28.4.1952 Tukholmassa

SUOMEN TALOUDELLINEN KEHITYS JA

ULKOPOLIITTINEN ASEMA

SODAN JÄLKEEN

Parhaillaan elettävän ajan sijoittaminen tiettyyn historialliseen kauteen on vaikea tehtävä, sillä nykyisen kiihkeän elämänrytmin ja nopeasti muuttuvien tilanteiden vuoksi erehtymisen vaara on suuri. Jos tarkastelemme asiaa esim. Suomen kohdalta, on mahdotonta sanoa, onko Suomen nykyhetki käsitettävä loppuakordeiksi siinä kovasävyisessä sinfoniassa, jonka viime vuosilta tunnemme, onko se ehkä turhaa optimismia herättelevä välisoitto vai onko se alkusoitto historiamme uudelle valoisalle kaudelle, sellaiselle jota me aavistelemme ja toivomme. Joka tapauksessa Suomi elää parhaillaan varsin erikoisluonteista vaihetta, jonka selvittely saattaa herättää mielenkiintoa nimenomaan meille läheisessä naapurimaassa Ruotsissa.

Jos aluksi tarkastelemme maamme nykyhetken taloudellista kehitysvaihetta, on sen taustaksi syytä esittää eräitä yleisesti tunnettuja tietoja tilanteesta välirauhan jälkeen syksyllä 1944. Olimme menettäneet suuret maa-alueet ja niihin liittyvät taloudelliset arvot -- noin 12 % maan koko varallisuudesta ja tuotantovoimista. Pohjois-Suomi oli saksalaisten joukkojen hävittämä maan polttamisen hirvittävän taktiikan mukaan. Teollisuus oli kuuden vuoden ylipaineen kuluttama, sen raaka-ainevarastot oli syöty loppuun. Maatalous oli sodan oloissa rappeutunut, pellot olivat tuottamattomassa kunnossa, kotieläinkanta oli vähentynyt ja määrältään riittämätön konekanta oli kulunutta. Maakuljetuksista huolehtimassa oli kourallinen loppuunajettuja, puukaasukäyttöisiä autoja, joista puuttuivat varaosat. Rautatiet olivat menettäneet alueluovutuksessa 1/5 pituudestaan ja runsaasti saman verran liikkuvasta kalustostaan. Suurella vaivannäöllä ja huolella hankitusta kauppalaivastosta oli jäljellä 1/3, sekin yleensä vanhan tonnistomme vanhin osa. Erityisen raskaana tuntui maan voimalaitoksia kohdannut 20 %:n menetys. Tämän kaiken traagisena taustana oli se, että maa oli menettänyt kaatuneina arviolta 10 % nuorimmista ja samalla työkykyisimmistä ikäluokista.

Tämä oli lähtökohtana, kun maan piti lähteä taittamaan edessä olevaa taivalta, joka ei ollut vaikea vain sen vuoksi, että sodan hävitykset oli korjattava ja puolimiljoonaiselle siirtoväelle luotava elämisen mahdollisuudet, vaan myös siksi, että määrätyssä lyhyessä ajassa oli suoritettava raskaat sotakorvaukset. Niiden kokonaismäärä nousi alkuvuosina noin 6 1/2 %:iin kansantulosta. Vaikka tämä luku ei sellaisenaan kenties vaikuta kovin suurelta, on huomattava, että sotakorvausten suorittaminen edellytti uusien, maan oloissa varsin suurten teollisuuslaitosten rakentamista. Sotakorvaus rasitti täten kaksinkertaisella voimalla kulutustasoamme, sillä meidän piti juoksevasta työntuloksesta suorittaa sekä sotakorvaukset että investoinnit, jotka merkitsivät esim. konepaja-, laivanrakennus- ja kaapeliteollisuuden tuotantotehon kaksinkertaistamista. On helppoa käsittää, kuinka pienet mahdollisuutemme olivat esim. vv. 1945--47 ostaa ulkomailta kulutustavaroita, kun vientivolyymi oli 18--64 % sodan edellisestä tasosta ja suuri osa saaduista valuutoista täytyi käyttää koneisiin, laivalevyihin jne. Ilman ulkomaisia lainoja, joista Ruotsin antama on suurin, tuskin olisimme selviytyneet, sillä vaikka saamiemme lainojen kokonaismäärä on ollut varsin vähäinen, ne ovat tuoneet avun sekä vahingonkorvausteollisuuden että elintärkeän huollon solmukohtiin.

Ei ole tässä yhteydessä tarpeen ryhtyä kuvaamaan maamme talouselämän kieltämättä mutkittelevaa kulkua välirauhasopimusta seuranneiden vajaan kahdeksan viime vuoden aikana. Kun me tänä päivänä voimme todeta, että pääosa varsinaisista jälleenrakennustehtävistä on jo suoritettu, tunnemme syvää tyydytystä. Ja vaikka kuljetun vaikean taipaleen varrella ovat nähtävissä pysyvät merkit monista epäonnistumisista -- kirvelevin niistä inflaation aiheuttamat menetykset suurelle joukolle kansakunnan kunnollisimpia jäseniä -- niin tietynlainen vaisu ylpeys ei liene epäoikeutettu, niin suuri on ollut täydellisen epäonnistumisen vaara.

Sotakorvaussuorituksista on jäljellä enää vajaat 4 %, jolloin kuitenkin on pidettävä muistissa, että 1/4 alkuperäisestä v:n 1938 dollarein lasketusta määrästä on neuvostohallituksen päätöksellä poistettu. Tämän vuoden syyskuussa on koko jäljellä oleva sotakorvausvelvollisuus täytetty. Me laskemme, että Suomi tulee kahdeksan vuoden aikana käyttäneeksi sotakorvauksiin suunnilleen valtion budjetin yhden vuoden loppusummaa vastaavan menoerän.

Luovutetun alueen väestö on sijoitettu uusiin oloihin, niin että sillä on suurin piirtein samat mahdollisuudet kuin muulla väestöllä ottaa osaa maan tuotantoelämään. Tämä on vaatinut suurisuuntaisen maareformin toteuttamista. Kymmeniä tuhansia uusia tiloja tarpeellisine viljelysmaineen ja asuntoineen on muodostettu. Lasketaan, että noin 80 % siirtoväen asuttamissuunnitelmasta on jo toteutettu ja että koko valtava tehtävä tulee loppuun saatetuksi v:n 1954 kuluessa. Kun valtio on korvannut siirtoväelle, tosin jyrkkää alentamisasteikkoa käyttäen suurempiin omaisuuksiin mentäessä, indeksiehtoisin obligaatioin alueluovutuksen aiheuttamat menetykset, on valtion varoja tähän mennessä käytetty sekä asutustoimintaan että korvauksiin kaikkiaan niin paljon, että sekin vastaa arviolta yhden vuoden budjetin loppusummaa. Tähän sisältyy myös Lapin jälleenrakentaminen, joka on jo loppuun saatettu.

Maamme maatalouden rappiot on saatu korjatuiksi ja uutta peltoa menetettyjen tilalle raivatuksi niin, että maatalous nykyhetkellä tuottaa jo enemmän kuin v. 1939. Myös muilta aloilta voidaan esittää vastaavanlaisia ja parempiakin tuloksia. Niinpä teollisuus on menetyksistään huolimatta saavuttanut tuotantovolyymin, joka on noin 3/4 suurempi kuin v. 1938. Vientiteollisuuden tehokkaan jälleenrakentamistyön ansiosta oli vientiteollisuutemme vientivolyymi viime vuonna 103 % sodan edellisestä. Siten olemme voineet käyttää hyödyksemme ne edulliset suhdanteet, jotka puunjalostustuotteilla on ollut maailmanmarkkinoilla ja joihin viime vuoden poikkeuksellisen suotuisa taloudellinen kehityksemme tärkeältä osalta rakentuu.

Myös ulkomaankauppamme on noussut siitä aallonpohjasta, missä se oli sodan päättyessä. Ulkomaankauppamme kokonaisvaihto oli v. 1945 -- tuona vuonna vallinneen markan ja dollarin keskikurssin mukaan laskien -- 134 miljoonaa dollaria. Vuonna 1951 kokonaisvaihto -- dollarin nykykurssin perusteella laskien -- oli jo 1482 miljoonaa dollaria. Myös ulkomaankauppamme rakenteessa on tänä aikana tapahtunut huomattavia muutoksia, joista merkittävin on kauppasuhteittemme kehittyminen Neuvostoliittoon. Kaupankäynnillä Neuvostoliiton kanssa on sodan jälkeisinä vaikeina vuosina ollut ja on vieläkin erikoisasema Suomen ulkomaankaupassa, mitä ilman mm. raaka-aine- ja elintarvikehuoltomme olisi joutunut voittamattomiin vaikeuksiin. Tuonti Neuvostoliitosta on tyydyttänyt esim. viljan, sokerin, väkilannoitteiden, rehujen ja nestemäisten polttoaineiden tuontitarpeen. Tämä tuonti on maksettu sellaisilla tuotteillamme, joiden sijoittaminen muualle maailmanmarkkinoille olisi ollut suureksi osaksi mahdotonta. Valuuttojen puutteen tai tavaransaantivaikeuksien vuoksi ei tuonti Neuvostoliitosta olisi ollut ainakaan olennaisesti muualta korvattavissa. Laajan vapaan kauppavaihdon aikaansaaminen Neuvostoliiton kanssa on ollut, sen voi epäröimättä sanoa, sodan jälkeisen elpymisemme tärkeimpiä tekijöitä.

On luonnollista, että talouselämän ripeä nousu on parantanut kansalaisten toimeentuloa. Vaikka kansantulolaskelmat tapahtuneen inflaation johdosta ovat jossakin määrin epävarmat, voimme melkoisen varmasti todeta, että kansalaisten elintaso keskimäärin on Suomessa nykyisin korkeampi kuin se oli ennen sotaa. Mutta eräs jälleenrakennustehtävä on vielä kesken, nimittäin asuntokysymyksen hoitaminen. Huolimatta siitä, että valtio on merkittävin erikoistoimenpitein tukenut asuntorakennustoimintaa ja että rakennusvolyymi on ollut viime vuosina suurempi kuin koskaan aikaisemmin, emme ole vielä läheskään voineet täyttää asuntojen vajausta. Mutta kun nyt muut suuret jälleenrakennustehtävät on ratkaistu, voimme kohdistaa entistä tehokkaammin huomion myös asuntokysymykseen.

Kaiken kaikkiaan Suomi on taloudellisen kehityksen puolesta saavuttanut tai saavuttamassa erään päätepisteen: sodan hävitykset ja seuraukset on korjattu, uuden rakentamisen vaihe on alkamassa.

Meidän on ryhdyttävä rakentamaan maatamme turvataksemme kasvavalle väestölle edessä olevina aikoina elintason nousun edellytykset. Ei riitä, että olemassa olevaa tuotantokoneistoa kehitetään, vaan uusia, tähän asti käyttämättömiä voimavaroja on vedettävä tuotannollisen toiminnan piiriin.

Kauaskantoisimmat ja suurimmat investointitarpeet on teollisuudella, joka ei Suomessa ole käyttänyt vielä läheskään kaikkia mahdollisuuksiaan hyväkseen. Teollisuuden laajentumisen edellyttämän voimantarpeen tyydyttämiseksi on viime vuosina tehty suuria sijoituksia, mutta uusien voimalaitosten rakentaminen on edelleen välttämätöntä. Äskettäin hallitus antoi eduskunnalle esityksen, joka koskee yhtiön muodostamista Kemijoen vesivoiman rakentamiseksi. Ajankohtainen kysymys Suomessa onkin nimenomaan Pohjois-Suomen teollistaminen, joka on teollisuuden alalla tärkein pitkän tähtäimen tehtävä. Puunjalostusteollisuudella ja ehkä muullakin teollisuudella on suuria mahdollisuuksia Pohjois-Suomessa, joka on köyhää seutua asukkaiden toimeentulon puolesta, mutta jossa on runsaasti metsiä ja muita mahdollisuuksia teollisuuden kehittämiseen. Me emme näe Pohjois-Suomen rakentamista vain tarkeänä taloudellisena vaan myös välttämättömänä yhteiskunnallisena tehtävänä.

Myös julkisen sektorin osalla on suoritettava sodan siirtämiä investointeja, joita varten on valmiina 5 miljardiin kruunuun päättyvät suunnitelmat. Valtion varoja tarvitaan asuntorakennustoiminnan edistämiseen, sairaaloiden, koulujen ja muiden julkisten rakennusten uusimiseen ja uusien rakentamiseen sekä maan liikenneverkoston parantamiseen. Tämän ohjelman toteuttamista osalta helpottaa Suomen sotilasmenojen pienuus. Esim. v:n 1951 tilinpäätöksen mukaan olivat sotilasmenomme vain 3,8 % budjetin loppusummasta.

Vaikka on selvää, että maa tulee teollistumaan, on luonnollista, että myös maataloutemme tuotantokykyä on jatkuvasti parannettava. Maataloutemme kaipaa rationalisoimista, mihin ei ole ollut mahdollisuutta eikä varaa sotavuosina eikä niiden jälkeenkään. Kun maatalouden palveluksessa olevan väestön määrä jatkuvasti vähenee, maatalouden rationalisointi kansamme elintarvikeomavaraisuuden turvaamiseksi on välttämättömyys. Asiaa on viime aikoina osaltaan edistänyt se, että yksityiset metsänomistajat ovat saaneet metsätuloja, joita voidaan käyttää myös maatalouden hyväksi.

Ne valtavat tehtävät, joita meillä on edessämme maan talouselämän edelleen kehittämiseksi, voidaan suorittaa ainoastaan sillä edellytyksellä, että maan rahaolot saatetaan vakavammalle pohjalle kuin ne ovat olleet sotien jälkeen. Sodan jälkeiselle kaudelle on ollut ominaista jatkuva inflaatio, mikä on ilmennyt väliin rajuna, väliin vaimeana. Tämän kehityksen johdosta meillä on tukkuhintaindeksi v:n l951 loppuun mennessä kohonnut pisteeseen 1928 (perusvuosi = 1935) ja elinkustannusindeksi noussut v:sta 1938 yksitoistakertaiseksi. Kesällä 1950 solmitun yleisen työehtosopimuksen palkkatasoa koskeva indeksiehto oli taloudellisesti niin onneton, että sen vallitessa ei tasapainoa olisi voitu saavuttaa, vaan inflaatio olisi jatkunut kiihtyvällä vauhdilla. Tämä tilanteen mahdottomuus vei kuitenkin siihen, että meidän oli pakko ryhtyä kokonaan uudella pohjalla tekemään loppu hintojen ja palkkojen hedelmättömästä kilpajuoksusta ja keskittyä järjestelemään reaalitaloudellisten tekijöiden välisiä suhteita, joista myös hinta- ja palkkakehitys on riippuvainen. Paremman yhteiskuntataloudellisen tasapainon saavuttamiseksi välttämätön tutkimus- ja selvitystyö suoritettiin kesällä 1951, jolloin toukokuusta syyskuuhun maassa vallitsi ns. linnarauha. Kun vakauttamistyöhön osallistuvat eri osapuolet osoittivat vilpitöntä tahtoa ratkaisun etsimisessä, saatiin aikaan sellainen ohjelma, jonka pohjalla ensimmäisen kerran sodan jälkeen on Suomen taloudellisessa elämässä tietoisesti voitu toimia yhteiskuntataloudellisen tasapainon saavuttamiseksi ja siten suhteellisen vakaan rahanarvon ylläpitämiseksi.

Vakauttamisohjelman avulla pyrittiin palauttamaan tasapaino yhteiskunnan kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan välille. Päätettiin rajoittaa investointitoimintaa ja pitää palkat linnarauhan aikana vallineella tasolla. Palkkajärjestelyjä varten luotiin uusi järjestelmä, jolla palkat sidottiin uudelleen laadittuun elinkustannusindeksiin. Maataloudelle ei sallittu mitään hinnantarkistuksia ja eräiden teollisuustuotteiden, lähinnä tekstiilien, hintoja alennettiin, minkä teki mahdolliseksi maailmanmarkkinoilla tapahtunut hintakehitys. Ohjelma sisälsi myös valtion menojen ja pankkiluottojen rajoittamisen sekä korkeasuhdanteiden ansiosta maahan virtaavien vientitulojen inflatorisen vaikutuksen eliminoimisen viennin suhdannepidätysten avulla. Luottopoliittiset toimenpiteet yhdessä alenevan hintakehityksen ja tuonnin määrätietoisen lisäämisen kanssa ovatkin aiheuttaneet sen, että tavaravarastoja on virrannut markkinoille, jotka ovat muuttuneet myyjien markkinoista ostajien markkinoiksi. Tämä on ollut omiaan lisäämään palkannauttijoiden uskoa siihen, että elintasoa voidaan kohottaa turvautumatta yleisiin palkankorotuksiin, joita ei maassa olekaan tapahtunut 16 kuukauteen. Elinkustannusindeksi, jonka peruskuukausi on viime vuoden lokakuu, oli viime maaliskuussa 101. Tämä nousu on johtunut pääasiassa siitä, että kaikki hintasubventiot on ohjelman mukaisesti poistettu. Palkkoja joudutaan tarkistamaan vain jos elinkustannusindeksi kohoaa siten, että jonkin vuosineljänneksen keski-indeksi on kohonnut 5 % perustason yläpuolelle. Yleisen luottamuksen kasvu on myös vaikuttanut säästämishaluun, niin että säästämistoiminta on voimakkaasti lisääntynyt viime kuukausina, vaikka korkokantaa vakauttamisohjelman mukaisesti alennettiin 2 %:lla.

Ne suotuisat saavutukset, joista edellä olen kertonut, ovat siinä määrin rohkaisevia, että ne antavat aiheen varovaiseen toivoon tuotannon eri tekijöiden kesken vallitsevan tasapainon saavuttamisesta ja säilymisestä talouselämässämme. Jos näin käy, vuosi 1951 tulee merkitsemään uuden vaiheen alkamista maamme taloudellisessa kehityksessä.

Ennen kuin taloudellisten olojen vakauttaminen kuitenkaan saattoi onnistua, oli sille luotava poliittiset edellytykset. Suomen sisäpolitiikassa sodan jälkeen on erotettavissa kolme eri kautta: yhteishallitukset laajalla taloudellisesti ja sisäpoliittisesti verraten epäyhtenäisellä pohjalla vv. 1944--48, vähemmistöhallitukset vv. 1948--51 ja enemmistöhallitukset taloudellisesti ja sisäpoliittisesti suhteellisen yhtenäisellä pohjalla v:n 1951 alusta lähtien. Ryhtymättä historialliseen selvittelyyn, minkä vaiheitten jälkeen ja millaisten tekijöiden johdosta on tultu nykyiseen hallituskokoomukseen, josta vastaavat sos.dem.-puolue, maalaisliitto ja ruotsalainen puolue, haluan todeta, että v:n 1951 enemmistöhallitusten muodostaminen perustui kaikkien osapuolten vakaaseen tahtoon saattaa talouselämä tasapainoon. Jo tähän mennessä on päästy saavutuksiin, joilla on pysyvä arvo, ja erittäin tärkeää tulevaisuuden kannalta on se, että yhteistoiminnan aikana on jatkuvasti voimistunut käsitys yhteisen hallituspolitiikan suotuisista edellytyksistä saavuttaa kestäviä tuloksia. Näyttää siltä, että talouselämämme häiriötön kehitys on parhaiten turvattu, jos nykyinen hallituspohja voidaan säilyttää ensi vaaleihin saakka. Tämä johtopäätös ei suinkaan merkitse muiden puolueiden diskriminoimista, mutta nykyisen hallituksen piirissä on yhtäläinen peruskäsitys demokratian suurista periaatekysymyksistä ja yhteen sovitettavissa olevat mielipiteet talouselämän ajankohtaisten pulmakysymysten ratkaisemisesta, jonkinlainen pohja muiden kombinaatioiden avulla on vaikeaa aikaansaada. On varsin luonnollista, että hallituspolitiikkamme, josta määräävät monessa suhteessa hyvin erilaisia intressejä edustavat puolueet, rakentuu sovittelujen ja kompromissien pohjalle ja lopputulos tietyissä asioissa saattaa olla sellainen, että yksikään osapuoli ei sitä tunnusta omakseen. Mutta tämähän ei toki ole vierasta demokratioille. Päinvastoin, tällaiseen sovittelujen pakollisuuteen sisältyy paljon sitä, mikä antaa demokratialle sen erityisen kyvyn tasasuhtaisen kehityksen toteuttamiseen. Mutta samalla se tekee demokratiasta käytännössä vaikeasti hoidettavan valtiollisen järjestelmän.

Kuvaus Suomen nykyhetkestä jäisi varsin epätäydelliseksi, jos sivuuttaisimme maamme ulkopolitiikan. Suomen asemassa olevalle maalle vakiintuneilla ulkopoliittisilla suhteilla on ratkaiseva merkitys.

Valtakunnan nykyinen presidentti J. K. Paasikivi määritteli syksyllä 1944 pääministeriksi tultuaan Suomen ulkopolitiikan tärkeimmäksi tehtäväksi keskinäiseen luottamukseen ja arvonantoon perustuvan hyvän naapurisovun aikaansaamisen Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Tämä ohjelma saavutti vastakaikua Neuvostoliiton taholla. Kun suhteiden tarkempi järjestäminen Suomen ja Neuvostoliiton kesken katsottiin molempien maiden elinetujen mukaiseksi, solmittiin huhtikuun 6. päivänä 1948 ystävyys- ja avunantosopimus, joka yhdessä rauhansopimuksen kanssa muodostaa perustan Suomen ja Neuvostoliiton välisille suhteille.

Ystävyys- ja avunantosopimuksen sisältö on ulkomaillakin niin tunnettu, että sen yksityiskohtainen selostaminen ei ole tarpeen. Sopimus sisältää sekä sotilaallisia ja poliittisia että taloudellisia ja kulttuurillisia määräyksiä. Sotilaallisten artiklojen ydin on siinä, että Suomi ja Neuvostoliitto tietyin edellytyksin käyvät sotilaalliseen yhteistyöhön Suomen alueella, jos Suomi joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi.

Se sotilaallisluonteinen sopimus, joka edellä mainittuun ystävyyssopimukseen sisältyy, ei ole ainoa Pohjois-Euroopan historiassa. Varsin mielenkiintoisen vertauskohdan tarjoaa se sotaliitto, jonka Ruotsi ja Venäjä solmivat keskenään v. 1724 isonvihan päätyttyä. Sallittakoon lyhyt selonteko.

Uudenkaupungin rauha elokuun 20. päivänä 1721 merkitsi Ruotsille Itämeren takaisten valloitusten menettämistä ja rajan siirtymistä Suomessa Virolahdelta Laatokan pohjoispuolelle, mikä suunnilleen on ollut rajana Suomen ja Neuvostoliiton välillä v:sta 1940 lähtien. Ruotsin politiikan johdossa niinä vaikeina vuosina, jotka seurasivat Uudenkaupungin rauhaa, oli suomalainen valtiomies Arvid Horn. Hänen tehtäväkseen tuli turvata rauha sodan hävittämälle maalle ja huolehtia, että talouselämän nousu loisi sille uuden menestyksen. Hornin ulkopolitiikka tähtäsi hyvien naapuruussuhteiden säilyttämiseen Venäjän kanssa. Vuonna 1723 Venäjä esitti Ruotsille liittosopimuksen solmimista. Ehdotus kohtasi Ruotsissa voimakasta vastustusta, mutta tuli kuitenkin hyväksytyksi. Sopimus allekirjoitettiin helmikuun 22. päivänä 1724. Sopimus oli luonteeltaan sotilaallinen liitto, jonka mukaan kumpikin osapuoli sitoutui keskinäiseen avunantoon, jos toinen osapuoli joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Ruotsin velvollisuus ottaa 10 000 miehen suuruisella armeijalla osaa Venäjän puolustamiseen rajoittui Eurooppaan eikä ulottunut sotatoimiin Turkkia vastaan. Sopimuksen sisällöstä on edelleen mainittava, että ruotsalaisen ylipäällikön tuli saada paikka Venäjän sotaneuvostossa ja että ruotsalaisia joukko-osastoja ei saanut, mikäli mahdollista, erottaa kauaksi toisistaan. Sopimus oli solmittu 12 vuodeksi.

Vaikka sotapuolue oli rauhan vallitessa kasvanut Ruotsissa, onnistui Hornin v. 1735 uudistaa sopimus 12 vuodeksi, jolloin sopimukseen tuli mm. sellainen muutos, että ruotsalaisten joukko-osastojen ei tarvinnut palvella Puolassa, jos yhteinen sotilaallinen esiintyminen tulisi kysymykseen. Kun Horn sitten v. 1738 syöstiin vallasta, muuttui Ruotsin politiikka, ja Ruotsi julisti Ranskan yllytyksestä sotaliittoa irtisanomatta Venäjää vastaan sodan v. 1741. Se päättyi Turun rauhaan, jossa raja Suomessa siirrettiin Kymijoelle.

Myönnän kernaasti, että selonteko v:n 1724 liittosopimuksesta poikkeaa varsinaisesta aiheestani, mutta en ole jaksanut vastustaa houkutusta esittää se tässä yhteydessä. Tämä selonteko näet palauttaa mieleemme, että se valtakunta, jolla oli vastuu Suomen kohtaloista, ajankohtana, joka tarjoaa monessa suhteessa yhtymäkohtia Suomen nykytilanteeseen, näki tarpeelliseksi tehdä sotilasliiton suuren itäisen naapurimme kanssa, jotta rauha olisi turvattu ja maalle taattu edellytykset uuteen taloudelliseen nousuun. Mutta tämä rinnastus tekee myös selväksi sen, miksi me suomalaiset pidämme järkkymättä kiinni Neuvostoliiton kanssa solmimastamme ystävyys- ja avunantosopimuksesta sekä siitä rauhanpolitiikasta, joka sopimuksessa saa ilmaisunsa. Tältä pohjalta lähtien Suomi katsoo, että se on saavuttanut vakaan, turvatun aseman ulkopolitiikassaan. Luottamuksellinen yhteistyömme Neuvostoliiton kanssa ei ehkäise Suomen perinteellistä läheistä yhteisymmärrystä pohjoismaisten veljeskansojen, ensi sijassa Ruotsin kanssa, enempää kuin vilkkaita kaupallisia yhteyksiä vanhojen läntisten kauppatuttaviemme kanssa.

Selontekoni Suomen nykyhetkestä päättyy tähän. Olen pyrkinyt osoittamaan, että maamme on kyennyt voittamaan sodan tuottamat vaikeudet ja on nyt saavuttamassa tai jo osittain saavuttanut vakaantuneet olosuhteet maan kehitykseen määräävimmin merkitsevillä aloilla. Meistä itsestämme, kansallisesta itsekuristamme, harkintakyvystämme ja hermoistamme riippuu, voimmeko lunastaa ne lupaukset, joita viimeaikainen suotuisa kehitys on antanut.