan, esimerkiksi Englannin tai Ranskan, kansalaisten ja kirjastonjohtajien tapaan puhua kansalliskirjastosta. Entisten imperiumien kansalaiset eivät aina näe kansalliskirjaston tai kansallisen julkaisutuotannon symbolista merkitystä, vain sen mitattavan käyttöarvon. Heille julkaisutuotannon tallentaminen ja käyttöönsaattaminen sekä bibliografisen informaation järjestäminen ovat tekninen tarkoituksenmukaisuuskysymys; niin he sen käsittävät omassa maassaan ja suosittelevat samaa muillekin. Englannin kansalliskirjaston entinen johtaja Maurice B. Line (1998) onkin haastavasti kysynyt, onko kansalliskirjastolla sellaisia tehtäviä, joita ei jokin muu kirjasto voisi hoitaa. Tosin hän vastaa itse retoriseen kysymykseensä, että toki kansalliskirjasto voi olla se toimija, joka tietyt tehtävät kykenee parhaiten hoitamaan. Hänen näkökulmastaan viimeaikaiset suuret kansalliskirjastojen rakennusprojektit ovat kansallisen ylpeyden ilmauksia. Niinhän ne ovat. Suomessa kansalliskirjastoajatus on historiallisesti yhdistelmä kansallisuusaatetta ja teknistä tarkoituksenmukaisuutta. Me emme pääse koskaan siitä, että näemme kirjallisessa sivistyksessämme, oli se sitten painettua tai elektronista, todisteen omasta olemassaolostamme erillisenä, itsenäisenä, itseään toteuttavana kansallisena ja kulttuurisena yksikkönä. Mutta modernissa maassa asioiden käytännöllinen sujuvuus, tiedon saatavuus, on arkipäivän touhussa ensisijainen. Siinä mielessä myös meille kansalliskirjastojärjestelmä on välineellinen kysymys, tehtävä, joka on ratkaistava parhaalla mahdollisella tavalla. Kansalliskirjaston sydän Kansalliskirjastokokoelma on alusta pitäen ollut kansalliskirjaston sydän. Oikeastaan Suomen osalta kansalliskirjastokokoelman alkuitu on nähtävissä jo Turun akatemian ensimmäisinä vuosikymmeninä. Kun konsistori v. 1654 laati akatemian toisen kirjanpainajan, Petrus Hanssonin kanssa tehtävää sopimusta, määrättiin, että kirjanpainajan tuli luovuttaa kaikista painotuotteistaan kolme kappaletta akatemialla: yksi arkistoon ja kaksi akatemian kirjastoon. Tämä ei kuitenkaan sitonut muita maan kirjapainoja, joita harvakseltaan syntyi. Tanskassa velvoitettiin jo 1648 maan kaikki kirjapainot luovuttamaan painotuotteensa Kööpenhaminan yliopiston kirjastolle ja vuonna 1697 myös Kööpenhaminan kuninkaallinen kirjasto sai saman oikeuden. Ruotsissa sai kuninkaallinen kirjasto vapaakappaleensa 1662. Vuonna 1707 annettiin kaikille Ruotsin yliopistokirjastoille oikeus saada kappale jokaista valtakunnassa painettua painotuotetta tavoitteena sekä julkaisutuotannon valvonta että yliopistojen kirjastojen kartuttaminen. Vuosi 1707 on siis varsinaisesti se, josta Suomen kansalliskirjaston tärkeän osan, kansalliskirjastokoelman voi katsoa saaneen alkunsa, vaikka hatara se alku oli. Ruotsin vallan aikana ei tietenkään voinut puhua mistään Suomen kansalliskirjastosta eikä kansalliskirjastokokoelmasta nykyisessä mielessä. Jo varhain puhuttiin kuitenkin fennica-kirjallisuudesta. Turun akatemian kirjastonhoitajista ensimmäinen, joka muotoili fennica-käsitteen ja suomalaisen kirjallisuuden keräystavoitteen, oli Henrik Gabriel Porthan (1739-1804). Olisi väärin sanoa, että Porthania olisi elähdyttänyt varsinainen suomalaiskansallinen ajatustapa. Hän näki Suomen aina Ruotsin osana, mutta kieltämättä yhtä hyvin Suomen omintakeinen kulttuurinen asema valtakunnan kontekstissa oli hänelle selviö. Porthan halusi kerätä kirjastoon jokaisen ”kirjaimen, jonka maanmiehemme ovat julkaisseet”. Porthan kuitenkin katseli suomalaista kansallisuutta ulkoapäin, valistuksen viileästä näkökulmasta. Erillistä fennica-kokoelmaa Porthan ei perustanut, vaan Suomessa ilmestyneet julkaisut olivat muun kirjallisuuden seassa. Erillisiä kotimaisen kirjallisuuden kokoelmia ei ollut juuri muuallakaan, Pohjoismaissa ensimmäinen syntyi Tanskassa 1780-luvulla. ”Kotimainen kokoelma” syntyy 1700-luvun loppupuolella käsite kansa, kansakunta, alkoi saada sellaista sisältöä, joka synnytti omaa identiteettiä sellaistenkin ihmisryhmien keskuudessa, joita aiemmin ei oltu laskettu kansojen joukkoon. Suomalaiset nostettiin virallisestikin kansakunnaksi Venäjän liitettyä alueen itseensä, joskin tarkkaan ottaen vain kansakunnaksi muiden imperiumin kansakuntien joukossa. Vallanvaihdoksessa Suomi joutui uudenlaiseen asemaan, joka antoi Turun akatemian voimassapidetyille privilegioille, mm. vapaakappaleiden saannille, uuden sisällön: nyt vapaakappaleita saatiin nimenomaan Suomesta. Tosin asetelma muuttui jo 1828, jolloin Aleksanterin yliopiston kirjastolle alkoi tulla vapaakappaleita koko Venäjän keisarikunnasta, mikä (asiaa ääneen lausumatta) itse asiassa teki kirjastosta yhden Venäjän keisarikunnan kansalliskirjastoista. 1800-luvun alussa alkoi vaikuttaa myös kansalliskirjastoasioita monimutkaistava kielikysymys. Sen ensimmäisiä ilmauksia oli C. N. Keckmanin (1793-1838) laatima suomenkielisen kirjallisuuden taannehtivan kansallisbibliografian pohjatyö Förteckning å härtills vetterligen tryckta Finska skrifter (1821). Keckman kutsuu luettelonsa johdannossa suomea ”kansakunnan äidinkieleksi”. Porthanin perinnettä Turun akatemian ja sittemmin Helsingin Aleksanterin yliopiston kirjastonhoitajana jatkanut F. W. Pipping (1783-1868) tarttui Keckmanin kuoltua bibliografiatyöhön ja jatkoi sen suurella tarmolla lopputulokseen. Tähän tietenkin liittyy 1827 tuhoutuneen yliopiston kirjaston kokoelman uudelleenrakentaminen, jossa Pipping kiinnitti erityistä huomiota kotimaisen kirjallisuuden keräämiseen. Kotimaisen kirjallisuuden kokoelma syntyi Suomessa keskellä mehevää riitaa. Pipping oli perinyt Porthanilta ns. mekaanisen hyllyjärjestyksen, jossa kirjat sijoitettiin hyllyille siinä järjestyksessä kuin ne kirjastoon tulivat. Professorit kuitenkin pitivät parempana aiheenmukaista eli tieteellistä järjestystä, jossa samaan tieteenalaan kuuluvat kirjat ovat samassa luokassa. Pipping siirtyi professorinvirastaan senaattoriksi 1837, mutta jatkoi kirjastonhoitajana. Silloin kirjaston järjestysperiaatteista kytenyt erimielisyys leimahti avoimeksi riidaksi. Pipping hävisi kiistan ja erosi 1845 kirjastonhoitajan tehtävästä, mutta pidätti itsellään oikeuden hoitaa ”Suomen kirjallisuuden” kokoelmaa, joka nyt ensimmäistä kertaa erotettiin omaksi osastokseen. Yhdestä kirjastosta tulikin nyt kaksi kirjastoa saman katon alle, yliopiston tieteellinen kirjasto ja kansalliskirjasto. Kotimaisen kokoelman syntymiseen ovat suorassa yhteydessä 1800-luvun jälkipuoliskon tärkeät yliopiston kirjaston virkailijoiden laatimat bibliografiat, alkaen Pippingin suurtyöstä Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista (1856-57), Elmgrenin luetteloon Öfversigt af Finlands litteratur (1861 & 1865) ja edelleen Vaseniuksen Suomalaiseen kirjallisuuteen (1878 alkaen), josta lähtien suomalaisen kirjallisuuden bibliografointi on tapahtunut säännöllisesti, aikaa myöten myös kielellisesti kattavasti. Tällä tavalla jälleen yksi kansalliskirjaston perustehtävä tuli mukaan, vaikka aina toiseen maailmansotaan saakka bibliografioiden julkaisijana olikin jokin muu taho kuin kirjasto. Primus inter pares Jo 1800-luvulla pidettiin Helsingin yliopiston kirjastoa Suomen kansalliskirjastona tai sellaista vastaavana, mutta virallista kansalliskirjaston asemaa ei ollut. Mahdollisesti voimakastahtoinen Georg Schauman (1870-1930), joka tuli kirjaston palvelukseen jo 1889 ja toimi ylikirjastonhoitajana 1914-1930, oli se, joka alkoi määritellä yliopiston kirjaston kansalliskirjastoluonnetta yli fennica-kokoelman kerääjän ja säilyttäjän roolin. HYK oli autonomian aikana maan ainoa yleistieteellinen kirjasto, jonka velvollisuus oli kerätä kotimaisen lisäksi kaikkea ulkomaista tieteellistä kirjallisuutta, mutta Schauman näki jo, että kirjaston hankintatehtävä tulee suhteuttaa muihin tieteellisiin kirjastoihin. Hän halusi edistää yliopistonkirjaston ja muiden tieteellisten kirjastojen yhteistyötä. Vuonna 1913 julkaisemassaan pamfletissa Om förvaltningen af offentliga forskarbibliotek hän ehdotti myös tieteellisten kirjastojen yhteisluettelon julkaisemista. HYK:ssa toimitettua ulkomaisten hankintojen yhteisluetteloa eli ”tieteellisten kirjastojen lisäluetteloa” alettiin julkaista 1930-luvulla, jolloin maassa olikin jo muita yleistieteellisiä yliopistonkirjastoja, Åbo Akademilla ja Turun yliopistolla. Schaumanin aikana (1919) uudistettu vapaakappalesäädös loi oikeastaan Suomeen kansalliskirjastojärjestelmän, kun viidestä vapaakappaleesta, jotka Helsingin ylioipiston kirjasto jakoi, vain yksi jäi HYK:oon, neljän muun jakaantuessa muihin kirjastoihin, myös Helsingin ulkopuolelle. Schaumanin seuraaja L. O. Th. Tudeer (1884-1954) jatkoi edeltäjänsä pyrkimyksiä HYK:n kansalliskirjastoaseman vankistajana ja tieteellisten kirjastojen yhteistoiminnan edistäjänä. Tudeer edusti Suomen tieteellistä kirjastomaailmaa kansainvälisissä järjestöissä, mikä kuuluu kansalliskirjaston keskeisiin tehtäviin. Toisen maailmansodan jälkeiset ulkomaiset kirjalahjoitukset, erityisesti ASLA-järjestelmä, olivat yksi vipusin, jota Tudeer käytti yhteistyöpyrkimysten edistämiseen. 1947 asetettiin hänen aloitteestaan Tieteellisten kirjastojen komitea (mietintö 1950), joka käytännössä toimi kuin vakituinen elin, se kokoontuikin liki 90 kertaa ja sen toimesta koottiin ensimmäinen Suomen tieteellisten kirjastojen opas. Lähes kaikki esi-elektroniset tieteellisen kirjastoalan uudistusideat saivat tässä komiteassa hahmonsa. Komitea ehdotti myös HYK:n ylikirjastonhoitajan johtaman tieteellisten kirjastojen yhteistyöelimen perustamista. Opetusministeriö suostui perustamaan tällaisen elimen vasta 1954, mutta ASLA-varojen jakamiseksi yliopistonkirjastojen johtajat muodostivat jo 1950 epävirallisen elimen, Suomen tieteellisten kirjastojen neuvoston, joka toteutti myös muuta yhteistyötä. Tudeerin ja hänen seuraajansa Jorma Vallinkosken (1915-1980) aikana kansallisbibliografian toimittaminen ja julkaiseminen tulivat yliopistonkirjaston tehtäväksi. Komitean mietinnössä kiinnitettiin huomiota myös niihin ongelmiin, jotka johtuivat siitä, että maassa ei ollut kirjastoa, joka ”ulospäin toimisi virallisena kansalliskirjastona, kuten useimmissa muissa maissa on laita”. Sekä käytännöllisten että periaatteellisten syiden takia komitea ehdotti, että HYK myös muodollisesti saisi kansalliskirjaston aseman ”ja sen luonne maan keskeisimpänä tieteellisenä kirjastona siten tulisi virallisesti korostetuksi”. Säädöstasolla tämä tapahtui vasta 1991 (Laki Helsingin yliopistosta, 854/ 1991, 23§ ja Asetus Helsingin yliopistosta, 1241/ 1991, 18§). Jos tammikuussa 2003 julkistetun opetusministeriön muistion ehdotukset toteutetaan, tulevaisuudessa myös kirjaston nimi tulee muuttumaan sen aseman mukaiseksi Kansalliskirjastoksi, vaikka kirjasto muodollisesti säilyisikin Helsingin yliopiston yhteydessä. Verkon kutojaksi 1960- ja 1970-luvuilla uudelleen virkistynyt kirjasto- ja informaatioalan suunnittelutoiminta pyrki määrittelemään myös kansalliskirjaston aseman laajenevassa tieteellisten kirjastojen järjestelmässä. Erityisesti tämä tapahtui suunniteltaessa paljon päänvaivaa aiheuttaneiden ns. valtakunnallisten tehtävien hoitamista. Niiden menestyksellinen hoitaminen olisi kaivannut kansallista koordinoivaa ja muita toimijoita tukevaa keskusta, jonka luonnollinen paikka olisi kansalliskirjastossa. Tieteelliset kirjastot muodostaisivat näin yhdessä toimivan järjestelmän, jonka keskuksena olisi kansalliskirjasto. Lähtölaukaus järjestelmän hahmottamisessa oli Tieteellisten kirjastojen kehittämistoimikunta, joka mietinnössään 1967 (Kom.miet. 1967: B 91) ehdotti bibliografisen instituutin perustamista bibliografisen toiminnan tehostamista varten. Luontevasti ehdotus toteutui 1972, kun Helsingin yliopiston kirjastoon perustettiin bibliografinen osasto. Kurssikirjojen saatavuus nosti korkeakoulukirjastojen ongelmat valtakunnan julkisuuteen aktiivisen opiskelijapoliittisen lobbauksen tuloksena. Kurssikirjojen ongelmia ratkottaessa päästiin käsiksi myös koko tieteellisen kirjastojärjestelmän kehitystarpeisiin. Kurssikirjastojen organisointitoimikunta esitti yhdessä mietinnöistään (Kom.miet. 1971: B 130) perustettavaksi erillisen kansalliskirjaston, johon siirrettäisiin HYK:sta ja Tieteellisten seurain kirjastosta näiden kirjastojen hoitamat valtakunnalliset tehtävät. Kansalliskirjaston nimitystä ei suunnitelmissa aina ole haluttu tai tohdittu pitää esillä, vaan tarvittavia tehtäviä hoitavaa laitosta on välillä kutsuttu neutraalilla järjestelmänhakuisella nimellä ”tieteellisten kirjastojen keskusyksiköksi”. K&I-alan suunnittelua jatkaneen Tieteellisen informoinnin neuvoston eli TINFO:n ensimmäinen mietintö (Kom.miet. 1974: 43) ehdotti keskusyksikön perustamista. Nimitys kansalliskirjasto mainitaan kuin ohimennen mietinnön tiivistelmän siirtymävaihetta käsittelevän jakson lopussa (s. 43): ”Noin vuonna 1984 siirretään HYK:n kotimaisen kirjallisuuden arkistokokoelma suunnittelukeskuksen yhteyteen ja organisaatioon. Viimeistään tällöin tulisi tieteellisten kirjastojen suunnittelukeskuksen nimi muuttaa ja keskusyksikön nimenä voisi olla esim. kansalliskirjasto.” TINFO:n huolellisesti laaditut suunnitelmat eivät taloudellisten, hallinnollisten ja poliittisten ristiriitojen takia sellaisenaan toteutuneet. Erillistä koordinoivaa keskusyksikköä ei perustettu, mutta ajan mittaan merkittäviä suunnittelu- ja tuotantotehtäviä on kerääntynyt HYK:n hoidettavaksi. Tieteellisten kirjastojen atk-yksikön (TKAY) siirtäminen opetusministeriöistä kirjaston yhteyteen 1993 on ollut yksi merkittävistä askelista. 1990-luku oli kovaa koulua tieteellisille kirjastoille, kun laman takia rahoitusta karsittiin ja samaan aikaan automatisointiin ja verkostoitumiseen liittyvät uudet asiat tulivat voimalla kirjastojen arkipäivään. Tällä vuosikymmellä hyväksyttiin ajatus vahvasta ja monipuolisesta kansalliskirjastosta. Teknologinen, erityisesti tietoverkon, kehitys on hitsannut yliopisto- ja muita tieteellisiä kirjastoja yhteen ennennäkemättömällä tavalla, vaikka, kuten Esko Häkli on huomauttanut, ”kirjastojen toiminnalliset tavoitteet ja niiden toteuttamista varten myönnettävä rahoitus rajautuvat entistä selkeämmin kehysorganisaation oman toiminnan tarpeisiin”. Häklin mukaan ”ajatus yhteisestä Suomen yliopistokirjastosta, joka rakentuu työn- ja vastuunjaolle yksittäisten yliopistokirjastojen kesken, on alkuperäisessä hahmossaan siirtynyt historiaan”. Yhtäältä siis tietynlainen itsekkyys tai omaehtoisuus on legitimoitu, mutta silti kirjastot tekevät oman etunsa takia yhteistyötä innokkaammin ja tuloksellisemmin kuin koskaan ennen. Tässä asetelmassa kansalliskirjaston merkitys on kasvanut huomattavasti palvelujen tuottajana ja verkon koordinoijana. Uudet näkymät Tähän saakka kansalliskirjaston toiminta on tapahtunut ensi sijassa tieteellisten kirjastojen piirissä ja kansalaiskäyttäjiin nähden välillisesti. Viimeisin vaihe kansalliskirjastoajatuksen kehityksessä lupaa tässä suhteessa jälleen uusia ratkaisuja. Yhtäältä valmistellaan kansalliskirjaston palvelujen, kuten tietokantojen, käytön ulottamista ilman eri maksua myös yleisiin, ammattikorkeakoulujen ja erikoiskirjastoihin. Toisaalta kokoelmien digitoimisella, minkä Kai Ekholm on nostanut keskeiseksi tavoitteeksi, pyritään avaamaan kokoelmien sisällöt kaikille käyttäjille asuinpaikasta ja ammatista riippumatta. Se on sukupolvien työ, mutta mahdollistaa sen, että kansalliskirjasto loppujen lopuksi kasvaa ”koko kansakunnan kansalliskirjastoksi” (HYK:n strategia 2000-2003) tai, kuten Esko Häkli on tiivistänyt, ”koko kansan kirjastoksi”. Seuraava askel voikin olla kansalliskirjastoajatuksen laajentaminen käsittämään koko Eurooppaa. Euroopan kansalliskirjastot suunnittelevat Euroopan kirjastoa (The European Library), joka kokoaisi koko eurooppalaisen kulttuuriperinnön keskeisen aineiston jokaisen kirjaston asiakkaan tavoitettavaksi (Ekholm 2003). Rajoja ei tässä suhteessa voi loputtomiin asettaa vain Euroopan reunoille, vaan aikaa myöten ja suotuisan kehityksen vallitessa koko maailma tulee kuulumaan samaan piiriin. Näköalaa riittää.
Kirjallisuutta aiheesta
Ekholm, Kai. Kansalliskirjaston uusi suunta. Helsingin yliopiston kirjaston tiedotuslehti 1/2003, s. 3-6. Ekholm, Kai: Kirjastot tietoyhteiskunnan sisältötuottajana. Helsingin yliopiston kirjaston tiedotuslehti 2/2002, s. 3-5. Ekholm, Kai: Yksi kansalliskirjasto - monta tehtävää. Helsingin yliopiston kirjaston tiedotuslehti 3/2002, s. 3-5. Häkli, Esko: Tieteelliset keskuskirjastot vaakalaudalla. Helsingin yliopiston kirjaston tiedotuslehti 1/1993, s. 1-5. Häkli, Esko: Vapaakappalelain uudistus. Tietolinja [verkkojulkaisu] 2/1998. Saatavana http://www.lib.helsinki.fi/tietolinja/0298/vapaakpl.html Häkli, Esko: Kansalliskirjasto - mitä se on ja mitä se tekee? - Helsingin yliopiston kirjaston tiedotuslehti 4/1999, s. 1. Häkli, Esko: Mitä kansalliskirjasto haluaa olla vuonna 2003? - Helsingin yliopiston kirjaston tiedotuslehti 1/2000, s. 3-8. Kansalliskirjastostrategia 2000-2003 [verkkodokumentti]. Hyväksytty johtokunnan kokouksessa 16.11.1999. Saatavana http://www.lib.helsinki.fi/yleistieto/strategia_2000-2003.htm Nordström, Holger. Helsingfors universitetsbiblioteks Fennica-samling. Helsingfors 1918. Kirjastonhoitajat. Bibliotekarierna. The Librarians. 1640-1976. Näyttely Helsingin yliopiston kirjastossa 27.4.-1.6.1990. [Näyttelyjulkaisu] (1990) Line, Maurice B. What do National Libraried do in the Age on the Internet? Ariande [verkkojulkaisu], 13/1998. Saatavana http://www.ariadne.ac.uk/issue13/main/ |