Lindströmin pihvit

Aikamoisia vekkuleita ovat nuo Ruotsin lehtimiehet. Ja sellaisia propagandisteja järjestään. Olipa kysymys torihinnoista tai olympialaisista, niin mitalin toinen puoli aina kuuluu näin, että Mamma Svean asiat ovat aina kuitenkin parhain päin. Kun eräs tukholmalainen lehtimies talvisodan aikaan lähetti Amerikasta lehdelleen jutun, jossa kerrottiin, miten Amerikassa kerätään apua ja paketteja sotaakäyvään Suomeen, niin juttuun pantiin seuraava otsikko: "Suomi on Amerikan suosituin maa - mutta toisella sijalla on Ruotsi." Tämä tuli mieleen sille, joka lukaisi eilispäiväisiä Tukholman lehtiä. Helsingissä on nim. pidetty kovat ampumakilpailut, joissa kävi niin ikävästi, että Ruotsi sai päihinsä. Eräs suuri ruotsalainen lehti kirjoitti siitä näin: "Suomi voitti ampumakilpailun - mutta sairaasta Nyströmistä tuli sankari Helsingissä." Ikäänkuin me emme muutenkin uskoisi sitä historiallista tosiasiaa, että Suomi kävi sotia, mutta Ruotsin kansasta tuli sankarikansa.

Viime aikojen Ruotsin sanomalehtiä on hallinnut kaksi johtavaa aatetta: hysteerinen sodan pelko ja homoseksuaalisen yhdistyksen toiminta. Sotaa on ennustettu sellaisella menestyksellä kuusi vuotta, että useat Amerikan ruotsalaiset, jotka ovat tulleet vanhan Mamman luo viettämään elämänsä ehtoota, ovat setseliä avaamatta painuneet takaisin Amerikkaan, koska sota syttyy ensi viikolla. Amerikkalaiset lukevat tosissaan Ruotsin lehtiä, he kun eivät tiedä, miten niitä rakennellaan. Täällä Suomessa hyvin tiedetään, ettei tuollaisista mielialoista voi syyttää vakaata Ruotsin kansaa, vaan sikäläistä sanomalehtimiesmoraalia. Jutussa ei tarvitse olla perää, kunhan se vain tärisyttää lukijakuntaa. Tänään reväistään otsikko yli sivun, huomenna se sitten jossain takasivulla tuuman mittaisena peruutetaan. Ja kauppa käy. Nyt on Ruotsissa otettu pohdittavaksi kolmaskin suuri kysymys, nimittäin suoriutuuko Suomi olympialaisistaan. Jo se, että Suomen suoriutumiskyky asetetaan epäilyksen alaiseksi, on eräänlaista Pohjoismaista yhteistyötä. Sitä tietä yritetään saada muukin maailma meitä epäilemään. Sitä on viimeksi harjoittanut Ruotsin SAK:n lehti Aftontidningen. (20.8.1951.) Lehti on lähettänyt Helsinkiin erikoiskirjeenvaihtajansa, joka yrittää osoittaa, ettei hänelle ole turhaan ostettu tikettiä Suomeen. Heti kärkeen hän on saanut `selville`, että Suomi on joutunut olympiakuumeen valtaan, kuumeen, joka on niin voimakas, että maa jo vuotta ennen kisoja on jakaantunut kahteen leiriin, jotka käyvät katkeraa olympialaista sisällissotaa toisiaan vastaan. Otamme nyt tutkimuksemme kohteeksi, miten tuollaisia tarinoita pannaan kokoon ja minkä verran niissä on perää. Tarkastamme aluksi sanaa olympiakuume. Jos käytetään sanaa kuume, on potilaassa jokin vika, josta kuume on hälytysmerkki. Mutta vaikka me kuinka pitäisimme kättämme Suomen kansan valtimolla, niin mitään kuumeen jytkytystä ei tunnu. Suomen kansa on parhaasta päästä tehnyt myöhäistä heinäänsä, ei se ehdi olla olympialaisten takia kuumeessa. Ja ensi kesänä, kun olympialaisia pidetään, sen on taas pakko tehdä heinää. Joten kuume-sanan käyttö tässä yhteydessä on puhdasta palturia. Jos mainittu toimittaja tarkoittaa, että olympiakansliassa on kuumetta, niin emme usko sitäkään, vaikka siellä olisi jo aika pitää kuumetta ja kiirettä. Sen sijaan uskomme, että Tukholman pankeissa on kuumetta Suomen olympialaisten johdosta, sillä miltei jokainen käärii kokoon Suomen rahaa, jolla sitten vuoden kuluttua voi pelata valuutat pois olympiavierailta. Oikein ja väärin kokoon käärin.

Kirjeenvaihtajan mukaan me suomalaiset olemme jakaantuneet siis kahteen leiriin, joista hän runoilee: "Nämä kaksi leiriä ovat lyhyesti sanottuna optimisteja ja pessimistejä ja sotaa käydään lehdistössä, kokoushuoneissa ja radiossa. Pessimistit ovat varmoja siitä, ettei Suomi niukoilla sodanjälkeisillä mahdollisuuksillaan voi olympialaisiaan hoitaa, kun taas optimistit lujasti luottavat siihen, että sisulla tehdään tälläkin kertaa ihmeitä." Hän jatkaa, että pessimistien pääväitteitä on kolme, nim. majoitusvaikeudet, liian kalliit hinnat ja puutteellinen kielitaito. Kirjeenvaihtaja on haastatellut kaupunginjohtaja Erik von Frenckelliä, joka on optimisti ja luottaa lujasti siihen, että Suomi hoitaa taaskin asiansa. Hän on mainitulle kirjurille kertonut, ettei hotellihuoneita ole saatavissa Lontoossa, Pariisissa ja Tukholmassakaan eikä missään muuallakaan Euroopassa. Mutta yksityisihmiset Helsingissä ovat luvanneet jo yli kolmekymmentä tuhatta sänkyä ja lisää ilmoitetaan joka päivä. Sitten on vielä koulut, kasarmit, laivat ja teltat. Noin viitisenkymmentä tuhatta vierasta tulee ja menee päivittäin ja ne me kyllä hoidamme. Mitä taas hintoihin tulee, on Eerikki selittänyt, että kyllä täällä on tilaisuus tuhlata, mutta voi täällä elää hyvin halvallakin. Tällä hän ilmeisesti tarkoittaa aivan oikein, että ei pidä olla pakkaamassa tyyriisiin trahtööreihin, jos kerran värkeissä ei ole varaa. Ja siksi toiseksi, täällä on urheilujuhlat, ja ellei Punssi-Juunssoni voi paria kolmea päivää pysyä raittiina, niin jääköön kotiin Eskilstunaan. Joka tapauksessa tullaan Helsingissä estämään sellainen kiskonta kuin viimeksi pidetyissä olympialaisissa Berliinissä ja Lontoossa. Näemme siis, että olympia-asiassa me olemme aivan yksimielisiä, koska Frenckellkin todistaa kuin parhaat aitosuomalaiset.

Ketä pessimistejä on mainittu kirjeenvaihtaja tavannut Suomessa? Kuka täällä ei usko, että me pystymme järjestämään mainitut urheilukilpailut?

Ei hän ole tavannut täällä ketään pessimistejä. Ja mahdotontahan se olisikin, sillä ei sellaisia Suomessa ole. Majoitusta ei enää kukaan epäile enempää kuin ruokailumahdollisuuksiakaan. Uutistietojen mukaan puhutaan täällä ensi kesänä jo kolmellakymmenellä kielellä, siami ja ruotsi mukaanluettuina. Kielitaidosta puheenollen hätäilee mainittu kirjeenvaihtaja sitäkin, etteivät täällä muka tullivirkailijat enää puhu ruotsia. Valehtelee, vekkuli, taas. Ainakaan ruotsalaisen ei pitäisi Helsingissä hätäillä, koska täällä on vähintään satatuhatta sellaista ihmistä, joka puhuu hänen kieltään äidinkielenään. Vaikka mainittu kirjeenvaihtaja on siis käynyt täällä paikan päällä ja nähnyt, että täällä ei ole kuumetta eikä kaksia leirejä, vaan kaikki suhtautuvat olympialaisiin yksimielisellä luottamuksella, niin hänen pitää vaan olla pessimisti. Mistä tämä johtuu? Pitäisihän hänen sankarikansan jäsenenä ymmärtää, että aina me viisikymmentä tuhatta hoidamme pari viikkoa, kun me sodan aikana hoidimme viidensadantuhannen miehen armeijan monta vuotta.

Emme halua ampua pianistia. Mainittu kirjeenvaihtaja on tietysti kotitoimituksesta saanut ohjeet, että nyt pitää mennä Suomeen ja olla myrkyllinen ja pessimisti, sillä sota ei näytä tälläkään viikolla tulevan ja nuo peijakkaan fintupit aikovat hoitaa ne olympialaisensa.

Olkaa te vaan pessimistejä, Tukholman skriivarit, se on hyvän merkki. Mutta kun ensi vuonna tulette Helsinkiin, niin var så god och hålla vacker min. Täällä on silloin hauskaa. Ruotsia puhutaan. Lindströmin pihviä syödään. Ruotsalaisten voitoille hurrataan. Ellei voittoja tule, niin sankareina juhlitaan.

Veljenpoika