UKK890649

SUHTEET ULKOVALTOIHIN

SUOMALAISTA PUOLUEETTOMUUSPOLITIIKKAA

Jatkosodan kestäessä odotettua kauemmin tuli eräiden suomalaisten poliitikkojen tavaksi matkustaa Ruotsiin saadakseen Suomen hallituksesta piittaamatta mielipiteensä esitetyksi joko vapaammin tai jyrkemmin kuin mitä kotimaassa oli mahdollista. Nämä lausunnot tuottivat usein harmia Suomen lailliselle hallitukselle. - Myös Urho Kekkonen sai kutsun Ruotsiin. Mutta ennen kuin hän vastasi kutsuun myöntävästi, hän lähetti esitelmäluonnoksensa Tasavallan Presidentin nähtäväksi. Presidentti Ryti teki luonnokseen pari korjaus- ja lisäysehdotusta ja kehotti matkaan. Esitelmässä, joka pidettiin 7. 12. 1943 Ruotsin valtiopäivätalossa Ruotsin talonpoikaisliiton eduskuntaryhmän järjestämässä tilaisuudessa on ensimmäisen kerran julkisesti hahmoteltu mahdollinen sodanjälkeinen Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden tuleva kehitys. Esitettyä linjaa asiat ovatkin tähän mennessä kulkeneet. Lukijan on syytä erityisesti pitää mielessä, että tämä puhe on laadittu vajaa vuosi ennen sodan päättymistä!

Kun Suomi Neuvostoliiton kanssa vuonna 1920 Tartossa solmitun rauhansopimuksen jälkeen kaikilta suunnilta tunnustettuna saattoi vapaasti ryhtyä määräämään suhteistaan ulkovaltoihin, oli luonnollista, että se pyrki etsimään sellaista ulkopoliittisten suhteiden järjestelmää, joka voisi vakiinnuttaa, lujittaa ja turvata maan vasta saavutetun itsenäisyyden. Jokaisen valtion ulkopolitiikan päämääränä tietenkin on maan itsenäisyyden suojeleminen, mutta erityisesti siinä asemassa oleva valtakunta kuin Suomi oli velvollinen aivan poikkeuksellisella huolella suuntaamaan huomionsa tähän kysymykseen. Ja vaikka yleiset olosuhteet maailmassa kautta 1920-luvun olivat sellaiset, että niin hyvin suurten kuin pientenkin kansojen parissa kansallisuuksien oikeus vapauteen ja itsenäisyyteen käsitettiin järkähtämättömäksi maailman mielipiteeksi, oli Suomen asema bolshevistisen Neuvostoliiton naapurina sellainen, että maan turvallisuus oli oleva ulkopolitiikasta vastaavien valtioelinten erikoisen huolenpidon esineenä. Meiltä ei suinkaan puuttunut idealismia ja se antoikin kansalle uskoa itsenäisyytemme vakavuuteen, mutta Neuvostoliiton julistama maailmanvallankumousohjelma pakotti meidät idealismistamme huolimatta toimimaan huonoimmankin mahdollisuuden huomioonottavina realisteina.

Suomen valittavana, kun se 1920-luvun alussa määräsi ulkopolitiikkansa suunnasta, oli kaksi vaihtoehtoa. Kun näin sanomme, merkitsee se kylläkin yleistystä, joka tekee vääryyttä joillekin yksityiskohdille, mutta tällainen yleistys on tarpeellinen, jotta voitaisiin antaa riittävän havainnollinen kuva poliittisesta kehityksestämme. Toinen vaihtoehto, joka oli valittavanamme, oli liittyminen niihin voimiin, jotka ajoivat Venäjän vastaista politiikkaa. Toinen vaihtoehto taas oli puolueettomuus Venäjää kohtaan. Suomi valitsi ensiksi mainitun vaihtoehdon. Se säilytti sen aatteellisen ja käytännöllisen vastakohtaisuuden, joka oli Suomen ja Venäjän välillä ollut voimassa vuoden 1917 loppupuolelta lähtien Tarton rauhaan saakka. Se pyrki etsimään läheistä yhteyttä niiden Venäjän läntisten rajanaapureiden kanssa, joilla oli samanlainen poliittinen vaara kuin Suomellakin ja samat edut valvottavana Venäjää vastaan. Tämän pyrkimyksen kulminaatiokohtana on pidettävä Suomen aiottua liittymistä keväällä 1922 ns. Varsovan sopimukseen, jolla Suomi sitoutui läheiseen yhteistoimintaan erinäisten Neuvostoliiton läntisten naapurimaiden kanssa. Vaikka sopimus Suomen puolelta raukesikin eduskunnan vastustuksen takia, oli tuon sopimuksen johtomotiivi siltä osalta, joka koski yhteistoimintaa Venäjää vastaan, kuitenkin vallitsevan suomalaisen ulkopoliittisen ajatuskannan mukainen. Niinpä haluttiin ylläpitää läheisiä suhteita Baltian valtioihin, ja eurooppalaisessa politiikassa etsittiin yhteyttä niihin suurvaltoihin, joiden suhteet Neuvostoliittoon olivat torjuvat. Kansainliittopolitiikkammekin saneli turvallisuustarpeemme itään päin. Piirre, joka myös antoi leimaa ulkopolitiikallemme, oli erinäisten viranomaisten harjoittama yhteydenpito venäläisiin emigranttipiireihin. Voitaneen siis todeta, että Suomen ulkopolitiikkaa nimenomaan 1920-luvun alkupuolella luonnehti selvästi epäluuloinen tendenssi Venäjää vastaan. Tosin voidaan edellä sanottua vastaan esittää se väite, että monet yksityiskohdat Suomen suhtautumisessa Neuvostoliittoon eivät todista tällaisen jyrkän vastakohtaisuuden olemassaolosta. Tämä vastaväite on omalla tavallaan oikeutettu, koska Suomen ulkopolitiikka torjui monet agressiivista esiintymistä suosittelevat suunnitelmat. Mutta - kuten aikaisemmin jo mainitsin - jos Suomen ulkopolitiikasta tahdotaan antaa sille ominaista johtotendenssiä luonnehtiva yleiskuva, lienee tässä esitettyä pidettävä oikeana yksityiskohdissa kieltämättä tavattavista epätarkkuuksista huolimatta.

Meidän ei tarvinne tässä käydä tekemään selvää niistä syistä, jotka olivat sanelleet Suomen omaksuman poliittisen linjan. Kun palautamme mieliimme 1920-luvun alkuvuosina vallinneen yleispoliittisen tilanteen sekä sen asenteen, joka miltei kautta maailman oli omaksuttu Neuvostoliittoa kohtaan, olisi toisenlainen orientaatio Suomen asemassa olevalta valtiolta ollut vaikeasti ymmärrettävissä. Lisäksi on otettava huomioon, että Venäjältä käsin johdettu kommunistien kumouksellinen toiminta kohdistui v. 1918 tapausten vuoksi erikoisella kiivaudella Suomea vastaan. Se oli juuri niihin aikoihin, jolloin ulkopolitiikkamme suuntaus oli ratkaistavana, saavuttanut yhteiskuntarauhaa uhkaavan laajuuden, mitä mm. todistaa 27 kommunistiedustajan valituksi tulo eduskuntaan v. 1921.

Kaksikymmenluvun lopulla alkoi vähitellen tapahtua suunnanmuutosta suhteessa Neuvostoliittoon. On mahdotonta tässä käydä tutkimaan syitä siihen, sillä ne ovat osaltaan yleismaailmallisia. Ilmeisesti on ollut vaikuttamassa yhä yleisemmäksi levinnyt käsitys, että neuvostojärjestelmä ei ollutkaan mikään nopeasti ohimenevä tila Venäjällä, vaan että se oli käsitettävä enemmän tai vähemmän vakiintuneeksi hallitusjärjestelmäksi. Suomen oli Venäjän naapurina tehtävä tällaisesta käsityksestä tietyt johtopäätökset. Erikoisena Suomeen vaikuttavana tekijänä on varmaankin otettava myös huomioon kommunistien julkisen toiminnan lainsäädännöllinen lakkauttaminen Suomessa v. 1930. Tämän jälkeen ei Venäjältä johdettu kommunistinen toiminta enää näet muodostanut välitöntä vaaramomenttia maan itsenäisyydelle, joten suhteiden parantaminen Venäjään käsin ei tässä katsannossa sisältänyt poliittista riskiä.

Ulospäin näkyvänä osoituksena Suomen omaksumasta uudesta linjasta on vuoden 1932 alussa Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittu hyökkäämättömyys- ja riitojen rauhanomaista ratkaisua koskeva sopimus. Sitä on pidettävä käännekohtana Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa. Se merkitsee puolueettomuusajatuksen esilletuloa Suomen idänpolitiikassa. Ja kun seuraamme sen jälkeen tapahtunutta kehitystä, voimmekin havaita, että uusi suuntautuminen eteni, tosin varovaisesti mutta johdonmukaisesti ja varmasti. Tähän Venäjää kohtaan omaksuttuun puolueettomuuspolitiikkaan liittyi merkittävänä renkaana Suomen skandinaavinen suuntaus vuodesta 1935 lähtien. Tällä eduskunnan yksimielisesti deklaroimalla kannanotolla on Suomen Venäjän-politiikalle erittäin tärkeä merkitys. Suomi halusi liittymällä mitä läheisimpään poliittiseen yhteistyöhön sen rauhanomaisen valtaryhmityksen kanssa, jonka kolme skandinaavista maata muodosti, osoittaa seuraavansa näiden maiden yleensä kaikkien tunnustamaa epäilyksien ulkopuolella olevaa rauhanpolitiikkaa. Se merkitsi, että Suomi sitoutui suhteissaan Venäjään olemaan sitä vastaan mahdollisesti syntyvien liittoutumien ulkopuolella ja noudattamaan suhteissaan Venäjään ehdotonta puolueettomuutta. Tällä tavoin Suomen skandinaavista orientaatiota on pidettävä Suomen Neuvostoliittoa kohtaan omaksuman puolueettomuusajatuksen manifestaationa.

1930-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana Suomi johdonmukaisesti ja päättäväisesti kehitti puolueettomuuspolitiikkaansa. Nimenomaan presidentti Kallion presidenttikaudelta on todettavissa, että Suomen idänpolitiikkaa ohjasi määrätietoinen pyrkimys luoda entistä luottamuksellisemmat suhteet suureen naapuriin sekä osoittaa puolueettomuussuuntauksen vakavuus ja vilpittömyys. Tästä voidaan osoituksena mainita mm. Suomen ulkoministerin käynti Moskovassa alkuvuodesta 1937 sekä kauppasopimusneuvottelut Neuvostoliiton kanssa. Juuri puolueettomuuden säilyttäminen ja mahdollisten venäläisten ennakkoluulojen syntymisen estäminen oli määräävänä, kun Suomi, liittyen Ruotsin omaksumaan kantaan, kieltäytyi hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta Saksan kanssa, toimenpide, jonka tarkoituksenmukaisuudesta jälkeen päin tapahtuneen valossa on Suomessa esitetty kirpeääkin arvostelua. Samaten on syytä korostaa, että se mielenkiinto, jota Suomi osoitti Ahvenanmaan neutraalisuuden säilyttämistä kohtaan oli luonteeltaan kaksitahoinen, eikä suinkaan siis kohdistunut yksin Venäjää vastaan. Jokainen, joka sisältä käsin voisi tuntea Suomen hallituksen pyrkimykset, huolet ja toimenpiteet vuosina 1937-39, olisi selvillä, että Suomi vartioi suorastaan mustasukkaisesti - jos sana sallitaan - puolueettomuuttaan ja halusi estää kaikki teot, jotka olisivat antaneet Neuvostoliitolle aihetta epäillä vakavaa puolueettomuustahtoamme ja kykyämme puolueettomuuden ylläpitämiseen. Yksityiskohtien aika ei ole vielä käsillä, mutta tuleva historiankirjoitus osoittaa, että Suomessa oltiin puolueettomuuden säilyttämiseksi Venäjää kohtaan valmiita merkittäviin ulko- ja sisäpoliittisiin toimenpiteisiin.

Kun myöhemmän kehityksen valaistuksessa arvostellaan Suomen ulkopolitiikkaa sotaa edeltäneinä vuosina, on tarpeellista erityisesti korostaa sitä, että Suomella oli perusteltua syytä olettaa Venäjän taholla tunnetun ei vain myönteistä mielenkiintoa vaan jopa luottamustakin Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kohtaan. En tässä suhteessa voi esittää mitään todistusaineistoa, mutta en malta olla mainitsematta erästä tätä koskevaa julkisuudessa esitettyä lausuntoa. Yhdysvaltojen entinen Moskovan suurlähettiläs J. E. Davies kertoo kirjassaan "Tehtävä Moskovassa" erään amerikkalaisen diplomaatin käsityksenä päiväkirjamerkinnän mukaan maaliskuun 9 päivältä 1937 seuraavaa: "Suomen hän katsoi merkitsevän valopilkkua venäläiselle ulkopolitiikalle, sillä Suomi teki silminnähden voimakkaita ponnistuksia turvatakseen riippumattomuutensa sekä Saksaa että Venäjää vastaan."

Me tiedämme nyt, että Suomi ei onnistunut puolueettomuuspolitiikassaan. Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyminen ja maailmansodan puhkeaminen johtivat asiat siihen, että Neuvostoliitto syksyllä 1939 vaati Suomelta alueellisia turvallisuustakeita, vaati Suomen luovuttamaan sille maanpuolustuksellisesti elintärkeitä alueita, joihin vaatimuksiin Suomi ei voinut suostua. Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan, joka päättyi Moskovan rauhaan. Siinä Suomi menetti syksyllä 1939 vaadittuja alueita huomattavasti laajemmat maa-alueet.

Venäjän Suomen alueeseen kohdistamien vaatimusten motiivi oli alunalkaen selvillä ja tapahtumien kehitys on sen selvittänyt yhä paremmin. Venäjä lähti siitä, että Saksan kanssa elokuussa 1939 solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta sota Saksaa vastaan maailmansodan myöhemmissä vaiheissa oli väistämätön. Sen vuoksi Neuvostoliiton oli turvattava kaikki sivustansa. Tästä johtuivat sen äkilliset toimenpiteet Itä-Puolan, Bessarabian ja Baltian maiden haltuunsaamiseksi.

Suomen osalta Venäjällä oli kaksi turvallisuusprobleemia. Ensimmäinen käsitti Itämeren merireitin sulkemisen vihollislaivastolta, jonka vuoksi Hanko, Suomenlahden saaret ja Koivisto sisältyivät Venäjän vaatimuksiin. Toinen käsitti vaaramomentin poistamisen Suomen taholta maarintamilla. Meidän on ehkä syytä lähteä siitä, että Venäjä tuskin oletti Suomen itsensä ryhtyvän hyökkäyssotaan mahtavaa naapuriaan vastaan, mutta se laski, että jossakin sodan vaiheessa Venäjälle vihamielinen suurvalta voisi saada Suomen alueen hyökkäystukikohdaksi ja Karjalan Kannakselta käsin uhata Leningradia. Sen vuoksi Suomen puolustusjärjestelmän yhtenäisyys Kannaksella oli tuhottava. Sillä oli kahtalainen tarkoitus: suojata Leningrad hyökkäykseltä ja avata tie omaa hyökkäystä varten Suomeen, silloin kun se mahdollisesti havaittaisiin sodan kulun kannalta hyödylliseksi.

Että Venäjä vaatimuksillaan ja hyökkäyksellään häikäilemättä loukkasi Suomen oikeutta, on yleisesti tunnustettu, arvovaltaisimmin Kansainliiton yleiskokouksen päätöksellä. Mutta saattaa olla paikallaan tarkastella, oliko Venäjän hyökkäys sen omien etujen kannalta katsoen edes tarpeellinen. Meidän ei tällöin tarvitse lausua arvosteluamme, olivatko Venäjän laskelmat siitä, että Saksa mahdollisen sodan sattuessa haluaisi käyttää Suomea hyökkäystukikohtana, perustellut vaiko ei. Tällä seikallahan ei ole ratkaisevaa merkitystä, koska Venäjän hyökkäyksen tarpeellisuus sen omalta kannalta riippuu siitä, olisiko Suomella ollut halua ja kykyä pysyä puolueettomana ja säilyttää maansa koskemattomuus. Tähän on sanottava, että Suomen 1930-luvulla noudattama puolueettomuuspolitiikka Venäjään käsin oli vakavasti tarkoitettua ja se olisi Suomessa jatkunut, olisipa yleismaailmallinen sota saanut mitkä vaiheet tahansa. Suomi olisi ollut valmis ase kädessä suojelemaan puolueettomuuttaan ja suvereniteettiaan miltä suunnalta uhkaavaa hyökkäystä vastaan tahansa. Meillä oli silloin ja on edelleenkin yleisenä se käsitys, että Suomen maantieteellinen asema ja hyvin varustettu armeija olisivat suoneet meille edellytykset puolueettomuutemme säilyttämiseen ja sitä vastaan kohdistettujen hyökkäysten torjumiseen, sillä muualta kuin idästä tuleva hyökkäys tapaa meidät Ruotsin selän takaa. Tämä seikka aiheuttaa, että me olisimme joutuneet yhdessä Ruotsin kanssa harjoittamaan yhdensuuntaista puolueettomuuspolitiikkaa. Kun tästä asiasta puhuttaessa on ulkomailla joskus mainittu eräiden kansalaispiiriemme kansallissosialismille myönteisestä mielialasta, on tähän ensiksikin sanottava, että Suomen kansan valtavan enemmistön vankkaa demokraattista vakaumusta ei voida saattaa epäilyksenalaiseksi. Missään vastuunalaisissa suomalaisissa piireissä ei pidetä edes harkinnan arvoisena ajatusta, että Suomi olisi ns. "viidennen kolonnan" vuoksi joutunut Saksan hyökkäystukikohdaksi. Sellaiset kuvitelmat ulkomailla perustuvat täydelliseen olojemme tuntemattomuuteen.

On ollut tarpeellista niistä tässä kuitenkin mainita, koska niitä edelleenkin näkee esitettävän.

Jokainen, jolla on ollut tilaisuus seurata läheltä suomalaisia mielialoja syksyllä 1939, voi vakuuttaa, että tahto välttää sota oli maassa yleinen ja suorastaan tavattoman voimakas. Nekin lukumäärältään vähäiset piirit, joiden ajatuksia ja sanoja aikaisemmin oli hallinnut Venäjää kohtaan tunnettu epäilys ja siitä johtunut agressiivisuus, hiljenivät noina kohtalontäyteisinä päivinä Moskovan neuvottelujen aikana ja sen jälkeen ja vilpittömästi toivoivat rauhan säilymistä. Meillä oli lisäksi varsin yleisenä, niin sinisilmäiseltä kuin se nyt saattaakin tuntua, luottavainen usko siihen, että sotaa ei synny. Me emme silloin osanneet aavistaa, minkälaisen rajuuden alkanut maailmansota tulee saamaan, emme osanneet edes kuvitella, kuinka vähän kansojen vuosisatainenkaan itsenäisyys, hyökkäämättömyyssopimukset, puolueettomuus ja rauhantahto saattavat estää väkivallan voimien hyökkäyksiä. Me lähdimme siitä, että me emme uhkaa nyt emmekä sodan myöhemmissä vaiheissa Venäjää ja että meillä oli alueisiimme historiallinen ja kaikkien tunnustama oikeus. Tähän luottaen me uskoimme, että me saamme uhkaavista ennusmerkeistä huolimatta säilyttää hyvän rauhamme. Viimeiseen saakka vallitsi kansan ja myöskin hallituksen keskuudessa vankka optimismi, mutta siihen liittyi myös varovaisuutta, jonka ansiosta meitä ei yllätetty varustautumattomina, kun äkillinen hyökkäys sitten kuitenkin tapahtui.

Me olimme syksyllä 1939 Venäjän kanssa käydyissä neuvotteluissa hyvän omantunnon suomalla jyrkkyydellä vastustaneet Venäjän aluevaatimuksia. Mutta on merkillepantavaa, että siltä osalta, jossa me katsoimme voivamme tehdä myönnytyksiä puolustusmahdollisuuksiamme tuhoamatta, me olimme olleet valmiit sovitteluihin. Tämän kannan johdonmukaisena seurauksena oli, että kun Neuvostoliitto oli aloittanut hyökkäyksensä, me pyrimme uudelleen neuvotteluihin, voidaksemme vielä välttää sodan. Jotta neuvotteluille saataisiin suotuisa lähtökohta, katsottiin hallituksenvaihdos tarpeelliseksi. Sen jälkeen kuin hallitus oli saanut eduskunnalta yksimielisen luottamuslauseen, jätti se paikkansa. Uudessa hallituksessa oli mm. korvattu ne miehet, joiden henkilön oletettiin olevan eniten uusien neuvotteluihin pääsemisen tiellä. Nykyisen presidentti Rytin muodostama hallitus oli ensisijaiselta tarkoitukseltaan siis rauhanhallitus ja se jättikin Neuvostoliitolle Ruotsin hallituksen välityksellä esityksen neuvottelujen uudelleen alkamisesta sekä ilmoituksen halustaan tehdä uusia positiivisia ehdotuksia ristiriidan ratkaisemiseksi. Mutta Neuvostoliitto ei tähän esitykseen suostunut, se oli lyönyt siinä vaiheessa oven kiinni Kuusisen varjohallituksen muodostamisella.

Esitys, jonka tarkoituksena on kuvata suomalaista puolueettomuuspolitiikkaa Venäjää kohtaan, huipentuu siihen harkittuun myöntyväisyyteen, jota Suomi talvisodan alla ja nimenomaan jo sen alettua osoitti Venäjän vaatimuksia kohtaan. Tämän seikan erityisestä korostamisesta on se vaara, että valmeutemme tinkiä riidattomista oikeuksistamme käsitetään ehkä tuomittavaksi opportunismiksi. Kun Suomen sota on yleisesti saanut glorian sen vuoksi, että se on ollut luonteeltaan oikeustaistelu, pienen kansan koko maailman omaantuntoon mahtavasti vaikuttava vastalause väkivaltaa ja voiman oikeutta vastaan, saattaa ehkä tarkoituksellisesti unohdetun myöntyväisyytemme mieliin palauttaminen himmentää taistelumme osakseen saamaa arvonantoa. Mutta eiköhän asia sittenkin ole niin, että Suomen osoittama voimasuhteitten epätasaisuuden aiheuttama myöntyväisyys voi vain suurentaa taistelumme gloriaa, koska se osoittaa, että me emme menneet sotaan kevytmielisyydestä taikka ainoastaan kansallisen ambition takia.

Talvisota päättyi Moskovan rauhaan. Sen ehdot olivat hirvittävän kovat. Ja kuitenkin suhtauduttiin Suomen taholta rauhantekoon ratkaisuna, jonka muuttamisesta ei näyttänyt olevan olemassa reaalisia toiveita. Mutta Neuvostoliiton toiminta kohta keväällä 1940 antoi Suomessa hyvin perusteltua aihetta siihen pelkoon, että Moskovan rauha oli Neuvostoliitolle vain välirauha ja että tarkoituksena oli Suomen saattaminen asteittain Neuvostoliiton vasalliksi. Suomessa käsitettiin, että Venäjä odotti vain sopivaa aikaa. Kaikesta tästä on puhuttu riittävän paljon, enkä asiaan aiokaan pitemmälti puuttua, mutta kehityksen yleisen kulun kuvaamiseksi siitä on tässäkin ollut mainittava.

Saattaa ymmärtää, että Suomi tällaiseen asemaan saatettuna näki saksalaisten joukkojen läpikulussa pohjois-Norjaan syksystä 1940 lähtien jonkinlaisen turvallisuuttamme lujittavan tekijän. Tämän läpikulkuoikeuden myöntäminen ei sellaisenaan vielä ollut teko, joka olisi ollut soveltumaton nykyisen sodan muovailemaan puolueettomuuskäsitykseen, Suomihan oli myöntänyt Saksalle kauttakulkuluvan lähes puoli vuotta sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli pakottanut meidät myöntymään huomattavaan kauttakuljetukseen Hankoon, mitä ei ollut edellytetty Moskovan rauhassa. Tässä yhteydessä voidaan korostaa, että Neuvostoliitto ei milloinkaan ole esittänyt protestia saksalaisen kauttakuljetuksen johdosta. Mutta niissä olosuhteissa, jotka Moskovan rauha oli Suomeen luonut, tällä läpikululla oli kohtaloihimme käänteentekevästi vaikuttava merkitys. Kaksi tekijää: Venäjän peittelemätön tarkoitus tuhota Suomen itsenäisyys ja saksalaisten joukkojen jatkuva kulku Pohjois-Suomen läpi määräsivät Suomen läheisimmän tulevaisuuden. Kun eräillä tahoilla näyttää olevan halua pohtia kysymystä, miten Suomi joutui kesällä 1941 sotaan Venäjää vastaan, on siihen annettava se vastaus, että silloin alkanut ja vielä jatkuva sota on sen hyökkäyksen jatko, jonka Venäjä aloitti marraskuun 30. päivänä 1939. Jokaisen, jonka mielestä edellä oleva vastaus ei ole tyydyttävä, on syytä koettaa asettua suomalaisten asemaan, jotka kesällä 1940 elivät siinä tapausten yhä lujittamassa uskossa, että Venäjä vain odotti sopivaa tilaisuutta saattaakseen Moskovan rauhanteon keskeyttämän tuhoamissuunnitelman päätökseen. Nimenomaan on tässä yhteydessä mainittava, että saksalaisten läpikulku Suomen alueen kautta ei syksyllä 1940 millään tavoin muuttanut Suomeen nähden Neuvostoliiton kantaa, joka säilytti saman tuhoaennustavan luonteen kuin aikaisemminkin. Tapahtumien rautainen logiikka on sen jälkeen johtanut sotaan, jota yhä käymme, tapahtumien, jotka Neuvostoliitto pani liikkeelle hyökkäyksellään 1939. Ei mikään voi olla väärämielisempää kuin se, että niiden taholta, jotka syksyllä 1939 väkevin sanoin tuomitsivat Venäjän hyökkäyksen, nyt lingotaan Suomea kohtaan syytös, että Suomi olisi rangaistuksen ansaitseva hyökkääjä. On muuten tehtävissä eräs erikoislaatuinen havainto nykypäivän Suomesta: juuri se seikka, että me niin kipeästi ja tuoreesti tunnemme, mitä merkitsee, kun kansaa uhataan tuholla ja mihin uhreihin kansa on sen torjumiseksi valmis, saa meidät ymmärtämään sen raivokkaan voiman, jolla Venäjä on taistellut kansallisen olemassaolonsa puolesta vihollista vastaan, joka on julistanut päämääräkseen sen tuhoamisen.

Minulle sanottaneen, että edellä esitettyjen vaiheiden ulkonainen kulku on Ruotsissa yleisesti tunnettu. Se lienee totta. Mutta olen kaikella tällä halunnut erikoisesti korostaa sitä, että me suomalaiset tunnemme joutuneemme pitkään ja meille niin tavattomia inhimillisiä ja aineellisia tappioita tuottaneeseen sotaan vastoin vakavaa ja vilpitöntä tahtoamme säilyttää puolueettomuus ja rauhalliset naapurisuhteet siihen maahan, joka on meidän kimppuumme hyökännyt. Ymmärtääkseni on myöskin tarpeen ollut saada julkilausutuksi se käsitys, joka meillä suomalaisilla on ollut ja edelleenkin on, nimittäin että me olisimme myös pystyneet säilyttämään puolueettomuutemme sodassa, johon Venäjä olisi joutunut ottamaan osaa. Jos Venäjän raja olisi ollut Karjalan Kannaksella tykinkantaman päässä - kuten on tullut tavaksi sanoa - Leningradista, olisi Venäjä ollut v. 1941 alkaneen sodan aikana Suomen vastaisella rajallansa paremmin turvattu kuin nyt, kun se oli väkivalloin ja voimansa oikeuteen turvaten siirtänyt rajat tykinkantaman ulkopuolelle Viipurista länteen sekä Hangon niemelle ja Sallaan. Mutta jos Venäjä alunalkaenkin valmistautui offensiiviin laajojen ekspansiivisten päämäärien toteuttamiseksi, silloin katoaa pohja edellä esitetyltä todistelulta. Silloin oli sotaan joutumisemme ehdoton, silloin ovat puolueettomuuspyrkimyksemme olleet hyödyttömät.

Se katsaus, jonka olen edellä pyrkinyt antamaan suomalaisesta puolueettomuuspolitiikasta, on ollut tarpeellinen eräiden johtopäätösten tekemiseksi. Ulkomailta käsin kysytään meiltä usein: millä tavalla te suomalaiset oletatte suhteittenne Venäjään kehittyvän tulevaisuudessa? Tällaiseen kysymykseen ei tietenkään voida tällä hetkellä antaa edes ylimalkaistakaan vastausta, sillä niin moni asiaan vaikuttava tekijä on meistä suomalaisista riippumaton ja tietymätön vielä kaikille muillekin, joita meidän keskinäisten suhteittemme järjestäminen koskee. Sitä paitsi Suomen ja Venäjän välillä on sota, jonka päätökseksi Venäjän taholta on sanottu vaadittavan ehdotonta antautumista, mikä taas meidän puoleltamme ei tule kysymykseen. Juuri liittoutuneilla pitäisi olla riittävän hyvin selvillä, mitkä ovat ne tulokset, joilla ehdottoman antautumisen ohjelma on toteutettu mm. Norjassa ja Tanskassa, joten meidän kantamme pitäisi olla hyvin ymmärrettävissä.

Mutta näistä selvää kannanottoa ehkäisevistä tekijöistä huolimatta voidaan suomalaiselta taholta esittää joitakin näkökohtia, joiden nojalla on luotavissa jonkinlainen kuva siitä, mille pohjalle meillä oletetaan Suomen ja Venäjän välisten suhteitten kehittyvän rauhan jälkeen. Meillä Suomessa on yleisenä vallalla se käsitys, että Neuvostoliitto jää tämän sodan päätyttyä suurvallaksi. Sille seikalle taas, että tämä suurvalta on naapurinamme tai että me olemme tämän suurvallan naapuri, kuinka vain halutaan, me emme mahda mitään. Näistä seikoista lähtien meidän on tehtävä johtopäätöksemme.

Mitkä nämä johtopäätökset sitten ovat? Meitä on ymmärrettävä, jos emme vielä, kun sota jatkuu, niitä ole voineet sanottavasti tutkia. Meitä on ymmärrettävä, että aikana, jolloin harva se suomalainen koti suree kaatuneitaan, meillä ei ole yleisesti ryhdytty näitä asioita pohtimaan, sillä sota, joka uhkaa tuholla kansallista olemassaoloamme, vaatii voimamme ja se on käytävä loppuun, rauhaan, joka turvaa vapautemme ja itsenäisyytemme. Mutta siihen liittyen, mitä suomalaisesta politiikasta olen edellä sanonut, olettaisin, että Venäjän tulevasta asemasta tehtävien johtopäätöksien pitäisi kulkea pääkohdissaan seuraavaan suuntaan.

Itsenäisyytensä säilyttänyt Suomi, sillä se on kaikelle suomalaiselle tarkastelulle conditio sine qua non, on tämän sodan päätyttyä teoreettisesti samojen vaihtoehtojen edessä kuin Suomi oli v. 1920, siis joko on omaksuttava Neuvostoliiton vastainen poliittinen linja tai puolueettomuus. Nämä teoreettiset vaihtoehdot ovat olemassa, toinen asia on, tulevatko ne, varsinkaan edellinen, olemaan käytännössä esillä. Lisäksi voi tulla kysymykseen yhtyminen samaan turvallisuusjärjestelmään mm. Neuvostoliiton kanssa, mutta se vaihtoehto riippuu yleisistä järjestelyistä rauhan turvaamiseksi.

Kun tässä valossa tarkastelemme suhdettamme Venäjään, on meidän avoimesti ja ilman ennakkoluuloja lähdettävä siitä, että liittyminen Venäjän vastaisten voimien rintamaan ei silloin, kun Venäjä säilyy suurvaltana, kuten käsitämme, ole meidän kansallisten etujemme mukaista. Pieni valtio ei nykyisen koneiden sodan kautena kykene jatkuvasti seisomaan hampaisiin saakka aseistettuna. Sillä on sitä vähemmän tähän mahdollisuuksia, jos sota on saattanut sen suuresti velkaantumaan. Suomen etu ei voi olla, että se on jonkin suurvallan äärimmäisenä Venäjän rajalla alituisesti varuillaan olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena, jolla ei ole sellaista poliittista vaikutusvaltaa, että sen sanalla olisi mitään merkitystä, kun sodasta ja rauhasta päätetään. Maa olisi tällöin äänettömänä yhtiömiehenä mukana liitossa, josta sille koituisi kohtuuttomat, ajan mittaan ylivoimaiset rasitukset. Se joutuisi aina taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtavat sotaan. Liioin emme voi rakentaa tulevaa ulkopolitiikkaamme Venäjän ja sen nykyisten liittolaisvaltioiden poliittisiin vastakohtaisuuksiin ja niiden ennusteltuun epäsopuun. Se olisi spekulointia hyvin epämääräisillä mahdollisuuksilla ja sellaisen politiikan päässä näkisimme, jos tuo epäsopu todella syntyisi, että Suomi olisi kuitenkin joutunut Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän alituisesti taistelevaksi eteentyönnetyksi tukikohdaksi.

Näin ollen Suomen kansalliset edut eivät salli sitoutumista Venäjän vastaisen politiikan linjalle tai sen etsimistä.

Toinen vaihtoehto on puolueettomuuspolitiikan omaksuminen. Näkisinkin, että kansallisen politiikkamme tavoitteena rauhan tultua ja jo siihen valmistauduttaessa olisi palautuminen siihen puolueettomuuspolitiikkaan, jolta tapahtumien onneton kehitys meidät vieritti pois 1939. Olettaisin, että tämä käsitys alkaa voittaa alaa Suomessa. Tähän käsitykseen liittyy harras toivomus skandinaavisesta yhteistyöstä, sillä me käsitämme, että Skandinaavian maiden, tällä hetkellä erityisesti Ruotsin apu, on meille merkittävä.

Voidaan tietenkin väittää utopiaksi olettamusta, että pahasta sisustaan tunnettu Suomen kansa taipuisi vilpittömään naapurisopuun perivihollisena pidetyn Venäjän kanssa. Sodan kestäessä ja sen kauhujen vielä kirvellessä mieliä on tällainen epäilys hyvin perusteltu. Mutta on pidettävä muistissa, että esim. 1800-luvulla vallitsi Suomessa rauhallinen mieliala Venäjää kohtaan, vieläpä yleisesti tunnustettu ja kiitetty lojaliteetti - Aleksanteri II:n patsas seisoo vieläkin kunniapaikalla Helsingin Suurtorilla. Se loppui vasta sitten kun tsaari-Venäjä aloitti sortotoimenpiteensä Suomea vastaan. Ei ole mitään syytä epäillä, että jos Suomen ja Venäjän väliset järjestelyt rakentuvat oikeudenmukaisuuden pohjalle ja Suomi säilyttää sekä sisäisen että ulkonaisen riippumattomuutensa, Suomen kansan taholta tullaan ylläpitämään korrektia ja moitteetonta naapurisopua. Mutta se vaatii ehdottomasti, että meillä tulee vallita täydellinen turvallisuuden tunne.

Me emme valitettavasti voi sodan aikana tehdä mitään poliittisesti vaikuttavaa, jossa edellä mainittu käsityskanta tulisi esille, sillä meitä vastassa on ehdottoman antautumisen vaatimus. Sen vuoksi olemme olleet pakotettuja lykkäävään, dilatooriseen politiikkaan, niin monia vaaroja kuin se meille on saattanutkin sisältää. Hallituksemme kuitenkin valppaasti pitää silmällä kaikkia kunnialliseen rauhantekoon mahdollisesti avautuvia tilaisuuksia. Mutta vaikka me emme ole sokeita jatkuvan sodan vaaroille, on suorastaan ihmeellistä panna merkille se rauhallisuus ja luottamus, millä Suomen kansa tarkastelee kaiken epävarmuuden keskellä tulevaisuuttaan. Mihin tuo luottavaisuus ja rauha perustui, kysyttäneen. Siihen on olemassa vain yksi vastaus: oikeaan asiaamme. Me luotamme presidentti Rooseveltin edeltäjän, suuren Lincolnin sanoihin: "Mikään asia maailmassa ei ole lopullisesti ratkaistu, jollei se ole ratkaistu oikein."