LONTOON KATKERAT KISAT

Joulu on lähellä, mutta pahalla puolella, tavattiin sanoa Suomessa tapanin jälkeen. Ja samaa on sanottava nyt Suomessa olympiakisoista. Meidän osaltamme ne todella päätyttyään tuntuvat olevan pahalla puolella. Vaikka sinne ei tällä kertaa lähdettykään "soitellen sotaan" -hengessä, niin kaikille, sekä urheilua ymmärtäville että sitä ymmärtämättömille, on Suomen kalpea menestys Lontoossa ollut suuri pettymys. Erityisesti entisissä vahvoissa lajeissamme, yleisurheilussa ja painissa, olemme kohtalaisen valoisiksi maalatuista ennakkotoiveista huolimatta kärsineet vakavia tappioita.

Nytpä jäi sitten urheilun järjestöväen ja urheilumiesten asiaksi pestä pyykki perästäpäin ja etsiä syyt ynnä syntipukit tähän kamalaan kansalliseen onnettomuuteen, millaisena sitä osa yksivakaisesti urheiluun hullaantunutta Suomen kansaa varmaankin pitää. Suuren yleisön pitäisi tästä selvittelystä pysyä poissa, sillä sen asiantuntemus ei voi riittää ratkaisemaan, onko valmennus ollut oikeaa, onko kuntokäyrä osattu satuttaa korkeimmilleen juuri kilpailupäiväksi, onko ruoka ollut sopivaa, onko Lontooseen menty oikeana ajankohtana jne., kaikki asioita, joista on julkisuudessa jo paljon puhuttu. Niistä kysymyksistä saavat ammattimiehet päättää. Mutta olympiakisojen yhteydessä on esiintynyt eräitä ilmiöitä, joista voi puhua ei-ammattimieskin, sillä ne ovat laadultaan enemmänkin yleisiä kuin urheiluteknillisiä. Siksi sallittaneen näillä palstoilla kosketella eräitä tällaisia kysymyksiä.

Ja silloin otetaan ensiksi puheeksi suomalaisten urheilijain kisoissa osoittama kesyys, sisuttomuus. Se on ollut jotakin ennen havaitsematonta ja meille erityisen murheellista. Suomalainen sisu on tullut ensiksi maailman tietoisuuteen juuri urheilijoittemme saavutuksissa, heidän kaikkensa yrittävässä ja kaikkensa antavassa taistelussa voitosta ja maansa kunniasta. Myöhemmin on suomalainen sisu päässyt maineeseen sotilaittemme, jälleenrakennuksemme, velanmaksumme ja työmme ansiosta, mutta kyllä se on urheilijoiden ansiosta viritetty tuo ylistys kautta maailman suomalaiselle sisulle. Ja nyt kun meidän olisi yksin poliittisesti erikoislaatuisen, mutta myös arkaluontoisen asemamme vuoksi pitänyt osoittaa maailmalle, että meillä on jäljellä vanha sisumme, että meidän kansallisella olemassaolontahdollamme on edelleen luja perustus tuossa määrittelemättömässä sisussamme, silloin juuri urheilijamme esiintyivät kuin kesyt karitsat tai oikuttelevat kaunottaret. Se on ollut ikävää lukemista ja kuulemista.

Mikä tähän on oikein syynä? Onko pojasta polvi huonontunut? Arvatenkaan ei, mutta meidän tähtiurheilijamme on pilattu liialla ylistelyllä, puolijumaloimisella. Urheilujärjestöjen ja valmentajien on otettava lujempi ote miehistä, olivat he olevinaan kuinka voittamattomia tahansa, ja palautettava heidät maan päälle takaisin, tavallisiksi jäseniksi tähän kurinalaiseen yhteiskuntaan. Heille on osoitettava oikea paikkansa tavallisina kuolevaisina meidän muiden parissa, silloin häipyy päästä se liiallinen höyry, joka monellakin huippumiehellä kuuluu latvaa heiluttavan.

Urheilulehtimiehille tämä kasvatustehtävä myös asettaa suuria vaatimuksia. Tähän saakka on rakkaassa isänmaassa ollut tapana, että urheilukynäilijät kehuvat nuoren urheilijan pilalle, niin että tämä luulee olevansa jotakin erikoista, vaikka todellisuudessa ei ole vielä mitään. Ehkäpä sanomalehdetkin voisivat tätä "diivapalvelua" hieman vähentää, jos antaisivat niukemmin palstatilaa urheilutoimittajille, sillä joskus menee todella aivan mahdottomiin se valtava palstamäärä, mikä urheilulle omistetaan samaan aikaan kun muuta tekstitilaa on paperin puutteen vuoksi supistettava.

Sisuttomuus on poistettavissa vain oikealla kasvatustyöllä, nimenomaan luonteen kasvattamisella. Urheilija ei ole kone, joka juoksee aina sen mukaan lujemmin, kuta kireämmälle vieteri vedetään sopivan valmennuksen avulla. Urheilija voittaa ei yksin ruumiillisen kuntonsa avulla vaan tahtonsa voimalla. Häntä vastassa on toinen vähintään yhtä hyvillä ruumiillisilla edellytyksillä varustettu mies, ja silloin ei auta enää aine, vaan silloin ratkaisee henki.

Tappiot sinänsä, jotka kärsittiin Lontoossa, eivät olleet niin ihmeellisiä, kyllä ikäviä viestejä saatiin sieltä lähettää muihinkin maihin, kirvelevämpiäkin kuin Suomeen toimitetut. Mutta pahinta meidän häviössämme onkin noin koko maan kannalta katsottuna se, että hävinneet miehemme osoittivat huonoa urheilijaluonnetta, eivät osanneet hävitä kaikkensa yrittäen, kuten tehdä tulee. Se oli maan kannalta katsoen ikävä asia, sillä siitä ulkomaailma tekee johtopäätöksiä koko kansasta, ja ne ovat vääriä johtopäätöksiä. Kyllä täällä on yrittämisen tahtoa, nyt niin kuin ennenkin, vaikka jokin koko maailman nähtäväksi joutunut suoritus ei sitä todistaisikaan. Sitä paitsi, kyllä Lontoossa oli suomalaisia miehiä, jotka osasivat yrittää ja yrittivätkin aivan lopulliseen loppuun saakka.

Valmennus, johon meillä kaikesta päättäen uhrataan valtavia summia, on tiettävästi pelkästään teknillistä laatua. Valmennusleireillä pidetään miehiä viikkokaupalla ja heitä hiotaan ja hinkataan, jotta isänmaa saisi heidän hauislihaksistaan ja pohkeistaan kunniaa. Ja vaikka mies olisi kuinka viimeisen päälle trimmattu mestari tahansa, aina löytää valmentaja kuulemma virheitä. Jos keihäs menee 78 metriä, niin sen on mentävä 80 metriä - arvelee valmentaja - kunhan suorituksessa oleva virhe korjataan ja tyyliä parannetaan. Niin saattaa sitten käydä, että tyylinmuutos alentaa tuon 78 metrin miehen tuloksen 60 metriin. Eiköhän liioittelu valmentamisen teknillisessä puolessa olisi syytä lopettaa ja antaa niiden miesten, jotka ovat tulostensa puolesta mestareita, heitellä omalla tyylillään. Ja sen sijaan vahvistaa heidän tahtoaan ja kehoaan ja kovuuttaan jonkinlaisen henkisen valmennuksen aseilla.

Ne kiusalliset ja kirvelevät toteamukset, joita Lontoossa voitiin tehdä suomalaisten epäonnistumisista, aiheutuivat arvatenkin osaltaan myös siitä, että Suomesta oli kisoissa suhteettoman runsaasti osanottajia, monia, hyvin monia sellaisia, joilla ei sinne olisi ollut mitään asiaa. Kun tällaisia miehiä ja naisia oli runsaasti mukana, niin häviöitä erääntyi myöskin tavallista tiheämpään, mikä antoi kisojen seuraajille sen kuvan kuin Suomen tappiot olisivat olleet musertavan monet. Urheilu oli saanut niin runsaasti rahaa keräyksillään, että sen kannatti lähettää moinen joukko Lontooseen, ja kaikki mahdollisuudet käytettiin hyväksi. Mutta nyt on asia niin, että miesten lähettäminen oli myös valuuttakysymys. Miksi Suomen Pankki ei pitänyt urheilijoita yhtä tiukalla kuin se on pitänyt mm. henkisen työn tekijöitä ulkomaanmatkojen suhteen?

Mutta yksi asia on pidettävä lujasti mielessä: kirvestä ei ole heitettävä kaivoon. Urheilu on leikkiä ja se on myös onnen peliä. Takaiskuja tulee, mutta niiden ei ole annettava masentaa. On yritettävä ja uudelleen yritettävä.

Veljenpoika 1948