Oikeusministeri Kekkonen: Herra puhemies! Keskustelun aikana on eräissä puheenvuoroissa kiinnitetty huomiota n.s. sotarikolliskysymykseen, josta säännökset sisältyvät välirauhansopimuksen 13 artiklaan. Kun tällä kysymyksellä on tärkeä merkitys siinä suhteessa, miten me voimme täyttää välirauhansopimuksen ehdot, niin saattaa olla paikallaan tehdä selkoa hallituksen toimenpiteistä. Sitäpaitsi hallituksen toiminta tässä kysymyksessä antaa osaltaan laajemmasta näkökulmasta valaistusta myöskin siihen kysymykseen, joka nyt parastaikaa on välikysymyksen kohteena eduskunnassa.

Välirauhansopimuksen 13 artiklan mukaan on Suomi sitoutunut yhteistoiminnassa yhtyneiden kansakuntien kanssa huolehtimaan siitä, että sotarikoksiin syyllistyneet henkilöt pidätetään ja tuomitaan, ja on selvää, että Suomen hallitus tämän sitoumuksen perusteella on velvollinen ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joiden perusteella me voimme lunastaa sen sanan, joka tämänkin artiklan kohdalla on annettu.

Heti lokakuussa ennen Neuvostoliittoon palautettavien sotavankien luovuttamista ryhdyttiin suorittamaan, tosin viime tingassa ja suurella kiireellä, kuulusteluja kaikkien sotavankien keskuudessa, jotta voitaisiin saada selville ne teot, joissa sotavangit olivat havainneet suomalaisten viranomaisten menetelleen laittomasti. Tämä kuulustelu johti siihen, että vajaata 2,000 tapausta, joissa sotavangit katsoivat vartijoittensa tai muitten suomalaisten menetelleen laittomasti, saatiin selville. Näistä oli tosin enemmän kuin puolet omaisuusrikoksia. Mutta varsin huomattava osa näistä oli henkirikoksia. Kaiken kaikkiaan 824 tapausta oli sellaisia, joita ei katsota omaisuusrikosten piiriin kuuluvaksi.

Kun oli välttämätöntä, että saatiin aikaan yhtenäinen menettely näiden asioiden tutkimisessa, muodostettiin puolustusviranomaisten toimesta sotavankileirien tutkimuskeskus Riihimäelle, joka on siitä lähtien, myöhemmin oikeusministeriön alaisuuteen siirrettynä, huolehtinut siitä, että sotarikokset tutkitaan ja saatetaan syytteeseen. Tätä nykyä on sotavankileirien tutkimuskeskuksen palveluksessa vajaata 100 rikostutkijaa, jotka suorittavat tutkimuksia tässä erittäin laajaksi kehittyneessä asiassa. Katsottiin nimittäin myöhemmin välttämättömäksi, että 13 artiklan toteuttamiseksi ei riitä ainoastaan se, että suoritetaan tutkimukset niissä tapauksissa, jotka olivat sotavankien ilmiannosta joutuneet käsittelyn alaisiksi, vaan myöskin havaittiin välttämättömäksi, että asiassa koetetaan saada omasta aloitteestamme se selvitys, mikä tässä maassa on saatavissa, niin että tämä kysymys voitaisiin mahdollisimman nopeasti saattaa pois täydellisesti päiväjärjestyksestä, niin että se ei enää koskaan vastaisuudessa häiritsisi meidän oikeuselämäämme. Tämän vuoksi oikeusministeriö muutama kuukausi sitten kehoitti julkisesti, että kaikki ne henkilöt, jotka tietävät tapahtuneen rikoksia sotavankeja vastaan, tekisivät siitä oikeusministeriölle ilmoituksen. Tähän mennessä on saapunut kaiken kaikkiaan ilmoituksia 523:sta sotavankeja kohtaan tapahtuneesta rikoksesta, ja varsin huomattava osa näistä käsittää nimenomaisesti henkirikoksia. Tämän ohella on liittoutuneiden valvontakomissio jatkuvasti toimittanut sotavangeilta ja muuten saatuja tietoja oikeusministeriölle sotavankeja vastaan tehdyistä rikoksista. Tähän mennessä niitä on saapunut 278:sta eri tapauksesta.

Me voimme havaita näistä luvuista, kuinka tavattoman suurisuuntaisesta tehtävästä tässä on kysymys. Ja on lisäksi otettava huomioon, että vaikka näin laaja asia on hoidettavana on samanaikaisesti mitä suurin puute pätevistä tutkijavoimista. Sitäpaitsi tutkimukset ovat erinomaisen vaikeat, niinkuin jokainen saattaa hyvin ymmärtää. Ensiksikin on voitu havaita, että ilmoitukset ja ilmiannot monessa suhteessa, nimenomaisesti sotavankien tekemät, ovat erittäin epätäydelliset, nimet ovat puutteelliset, paikkakunnista ei ole selkoa j.n.e. Edelleen monet näistä ilmiannoista koskettelevat varsin vanhoja tapauksia, joten tosiasioista on vaikea saada ilmiantojen perusteella selvää. Ja kun sitten päästään niin pitkälle, että voidaan todeta, mistä tapauksesta nimenomaisesti on kysymys, on voitu havaita se, että todistajat ovat varsin haluttomia tekemään selkoa siitä, mitä todellisuudessa on tapahtunut.

Julkisuudessa on jouduttu eräissä yhteyksissä kiinnittämään huomiota siihen, että yleensä syytteeseen ovat joutuneet ainoastaan sotamiehet tai aliupseerit, ja upseerit ja esiupseerit ovat yleensä välttäneet syytteen. Tässä suhteessa tietysti saattaa olla jonkin verran perää, mutta minä voin mainita, että tähän mennessä on syytteeseen asetettu 4 esiupseeria, 46 kapteenia tai muuta yliupseeria, 7 sotilasvirkamiestä, 74 alipäällystöön kuuluvaa henkilöä ja 71 miehistön kuuluvaa henkilöä. Erikoisen surullisen osan näissä asioissa muodostaa sotamiesten osuus sen vuoksi, että kun asiakirjoja, jotka ovat sisällöltään muuten varsin valitettavia, lukee, niin voi havaita, että sellaisissa tapauksissa, joissa sotavanki on laittomasti ammuttu, hyvin helposti voidaan yleensä todeta se, kuka tämän ampumisen on suorittanut - se on ollut joku sotamies taikka aliupseeri (Vasemmalta: Upseerien käskystä!). Mutta voi myöskin toiselta puolen nähdä, että he eivät ole omasta aloitteestaan sitä tehneet, vaan käsky on tullut korkeampaa, joltakin upseerilta, joka, sen jälkeen kun häntä kuulustellaan, yleensä kieltää antaneensa tämän käskyn. On hyvin vaikeata näyttää toteen sitä, kuka on todellisuudessa vastuunalainen tästä rangaistavasta teosta.

Erikoisen kuvaavaa on eräskin tunnettu päiväkäskyasia. Eräät upseerit olivat antaneet vertatihkuvan päiväkäskyn sotavankien kohtelusta. He ovat kyllä siitä asetetut syytteeseen ja he eivät voi, kun nimikirjoitukset ovat alla, suinkaan sitä kieltää eivätkä tahdokaan sitä tehdä, mutta he ovat esittäneet todennäköisiä syitä siihen, että he eivät ole tämän päiväkäskyn alkuperäiset isät, vaan että ne ovat löydettävät korkeammalta, ehkäpä kenties aina armeijakunnan komentajasta saakka, mutta ei ole onnistuttu saamaan selville siinä suhteessa täyttä totuutta, ja näin ollen syy ainakin tähän saakka on jäänyt näitten upseerien kannettavaksi, jotka eivät voi nimikirjoitustensa takia tästä päästä pois.

On valitettavaa, että tutkimukset näissä kysymyksissä ovat viivästyneet. Meidän valtakuntamme etu olisi se, että nämä tutkimukset olisi voitu jo tähän mennessä saattaa loppuun. Mutta kun toiselta puolelta otetaan huomioon ilmiantojen tavaton runsaus ja myöskin se seikka, että esteenä asian lopulliseen selvittämiseen on ollut se seikka, että meillä ei ole ollut mitään käytännöllisiä mahdollisuuksia asioita vielä tähän mennessä saada loppuun käsitellyiksi.

Monta kertaa tiedustellaan, minkälaisia tuomioita näissä annetaan, ovatko rikkomukset ja rikokset olleet niin suuria, että ne osoittavat meidän taholtamme tehdyn tekoja, jotka vaativat aivan erikoista huomiota. Tähän mennessä on kaiken kaikkiaan kuritushuoneeseen tuomittu 31 henkilöä, niistä elinkautiseen kuritushuoneeseen 11, vankeusrangaistuksia on annettu 55, muuhun rangaistukseen tuomittu 52 henkilöä ja oikeuden päätöksellä on tähän saakka loppuunkäsitellyissä jutuissa vapautettu 115 henkilöä.

Oikeusministeriö on täysin selvillä siitä merkityksestä, mikä riippumattomilla tuomioistuimilla pohjoismaisessa oikeuskäsityksessä on. Mutta oikeusistuimen riippumattomuus saattaa poliittisina kuohunta-aikoina olla kaksiteräinen miekka, jos tuomarin subjektiivinen käsitys poliittisista kysymyksistä pääsee vaikuttamaan tuomioon. Poliittiset oikeudenkäynnit ovat riippumattoman tuomioistuinlaitoksen kypsyyden osoitus, ja minä pelkään, että meillä Suomessa ei tätä kypsyyskoetta ole aina jaksettu täyttää. Sotavankirikosasiat tavallaan ovat poliittisia juttuja, ainakin eräs osa tuomareista helposti niin käsittää.

Kun oikeusministeriö on joutunut seuraamaan yksityiskohtaisesti juttuja, jotka oikeusistumissa on käsitelty, ja tuomioita, joita niissä on annettu, on oikeusministeriön ollut pakko kiinnittää huomiota siihen, että eräissä tapauksissa tuomiot ovat olleet varsin lieviä. Jo tammikuun 23 päivänä antoi ministeriö kiertokirjeen, jossa korostettiin sitä, kuinka tärkeätä on tuomioistuimien taholta kiinnittää näiden asioiden käsittelyyn mitä vakavinta huomiota. Oikeusministeriö lausui kirjeessään:

"Oikeusministeriöllä on aihetta esittää tuomioistuimille mielipiteensä tässä arkaluontoisessa asiassa. Suomi on jo kansainvälisissä sopimuksissa, jotka, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, on saatettu voimaan Suomessa, sitoutunut kohtelemaan inhimillisesti sotavankeja. Niiden kohtelussa ja käsittelyssä on noudatettava samoja lakeja, säännöksiä ja määräyksiä, joiden alaisia oman maan sotilaat ja kansalaiset yleensä ovat. Mutta paitsi tätä yleistä velvoitusta, johon Suomi, kunnioittaen sivistysvaltioissa tunnustettuja kansainvälisiä oikeusperiaatteita, vapaasta tahdostaan on sitoutunut, on Suomi sitäpaitsi viime syyskuun 19 päivänä tehdyssä rauhansopimuksessa, jonka määräykset saman syyskuun 23 päivänä annetulla, perustuslaista määrätyssä järjestyksessä säädetyllä lailla on saatettu meillä voimaan, velvoittanut yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.

Suomen velvollisuudet kerrotussa suhteessa ovat selvät. Jo Suomen asema on sellainen, ettei sillä ole varaa joutua syystä epäilyksi siitä, ettei se tinkimättömästi täyttäisi velvollisuuksiaan oikeusvaltiona ja sopimuskumppanina. Vain oikeuden kunnioittaminen ja oikeuden noudattaminen myöskin, kun on kysymyksessä toisen maan kansalaiset, antaa meille sen oikeudellisen pohjan, jolta me voimme odottaa muiden kansojen ja valtojen oikeamielistä myötätuntoa.

Kun Suomi kansainvälisillä sopimuksilla on sitoutunut saattamaan rangaistukseen sotarikoksiin syyllistyneet, on siis rangaistuksia tuomittaessa otettava huomioon, että ne tyydyttävät myöskin kansainvälistä oikeuskäsitystä. Rangaistuksen tulee senjohdosta objektiivisesti arvostellen vastata tehtyä rikosta. Silloin on, kun rikos on kohdistunut sotavankiin, otettava raskauttavina asianhaaroina huomioon paitsi sota-aika, niinkuin sotaväen rikoslaissa on säädetty, myöskin vangin turvaton asema.

Oikeusministeriö ei tahdo antaa tarkempia ohjeita lakiemme soveltamisesta kysymyksessäoleviin rikoksiin, mutta ministeriö ei voi olla korostamatta sitä erittäin suurta vastuunalaisuutta, mikä tuomioistuimilla kerrotussa suhteessa maamme oikeuden edustajana ja maamme oikeuskäsityksen ilmentäjänä on. Suomen oikeudenkäyttöä seurataan näissä kansainvälistä luonnetta olevissa jutuissa tarkkaan ulkomailla ja luonnollisesti erityisen valppaasti juuri niissä maissa, joiden kansalaisia rikollisilla teoilla on loukattu."

Minä tiedän, että tätä kiertokirjettä ei oikeusviranomaisten taholla aina ole jaksettu ymmärtää. On haluttu selittää, että tämä kiertokirje loukkaa tuomioistuinten riippumattomuutta sitä enemmän, koska se on annettu oikeusministeriön taholta. Mutta minun täytyy sanoa, että tämänkin kiertokirjeen jälkeen on esiintynyt tuomioita, joita ei voi täysin käsittää. Minä voin tyydytyksellä panna merkille kyllä sen, että sitä mukaa kuin ylemmät oikeusasteet ovat näitä varsin vaikeita juttuja joutuneet käsittelemään, näyttää tuomioiden laatu sellaiselta, että tämän kiertokirjeen henki ja tarkoitus on otettu huomioon. Mutta yhä edelleenkin esiintyy toiselta puolen alioikeuksissa tuomioita, jotka, niinkuin sanoin, tuntuvat rikoksen laatuun katsoen varsin lieviltä. Minä voin kertoa erään tapauksen. Sotavanki oli määrätty lainvastaisesti ammuttavaksi. Upseeri, joka sen määräyksen antoi, samalla määräsi erään aliupseerin viemään hänet pois ja suorittamaan teloituksen. Matkalla aliupseeri kuitenkin kieltäytyi tätä käskyä täyttämästä ja ympärillä olevat miehet saivat tuon kuulla. Eräs sotamies ilmoitti omasta puolestaan kyllä voivansa tämän käskyn täyttää. Hän otti kangen, jolla löi sotavankia päähän. Tämä kaatui maahan, mutta ilmeisesti osoitti vielä joitakin elonmerkkejä, jonka jälkeen sotamies otti puukon naapuriltaan ja katkaisi sotavangin kurkun. Mikä oli tässä tapauksessa tuomio? Sotamies tuomittiin erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa tapahtuneesta pahoinpitelystä, josta oli kuolema seurauksena, 2 vuoden kuritushuonerangaistukseen. Ja eräs pieni juttu aivan viime päiviltä. Syytetty tuomittiin samassa oikeuden istunnossa juopumuksesta 2,000 markan sakkoon ja sotavangin pahoinpitelystä 1,000 markan sakkoon. Minun on hieman vaikea ymmärtää sitä keskinäistä suhdetta, joka näillä rikoksilla on.

Julkisuudessa on esitetty ihmettely siitä, että näitä asioita ei ole saatettu yleisemmin suuren yleisön tietoon. Siinä suhteessa ovat olleet omat esteensä. Minä voin mainita, että oikeusministeriö on kutsunut tämän kuun 10 päiväksi Riihimäelle sanomalehtien edustajia, niin että he siellä voivat perehtyä tähän sotavankileirien tutkimuskeskuksen työhön ja niihin juttuihin, joita siellä on selvitetty.

Minä olettaisin, että kaikki tässä kamarissa voivat yhtyä siihen käsitykseen, joka hallituksella näitä kysymyksiä hoitaessaan on, että mahdollisimman nopea ja mahdollisimman oikeudenmukainen ja tinkimätön 13 artiklan toteuttaminen kuuluu tämän valtakunnan elinetuihin.