6.1.1967 Vaasassa

SUOMEN TIE JÄNNITYSTEN

MAAILMASSA

Tehtäväkseni on annettu näillä kirkkopäivillä esittää Suomen kansainväliseen asemaan katsaus otsikkona Suomen tie jännitysten maailmassa. Toivon voivani pysytellä annetun teeman puitteissa. Aluksi kuitenkin pyydän esittää lyhyen yhteenvedon eräistä Suomen historian tapahtumista. Vaikka ne ovat kaikille kuulijoille hyvin tuttuja, olen pitänyt niiden muistiin palauttamista kokonaisuuden kannalta tarpeellisena. Suomen kansan kohtalonkysymys on ollut suhteemme itäiseen naapurivaltakuntaan, onpa sen nimi ollut Novgorod, Moskova, Venäjä tai Neuvostoliitto. Aina 1700-luvun alkuun saakka Suomen merkitys suurelle Venäjänmaalle oli valtakunnan tärkeimpiin raja-alueisiin verrattuna toisarvoinen, mutta uuden pääkaupungin Pietarin perustaminen aivan lähelle Suomen rajaa muutti tilanteen täydellisesti. Keskeiseen asemaan nousivat siitä lähtien tsaarivaltakunnan turvallisuuspoliittiset näkökohdat. Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 vahvistetut rajat täyttivät Venäjän minimivaatimukset tässä suhteessa. Kun koko Suomi sitten liitettiin erillisesti hallittuna suuriruhtinaanmaana Venäjän valtakuntaan, oli mahdollista palauttaa sille 1700-luvulla vallatut alueet ja hyväksyä Suomen ja Venäjän raja, joka kulki parinkymmenen virstan päässä Pietarista. Suuriruhtinaanmaan kaakkoisrajan hyväksyminen valtakuntien väliseksi rajaksi Tarton rauhanteossa v. 1920 johtui nuoren neuvostovaltion heikkoudesta, ja Paasikivi määrittelikin sen `kohtalokkaaksi menestykseksi` Suomelle.

Neuvostoliiton turvallisuusnäkökohdat sen Suomen-politiikassa tulivat ratkaisevalla tavalla esille 1930-luvun lopulla. Neuvostoliiton johto piti arvossa häiriintymättömiä suhteita Saksaan ja yritti niitä vaalia vielä Hitlerin valtaantulon jälkeenkin. Mutta Kremlissä huomattiin pian Hitlerin hankkivan sotaa ja todella yrittävän toteuttaa `Mein Kampfissa` hahmottelemaansa ohjelmaa. Neuvostoliitto ei alun perinkään luottanut Suomen haluun tai kykyyn estää Suomen alueen käyttämistä hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Kun Neuvostoliitto piti mm. fascistimielisen IKL:n takia Saksan poliittista vaikutusta Suomessa varsin suurena, Moskovassa pääsi vallalle käsitys, että Suomi sopivan tilaisuuden tullen ryhtyy sotilaalliseen yhteistoimintaan nimenomaan Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Tämän käsityksensä Neuvostoliitto saattoi Suomen tietoon niin selkeästi, että väärinkäsityksille ei voinut jäädä sijaa. Neuvostoliiton lähettiläs Assmus kävi nimittäin jo v. 1935 virallisesti ilmoittamassa pääministeri Kivimäelle, että mikäli sota syttyy Neuvostoliiton ja Saksan välillä, Neuvostoliitto valtaa Suomen.

Tilanne oli tällainen, kun Neuvostoliiton taholta v. 1938 ja 1939 ehdotettiin Suomelle neuvotteluja eräiden Suomenlahden saarien vuokraamisesta tai vaihtoehtoisesti yhteisistä puolustusjärjestelyistä, koska Saksan uskottiin hyökkäävän myös Suomen aluetta hyväksikäyttäen Neuvostoliittoon. Suomi kieltäytyi neuvotteluista. Seuraava vaihe oli Neuvostoliiton ja Saksan kesken Moskovassa 23. 8. 1939 tehty sopimus, jonka perusteella Suomen katsottiin kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Tämän jälkeen alkoivat syksyllä 1939 Suomen ja Neuvostoliiton väliset neuvottelut, joissa Neuvostoliitto ehdotti Suomelle, että se luovuttaisi alueita Kannakselta ja Hangon niemimaalta. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina ja talvisota alkoi. Moskovan rauhanteossa 12. 3. 1940 siirrettiin Suomen kaakkoisraja suunnilleen siihen, missä se oli ollut v:n 1721 rauhansopimuksen mukaan. Kesällä 1941 alkaneessa jatkosodassa Suomi taisteli Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Sodan päätyttyä vahvistettiin Moskovan rauhanteossa v. 1940 määrätty Suomen kaakkoisraja.

Sodan jälkeen esittämissään lausunnoissa presidentti Paasikivi katsoi, että Neuvostoliitolla oli ollut odotettavissa olevan Saksan hyökkäyksen takia legitiiminen intressi - mitä sanayhtymää Paasikivi mielellään käytti - huolehtia Leningradin turvallisuudesta ja että Suomen olisi pitänyt syksyllä 1939 suostua Neuvostoliiton vaatimuksiin. "Se olisi ollut valtioviisautta, mutta sitä ei meillä ollut eikä sitä ollut myöskään minulla. Ulkopolitiikka ei ole niinkään helppo taito." Siihen kysymykseen, oliko Paasikivi hypoteesissaan oikeassa vai väärässä, ei nähdäkseni koskaan saada varmaa vastausta, vaikka meistä itse kukin kuinka hyvin katsoisi voivansa perustella joko Paasikiven johtopäätöksen tuomitsemisen tai hyväksymisen.

Tässä kuvatun tapahtumaketjun viimeinen vaihe sijoittuu kevääseen 1948. Neuvostoliitto esitti Suomelle neuvotteluja Saksan hyökkäyksen varalta. Neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin 6. 4. 1948 Moskovassa sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta. Jos Saksa tai muu sen kanssa liitossa oleva valtio hyökkää Suomen aluetta tai sen kautta Neuvostoliittoa vastaan, on Suomi sitoutunut tarvittaessa sopimaan sotilaallisesta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa Suomen aluetta vastaan suoritetun hyökkäyksen torjumiseksi.

Olen näin laajasti käsitellyt Venäjän/Neuvostoliiton turvallisuustarpeita Suomeen nähden, koska niillä on yli kahden ja puolen vuosisadan ajan ollut mitä merkittävin vaikutus Suomen vaiheisiin. Presidentti Paasikivi on eri yhteyksissä esittänyt käsityksenään, että Venäjällä/Neuvostoliitolla on Suomeen nähden aina ollut ensi sijassa sotilaallinen intressi. Varsin lyhytaikaista panslavistista kautta lukuun ottamatta näin voidaan katsoa asianlaidan olleen. Vuoden 1944 jälkeen ja erityisesti v:n 1948 yya-sopimuksen solmimisen jälkeen Neuvostoliiton turvallisuustavoitteista Suomen suunnalla on huolehdittu tavalla, jonka voi olettaa hyvin tyydyttävän Neuvostoliittoa. Kun tämä tulos on saavutettu järjestelyin, jotka eivät loukkaa Suomen suvereniteettia eivätkä maan toimintavapautta, merkitsee tällaisen tasapainon saavuttaminen Suomen kannalta - ja kun on kyseessä heikompi osapuoli, haluaisin sanoa: nimenomaan Suomen kannalta - ratkaisevan tärkeää kehitysvaihetta turvallisuuttamme ajatellen. Tästä näkökulmasta katsottuna Suomen ja Neuvostoliiton rajalle annettu nimitys `rauhan raja`, joka joissakin yhteyksissä on antanut vaikutelman liikasanojen käyttämisestä, on kyllä paikallaan.

Tarkasteltaessa edellä esitetyn valossa Suomen asemaa Neuvostoliiton naapurimaana voidaan todeta, että vaarallisin maittemme välinen ristiriidan aihe on poistunut, koska Neuvostoliitto katsoo ensisijaisten strategisten etujensa olevan Suomen suunnalla turvatut. Tämä saavutus on luonteeltaan pysyvä, jos maittemme väliset suhteet pohjautuvat keskinäiseen luottamukseen. Tämän luottamuksen piiri ei saa rajoittua vain valtioiden johtohenkilöihin, vaan sen on käsitettävä kansojen laajat kerrokset. Käsitykseni mukaan näin alkaa ollakin. Neuvostoliiton osoittama jalomielisyys, lainatakseni jalkaväenkenraali Paavo Talvelan viime joulukuun lopulla tamperelaiselle sanomalehdelle suomassaan haastattelussa käyttämää sanontaa, on vuosien mittaan kasvattanut täällä luottamusta siihen, että Neuvostoliitto tarkoittaa totta Suomea kohtaan harjoittamallaan ystävyydenpolitiikalla. Tämän luottamuksen vahvistuminen on poistava viimeisetkin epäluulon ja pelon jäänteet suomalaisten mielestä Neuvostoliiton suhteen. Maittemme välille on luotu hyvät ja pysyvät edellytykset elää hyvinä naapureina, YK:n peruskirjan sanontaa käyttääkseni.

Kun esitykseni otsikkona on Suomen tie jännitysten maailmassa, on paikallaan pyrkiä tarkastelemaan maailmassa vallitsevaa kansainvälistä jännitystä, jonka olemassaoloa pidetään selviönä. Mistä se johtuu, onko se pysyvää vai ohimenevää, onko se yleistä vai paikallista ja, mikä tärkeintä, ulottuuko jännitys meille saakka?

Yleinen käsitys on ollut, että toisen maailmansodan jälkeen vallinneen kansainvälisen jännitystilan pääasiallisin syy on kapitalismin ja kommunismin välinen vastakohtaisuus. Vaikka rauhanomaisen rinnakkaiselon oppi ja käytäntö on paljon tasoittanut tätä vastakohtaisuutta, on kaikkialla maailmassa vielä musta-valkoinen -ajatteluun perustuvaa uskoa, että taistelu `hyvän ja pahan` välillä ei voi ratketa muuta kuin aseellista tietä. Näyttää siltä kuin kummankin sivustan äärimmäisyysmiehet tapaisivat tässä toisensa. Kummankaan talousjärjestelmän sisäinen kehitys ei kuitenkaan tue tällaista äärimmäistä johtopäätöstä Jos kehitys siis erilaisten taloudellisten järjestelmien läheneminen saa jatkua - kuten on oletettavissa - en usko, että ideologioiden välinen vastakohtaisuus tulisi olemaan ratkaisevana esteenä maailman rauhanomaiselle tulevaisuudelle.

Uudenlaiset näköalat voivat avautua, mikäli mitä suurinta lyhytnäköisyyttä osoittava Kiinan eristämispolitiikka saa jatkua. YK:sta ja kansainvälisestä yhteistyöstä pois suljettu Kiina on ohjautumassa uudenlaiseen vallankumousdoktriiniin ja se voi Kiinan valtavan potentiaalisen voiman purkauduttua esille vaikuttaa mullistavasti maailmanpolitiikkaan jo lähivuosikymmeninä.

Kiinalaisten saartaminen jatkuu. Kiinan asenteet jyrkkenevät ja tämä suurvalta, joka on torjuttuna mutta kuitenkin näkymättömänä mukana jokaisessa kansainvälisessä konferenssissa - kuten on sanottu - on yhä enemmän irrottautunut muusta maailmasta. Tältä osalta näköalat eivät ole lohdulliset.

Luonteenomaista sodan jälkeiselle kansainväliselle jännitystilalle on ollut se, että sen voimakkuusaste on vaihdellut ja sen painopiste on siirtynyt maanosasta toiseen. Tällä kertaa nähdään olosuhteiden Kaakkois-Aasiassa eniten uhkaavan maailmanrauhaa. Vaikuttaa ilmeiseltä, että jännitys Kaakkois-Aasiassa on kestävää. Eivät yksin ranskalaiset edusta lännessä sitä käsitystä, että ainoastaan neuvotteluratkaisu, joka merkitsisi amerikkalaisten sotavoimien vetäytymistä manner-Aasiasta, voisi poistaa tämän jännityksen.

Enemmän tai vähemmän piilevistä räjähdyspesäkkeistä ei muuallakaan maailmassa ole puutetta. Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa voi milloin tahansa puhjeta yhteiskunnallisia levottomuuksia, jotka eivät kuitenkaan tässä vaiheessa voine vaikuttaa laajalti muualle maailmaan. Kiristynyt lähi-idän tilanne voi näitä herkemmin heijastua maailmanpolitiikkaan, koska siellä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton intressit saattavat törmätä pahoin vastakkain.

Meidän kannaltamme ovat kuitenkin tärkeimmät Euroopassa edelleenkin havaittavissa olevat rauhattomuusilmiöt. Sodan päättymisestä on kulunut yli kaksi vuosikymmentä eikä rauhansopimusta ole vieläkään saatu aikaan Saksan ja sen entisten vihollismaiden välillä. Saksan jakaantuminen Saksan Liittotasavaltaan (Länsi-Saksa) ja Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan (Itä-Saksa), Saksan itäraja (Oder--Neisse -linja) sekä Länsi-Saksan aseistautuminen ja kysymys Länsi-Saksan mahdollisesta osuudesta ydinaseisiin, kaikki nämä ja monet muut asiat pitävät yllä monesti sovittamattomilta vaikuttavia suurvaltojen välisiä erimielisyyksiä. Neuvostoliitto ja sen liittolaiset vaativat Euroopan status quon tunnustamista, jota varten suuri eurooppalainen konferenssi olisi kutsuttava kokoon. Tähän eivät lännen valtiot yleensä näytä tässä vaiheessa olevan halukkaita.

Erityisen varuillaan Neuvostoliitto ja sen liittolaiset ovat Länsi-Saksan aseistautumiseen nähden ja vallitsevan, status quohon tyytymättömyyttä ilmaisevan ulkopolitiikan suhteen, joka idässä tulkitaan revanssipolitiikaksi. Minulta on usein kysytty, onko Neuvostoliiton huolestuneisuus todellista vai onko se vain oman politiikan savuverho. Lännen valtio- ja lehtimiehille, jotka ovat mielipidettäni tiedustelleet, olen vastannut Venäjän/Neuvostoliiton historiasta lukeneeni, että 150 viime vuoden aikana on lännestä hyökätty Venäjää/Neuvostoliittoa vastaan 14 kertaa ja että Valko-Venäjän pääkaupunki Minsk on ollut 101 kertaa vihollisen käsissä. On perusteltavissa olevaa suorastaan väittää, että jos suuren valtakunnan johtajat eivät olisi tällaisen historianperinnön vaalijoina huolissaan maansa turvallisuudesta, he eivät täyttäisi tehtäväänsä. Minulle jäivät viimesyksyisen Kaukasian-vierailuni ajalta erityisen voimakkaina mieleen rauhallisena ja kylmäpäisenä tunnetun pääministerin Kosyginin vakavat sanat: "Saksalaiset pääsivät viime sodan aikana Volgalle saakka. Me olemme tästä saaneet sen opetuksen, eikä se koskaan unohdu, että toista kertaa ei tällaisen sallita tapahtua."

Kaiken tämän valossa näen, että Euroopassa vielä vallitseva perusjännitys voitaisiin parhaiten poistaa ratkaisemalla Saksan kysymys tavalla, joka ottaisi huomioon Neuvostoliiton - kuten tietysti muidenkin asianomaisten valtioiden - turvallisuusintressit. Eikä sitä mielestäni muuten voidakaan poistaa. Tilanne on tietyssä mielessä sama kuin se oli Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Kun me olemme voineet järjestää naapuruussuhteemme siten, että Neuvostoliiton turvallisuusintressit tällä suunnalla on tyydytetty ja maittemme välinen jännitys on poistettu, on tämä tuonut mukanaan myös Suomen turvallisuusintressien tyydyttymisen. Kun aikoinaan puhuttiin länsisaksalaisesta Neuvostoliiton vastaisesta voimapolitiikasta Saksan yhdistämisen pohjana ja suunniteltiin Länsi-Saksan osallistumista ydinaseistautumiseen, se herätti minussa suomalaisena syvää levottomuutta, sillä se ei ole ollut eikä ole pohjaltaan niinkään puolustuspolitiikkaa vaan pikemminkin sotapolitiikkaa. Sellaisen politiikan avulla ei jännitystä pystytä Euroopasta poistamaan, vaan tämä edellyttää rehellistä kompromissinhalua ja ennakkoluulotonta pyrkimystä toteuttamiskelpoisen perusratkaisun aikaansaamiseen. Meidän suomalaisten on hoidettava omaa ulkopolitiikkaamme niin, että tilanne Euroopassa pysyvällä tavalla rauhoittuisi. Tiedämme, että meidän vaikutuksemme asioiden kulkuun on vähäinen, mutta se ei oikeuta meitä olemaan toimettomia.

Kun siirrymme tarkastelussamme Pohjoismaihin, ovat näkymät lohdulliset ja rauhoittavat siitä huolimatta, että neljän naapurimaan turvallisuuspoliittiset perusratkaisut poikkeavat toisistaan. Tanska ja Norja ovat NATO:n jäseniä, Ruotsi on sitoutumaton ja Suomi noudattaa vakiintunutta puolueettomuuspolitiikkaansa.

Olen eräässä v:n 1965 lopulla pitämässäni puheessa osoittanut, että Pohjolan alue ei enää pitkään aikaan ole näytellyt tärkeätä osaa kansainvälisissä kiistakysymyksissä ja että Pohjolan strateginen merkitys sotatekniikan ja hyökkäysmenetelmien muuttumisen vuoksi on suurvaltojen kannalta pienentynyt. Tämä suotuisa kehityssuunta on nähdäkseni luonut entistä paremmat edellytykset Pohjolan muodostamiselle ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. On sanottu, että tällainen järjestely on tarpeeton, koska Pohjoismaat Ruotsia lukuun ottamatta ovat sitoutuneet olemaan ottamatta rauhan aikana ydinaseita alueelleen. Mutta niin kauan kuin tämä perustuu yksipuolisiin lupauksiin, on olemassa riski, että tällainen päätös peruutetaan, ja vastatoimenpiteitä todennäköisesti suunnitellaan tämänkin vaihtoehdon varalle. Reaalinen tilanne Pohjolassa on sellainen, että ainoastaan pian epäajankohtaiseksi osoittautuva epäluulo estää ydinaseettoman Pohjolan muodostamisen.

Puheessa, johon edellä viittasin, esitin myös ajatuksen - en valmista ehdotusta - tietyistä Suomen ja Norjan yhteistä maarajaa koskevista turvallisuusjärjestelyistä. Haluaisin tähän sanoa, että tietenkin kaikki luottavat Norjan rauhantahtoon ja Norjan rauhanpolitiikkaan. Mutta Norja on jäsen sotilasliitossa, jonka voimakkaimmalla eurooppalaisella jäsenvaltiolla on avoimia rajakysymyksiä ja jonka rajantarkistusvaatimukset kohdistuvat vastapuolena olevaan valtioryhmään. Suomeen liittyvä Norjan ja Neuvostoliiton välinen raja on ainoa maaraja Euroopassa, jossa NATO-liiton jäsenmaan ja Neuvostoliiton alueet tapaavat toisensa. Näen kaikkien syiden puhuvan sen puolesta, että Suomen kannalta olisi edullista saada aikaan rajarauhaa turvaava järjestely kalottialueella, enkä näe perusteita sille väittämälle, että tämä ei olisi myös Norjan etu. Mutta asian arviointi kuuluu tietenkin ensisijaisesti Norjalle ja siitä tehtävät ratkaisut ovat yksin Norjan päätettävissä.

Kun keväällä 1948 Neuvostoliiton ehdotuksesta käytiin neuvottelemaan yhteistyö- ja avunantosopimuksesta, pidettiin Suomen taholla erittäin tärkeänä, että sopimusta laadittaessa otettaisiin huomioon Suomen pyrkimys pysyttäytyä erillään suurvaltojen välisistä ristiriidoista, so. Suomen halu noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa. Tämä tulos neuvotteluissa saavutettiinkin. Näin syntynyt puolueettomuusstatus oli niihin aikoihin sen verran harvinainen, että käytännöllisessä poliittisessa toiminnassa siitä ei puhuttu. Tämän huomattuamme me itse varovaisuussyistä siis myös yleensä vaikenimme. Sitä paitsi yhden suurvallan lupaama puolueettomuus ei seisonut oikein tukevasti jaloillaan - siltä meistä tuntui. Vasta sen ulkopoliittisen suuntauksen ansiosta, joka palautti meille Porkkalan alueen ennen vuokrakauden päättymistä, Neuvostoliitossa määriteltiin v. 1956 Suomen politiikka puolueettomuuspolitiikaksi. Tämän jälkeen on lännen suurilta valtioilta saatu hyväksyminen ja tunnustus Suomen puolueettomuuspolitiikalle. Tätä suuntausta noudattaen Suomi on suurvaltojen mielipiteiden käydessä vastakkain välttänyt ottamasta kantaa kummankaan puolen hyväksi.

Kun Suomen puolueettomuuspolitiikka on saanut vahvistuksen asiakirjassa, jonka toinen allekirjoittaja on Neuvostoliitto, ja kun puolueettomuutemme on olennainen osa niistä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kokonaisjärjestelyistä, jotka sisältyvät yya-sopimukseen, on siitä tietenkin tehtävissä se johtopäätös, että oikeutemme ja velvollisuutemme pysyttäytyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella koskee ensisijaisesti niitä ristiriitoja, joissa toisena osapuolena on Neuvostoliitto. Vaikka siis muodollisesti ottaen voisimme rientää määrittämään kantaa muihin ristiriitoihin, olemme yleensä välttäneet sitä, koska puolueettomuuspolitiikkamme objektiivisuus ja uskottavuus siitä olisivat saattaneet kärsiä. Toiselta puolen - se on tärkeää - olemme pitäneet oikeutenamme kaikissa mahdollisissa tilanteissa toimia puolueettomuutemme perusedellytyksien vahvistamisen hyväksi. Sen vuoksi tuemme päättävästi yleistä rauhanpolitiikkaa ja tuomitsemme sotapolitiikan sekä vastustamme eritoten niitä hankkeita, jotka meidän käsityksemme mukaan lisäävät sodan vaaraa Euroopassa, mutta myös muuta maailmaa uhkaavia toimenpiteitä.

Joku voisi ajatella, että meidän puolueettomuudestamme - tai minkä muun valtion puolueettomuudesta tahansa - voitaisiin esittää sellainen täsmällinen määritelmä, jonka mukaan kaikissa esille tulevissa tilanteissa toimitaan. Tämä on kuitenkin erehdys. Puolueettomuutta on yhtä monta lajia kuin on puolueettomia valtioita. Samankin valtion puolueettomuuspolitiikka voi sisältönsä puolesta muuttua ulkopuolisessa maailmassa tapahtuvien muutosten mukana. Meidän tulee lähteä siitä, että puolueettomuus merkitsee riippumattomuuden tietynlaista rajoitusta. Valtion riippumattomuus (independence) ei yleensäkään ole ehdoton. J. V. Snellman jo sanoi, että ei ole olemassa ainoatakaan niin voimakasta valtiota, jonka ei olisi pakko alistua historialliseen välttämättömyyteen, jota se ei kykene vallitsemaan. Tunnettu on myös Yrjö-Koskisen käsitys, että yhdelläkään sivistyskansalla ei voi olla ehdotonta itsenäisyyttä. Nykyajan maailmassa onkin alettu riippumattomuuden asemesta tai sen yhteydessä puhua valtioiden keskinäisestä riippuvuudesta (interdependence). Meidän puolueettomuuspolitiikkamme sopii hyvin siihen kansainväliseen interdependence-suhteeseen, joka on maailmanpolitiikan nykyvaiheelle ominaista. Suomi on itsenäinen ja riippumaton valtio, joka on kansainvälisessä riippuvuussuhteessa kaikkeen siihen, minkä Suomen tulee vapauttaan ja itsenäisyyttään sekä omaa etuaan ja ihmiskunnan yhteistä etua valvoessaan ottaa huomioon.

Kun seuraan Suomen puolueettomuuspolitiikan toteutumista kansainvälisen politiikan arkipäivässä, on vaikutelmani se, että olemme onnistuneet. Erityisesti olen voinut panna merkille sen, että eri maiden valtiomiehet ovat ymmärtäneet asemamme ja pyrkimyksemme. Tietenkin on ollut tapauksia aivan viime päiviltäkin, että eräät henkilöt ovat sijoittaneet omat ennakkoluulonsa ja pelkonsa Suomeen ja tehneet oloistamme ja politiikastamme sen vuoksi väärät johtopäätökset. Mutta onneksemme näitä henkilöitä ei ole ollut valtiollisten johtajien joukossa, puhumattakaan maailman johtavista valtiomiehistä.

Suomi oli ensimmäinen läntiseen maailmaan kuuluva maa, joka aloitti läheisen poliittisen ja taloudellisen yhteistyön Neuvostoliiton kanssa. Ensimmäinen 5-vuotinen kauppasopimus allekirjoitettiin v. 1950. Muistan hyvin, kuinka epäluuloisesti laajat suomalaiset piirit suhtautuivat tähän yhteistyöhön. Epäilykset ulkomailla olivat tietysti sitäkin suuremmat. Vielä niin myöhään kuin v. 1963 meillä arvosteltiin kärkevin sanoin valtion päämiehen epävirallista käyntiä veljeskansamme unkarilaisten luona. Tänään voimme todeta, että olemme olleet oikealla tiellä. Olemme hankkineet itsellemme sillanrakentajan usein epäkiitollisen, aina tärkeän osan. Meidän esimerkkiämme seurataan. Sen todistukseksi lainaan Atlantin liiton ministerineuvoston päätöslauselmaa joulukuun 16. päivältä 1966: "Atlantin liiton jäsenmaat puolestaan ovat vahvistaneet tarkoituksekseen jatkaa ponnistuksia parempien suhteiden aikaansaamiseksi Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan valtioiden kanssa poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, tieteellisellä ja kulttuurialalla. -- -- Idän ja lännen välisissä suhteissa on itse asiassa mahdollisuus mitä erilaisimpaan lähentymiseen maasta maahan tai laajemmassa kansainvälisessä piirissä."

Käsiteltäessä Suomen tietä jännittyneessä maailmassa ei voida sivuuttaa sitä jännitystä, joka vallitsee ns. kehitysmaissa, so. alikehittyneiden maiden ja teollisuusmaiden välistä kuilua. Tämä jännitys ei toistaiseksi välittömästi kohdistu meihin, mutta moraaliselta kannalta olemme sen piirissä.

Tässä esityksessä ei ole mahdollista syventyä kyseiseen ongelmaan. Tyydyn ainoastaan viittaamaan siihen, että mm. Kirkkojen maailmanneuvoston toimesta Genevessä kesällä 1966 järjestetyssä konferenssissa oli esillä kysymys maailman köyhien kansojen asemasta ja tulevaisuudesta. Tilanne tällä hetkellä on se, että 75 % maailman varallisuudesta ja 85 % sen teknologiasta on väestön kolmanneksen hallussa. Nämä prosenttisuhteet huononevat joka vuosi tuon kahden kolmasosan vahingoksi. On käsillä niin uskomattoman suuri ja vaikea asia, että epäkohtien korjaaminen olisi maailmanlaajuisena yhteistyönä aloitettava heti. Mutta vauraiden maiden asukkaiden itsekkyys on suuri. Puutteiden poistaminen omasta maasta, entisistä eduista kiinni pitäminen ja uusien valvominen estävät kehitysmaiden merkittävän auttamisen. Tämän me tiedämme hyvin läheisen esimerkin perusteella -- eikä tarvitse mennä rajojen yli. Näin on edessä se, mitä Geneven kokouksessa puhunut kristitty nigerialainen lakimies ennusti: "Meidän kansamme haluavat vallankumousta, joka kokonaan murtaisi kaikki tukahduttavat säädökset, rakenteet ja mahdit, jotka niitä ylläpitävät. Vallankumous, jota kansamme ajattelevat, on erilainen kuin kaikki entiset: se on mittasuhteiltaan maailmanlaajuinen. Eikä kukaan voi suunnitella tätä vallankumousta: sen ajankohta määräytyy nykyisen järjestelmän mädännäisyysasteesta." Se on vavahduttavaa puhetta. Ja se muistuttaa hyvin suuresti kiinalaista doktriinia.

Eriteltyäni - niin kuin minä asian ymmärrän - Suomen asemaa ja tietä jännitysten maailmassa ja luotuani sille historiallista taustaa haluan kohdistaa huomionne erääseen johtopäätökseen, joka on ollut näkymättömänä punaisena lankana koko esityksen ajan.

Suomen kohtaloon ovat vuosisatojen kuluessa merkittävällä ja joskus aivan ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet meistä riippumattomat maailmanpoliittiset tekijät. Tilsitin sopimuksessa v. 1807 ja Erfurtin sopimuksessa v. 1808 Napoleon lupasi Suomen Venäjälle, ja elokuussa 1939 Moskovassa Neuvostoliiton ja Saksan välillä solmitun sopimuksen mukaan Suomi luovutettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Nämä ratkaisut ovat olleet seurausta maantieteellisestä asemastamme ja sijoittumisestamme läntisen ja itäisen kulttuuri- ja valtapiirin raja-alueelle. Ne ovat olleet samalla seurausta siitä, että ulkopolitiikkamme ei ole kyennyt estämään sellaisten kansainvälisten voimakonstellaatioiden syntymistä, jotka ovat suoneet ulkopuolisille valtioille tilaisuuden ja mahdollisuuden meitä kuulematta ratkaista meidän elinkysymyksiämme. Molemmilla kerroilla maamme on joutunut sodan avulla puolustamaan asemaansa, molemmilla kerroilla sota on päättynyt tappioon. Tehtävänämme on harjoittaa sellaista ulkopolitiikkaa, että voimme olla aktiivisesti mukana kaikessa siinä kansainvälisessä toiminnassa, jolla on liittymäkohtia Suomeen, ja että voimme poliittisin keinoin valvoa oikeuksiamme ja puolustaa itsenäisyyttämme.

Ulkopolitiikalla on täten ensisijainen vastuu maan itsenäisyydestä ja rauhasta. Ulkopolitiikan on huolehdittava siitä, että me olemme aina paikalla, kun kohtaloistamme päätetään. Sen on luotava ja säilytettävä meille sellainen kansainvälinen asema, että kykenemme kaikissa olosuhteissa turvaamaan vapautemme ja itsenäisyytemme. Käsitykseni mukaan sodan jälkeinen ulkopolitiikkamme on tässä onnistunut. Se on luonut lujan kivijalan, jonka pohjalla voimme laajentaa osuuttamme kansainvälisessä yhteistyössä ja lisätä panostamme mm. kansainvälisen kehitysaputoiminnan piirissä. Mutta kivijalka on ensisijainen -- ilman sitä ei rakennus pysy pystyssä. Meistä itsestämme riippuu, säilytetäänkö ja turvataanko ulkopolitiikkamme saavutukset. Tuloksiin on päästy vilpittömän rauhanpolitiikan turvin, ja samaa tietä kulkien - niin uskon - voimme vastaisuudessakin huolehtia kansallisista eduistamme.

Sotien aikana oli Ruotsissa kansan avustustahdon alttius puettu lentävään lauseeseen: "Finlands sak är vår", Suomen asia on meidän asiamme. Haluan siirtää nämä sanat ulkopolitiikkamme velvoittavaksi tunnuslauseeksi: Suomen asia on meidän asiamme.

Meidän on poliittisin keinoin pidettävä huoli siitä, että olemme aina saapuvilla siellä, missä asioistamme päätetään, ja että kaikissa olosuhteissa kykenemme varjelemaan itsenäisyyttämme ja vapauttamme.

Tällä edellytyksellä voimme rohkein mielin ottaa vastaan sen haasteen, joka sisältyy näiden kirkkopäivien tunnukseen: tulevaisuus on avoin.