Tasapainon maailmanpolitiikka.

I.

Englannin ulkopolitiikassa on aina siitä lähtien, kun tämä kauppamerenkulun silloisilta valtaväyliltä sivussa ollut pohjoinen saari neljä vuosisataa sitten alkoi saavuttaa vaikuttavaa asemaa Euroopassa, ollut kaksi hallitsevaa periaatetta: se on aina vastustanut sen valtakunnan politiikkaa, joka on ollut manner-Euroopan voimakkain, ja erityisesti se on estänyt Kanaalin Euroopan puoleisen rannikon, Belgian ja Hollannin, joutumisen tämän vahvimman mannermaavaltion käsiin. Kun Espanjan Filip II pyrki saamaan haltuunsa Hollannin ja uhkasi itse Englannin vapautta, oli Elisabethin Englannin tehtävänä pelastaa Hollanti ja `suuren armaadan` tuhoamisella (1588) se teki myös lopun Espanjan maailmanvaltaunelmista. Espanjan jälkeen kohosi Ranska Euroopan johtavaksi valtioksi. Kaksi kertaa oli Englannin pakko lähettää sotavoimansa mannermaalle kukistamaan Ranskan ylivaltapyrkimykset, nimittäin Ludvig XIV:n ja Napoleonin aikana. (Edellisellä kerralla johti Englannin aseet voittoon Marlboroughin herttua, jonka jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa Winston Churchill on.) Ja kun Saksa 1900-luvulla on kahdesti yrittänyt alistaa länsi-Euroopan valtansa alle, on Englanti voitollisesti sen estänyt. Englanti on noudattanut suhteessaan manner-Euroopan kansoihin ja valtakuntiin neljän vuosisadan ajan yhtenäistä, jyrkän johdonmukaista politiikkaa, jossa asia, maan oma turvallisuus, on ollut määräävä tekijä, eikä esim. ystävyys tai vihamielisyys johonkin tiettyyn kansaan. Englannin politiikalle ei ole merkinnyt mitään se seikka, mitä valtiota vastaan sen kulloinkin on pitänyt toimia tai taistella, Englannin politiikkaa eivät ole sanelleet enempää sympatiat tai antipatiat kuin tunteet tai tilapäiset näkökohdat. Englanti on ollut ranskalaisvastainen ja saksalaismielinen, silloin kuin Ranska on uhannut Kanaalin rannikkoa ja Englannin etuja, ja se on ollut saksalaisvastainen ja ranskalaismielinen, silloin kun Saksan imperialismi on pyrkinyt painamaan länsi-Euroopan rautakorkonsa alle. Valtiosihteeri sir Eyre Crowe kirjoitti v. 1907, että tällä Englannin tasapainopolitiikalla, kun se heittää punnuksensa milloin toiseen, milloin toiseen vaakakuppiin, mutta aina sen eduksi, joka vastustaa vahvimman mannermaavaltion poliittista diktatuuria, on suorastaan luonnonlain luonne. Erikoista englantilaisille lisäksi on ollut se, että heillä on ollut tapana ylistää liittolaisiaan ja ihannoida kulloistakin hetken tarpeista syntynyttä liittosuhdetta, kuten kuuluisa englantilainen historoitsija lordi Trevelyan toteaa kuvatessaan Englannin taistelua Preussin Fredrik Suuren liittolaisena Ranskaa vastaan 1700-luvulla.

Englanti on todellakin edellä olevaa periaatetta käytännölliseen politiikkaansa johdonmukaisesti soveltaen toiminut lähes neljän vuosisadan ajan, joten ei ihme, jos se on tullut ikäänkuin luonnonlaiksi. Muutama kuvaava yksityiskohta ansaitsee mainita. Napoleon III:n hallituskauden alkuaikoina piti Englanti Venäjää vaarallisimpana vastustajanaan mannermaalla, siksi se solmi Ranskan kanssa liiton ja kävi Krimin sodan. Mutta kun Napoleon III juuri tämän sodan ansiosta saavutti johtoaseman Euroopassa, kääntyi Englanti toimimaan Ranskaa vastaan. Täten joutui Ranska taistelemaan v. 1870 Preussia vastaan poliittisesti eristettynä, koska Englanti oli pitänyt sotaista Ranskaa pahimpana tasapainon uhkana Euroopassa. Ja 1800-luvun loppupuolen Englanti yhä katseli Ranskaa, erityisesti siirtomaakilpailun vuoksi, epäluulolla ja oli halukas yhteistyöhön Saksan kanssa, minkä menettelyn avulla oletti voivansa parhaiten vastustaa myös Venäjän laajenemispyrkimyksiä Aasiassa. Tämä kausi päättyi englantilais-ranskalaiseen liittoon 1903, mihin Englannin pakotti Saksan teollistuminen, sotilaallisen voiman kasvu ja hyökkäävä mahtiponsi. Ja niinpä osanjako v. 1914 maailmansodan syttyessä olikin luonnollinen. Mutta tämän maailmansodan päätyttyä oli Ranska taas manner-Euroopan tunnetusti johtava valtio, ja Englanti alkoi silloin tietenkin toimia sitä vastaan. Kun Clemenceau pari vuotta maailmansodan päätyttyä tuli Lontooseen ja tapasi alahuoneessa Lloyd Georgen, syytti Ranskan sodanaikainen johtaja englantilaista virkaveljeään siitä, että Englanti jo seuraavana päivänä välirauhan solmimisen jälkeen oli siirtynyt Ranskan vihollisten riveihin.

"Well, mutta eikös se ole ollut aina meidän perinteellistä politiikkaamme", kuului Lloyd Georgen vastaus.

Ja niinpä monet uudemman poliittisen historian tutkijat avoimesti syyttävätkin Englantia toisen maailmansodan syntymisestä, kun se ei ajoissa nähnyt Saksan sotilaallisen ylivoiman vaaraa, vaan tuki taloudellisesti ja poliittisesti Saksan nousua. Kiinnipitämällä jäykästi ja mielikuvituksettomasti `luonnonlaiksi` muuttuneesta ulkopoliittisesta toimintaperiaatteestaan jätti Englanti olemassaolevan tilan vaarinoton vuoksi näkemättä läheisen tulevaisuuden kehitysmahdollisuuksia arvaamattomaksi vahingoksi koko ihmiskunnalle. Englannin ulkopolitiikan varomattomuus ja myöhemmässä vaiheessa taitamaton leväperäisyys olivat todellakin aiheena siihen, että Saksa pääsi varustautumaan ja luotuaan valtavan armeijan uudelleen uhkasi diktatuurillaan Eurooppaa. Syttyi toinen maailmansota.

Toinen maailmansota ja sitä seurannut `kylmän sodan` aika ovat luoneet Euroopassa ja maailmassa valtapoliittisen tilan, jonkalaisesta tuskin kukaan saattoi uneksia viime sodan aikana. Manner-Euroopassa on Neuvostoliitto ehdottomasti ylivoimainen valta, jonka vastapainoksi ei nykyisten voimasuhteiden aikana voida nostaa mitään muuta eurooppalaista valtatekijää. Saksa on maahan lyötynä ja kahtiajaettuna valtana poissa laskelmista. Ranska ei ole toipunut sodanaikaisesta masennustilastaan. Italia on koettelemuksiensa päivinä paljastanut olevansa kykenemätön suurvalta-asemaan. Näitä voimattomia, sisäisesti hajanaisia valtoja vastassa on Neuvostoliitto lujasti alistettuine kansandemokratioineen. Voimien epäsuhde on niin suuri ja pysyväinen, että ei edes mikään läntinen mannermainen valtioliitto pysty nyt eikä pitkään aikaan vastaisuudessa muodostamaan sellaista tehokasta vastavoimaa, jonka avulla voitaisiin palauttaa tasapaino Eurooppaan.

Englannin perinteellinen pyrkimys tasapainon ylläpitämiseen Euroopassa on tällä kertaa eurooppalaisin voimin mahdoton toteuttaa, niin ylivoimaiseksi Neuvostoliitto on päässyt. Mutta uskollisena `luonnon laiksi` muodostuneelle politiikalleen Englanti pyrkii mitä suurimmalla päättävyydellä ja johdonmukaisuudella tukemaan kaikkia niitä valtoja, jotka olisivat tulevaisuudessa, taloudellisesti ja sotilaallisesti vahvistuttuaan, valmiit ja kykenevät asettamaan Neuvostoliiton ylivallalle manner-Euroopassa varteenotettavan vastapainon. Mutta Englanti ei nyt ole yksin, vaan sillä on takanaan valtavan voimakas Yhdysvallat, joka laajemmasta perspektiivistä katsottuna onkin ottanut johdon käsiinsä maailmanpolitiikkaa lännessä johdettaessa. Nimenomaan eurooppalaisen tasapainopolitiikan palauttamisessa on Englannilla perinteittensä perusteella katsottuna yhä edelleenkin menettelytavat määräävä asema.

Pisimmälle menevän ja tehokkaimman linjan Englannin noudattaman tasapainopolitiikan toteuttamiselle on viitoittanut Winston Churchill `Yhtyneen Euroopan` ohjelmallaan. Se tietäisi kaikkien Neuvostoliitosta riippumattomien eurooppalaisten valtioiden läheistä liittoa, joka yhtenäisen politiikkansa ja voimavarojensa yhdistämisen avulla muodostaisi Yhdysvaltojen tukemana tehokkaan vastavoiman Neuvostoliitolle. Tämä ohjelma ei ole kuitenkaan valtioissaan määräävien poliitikkojen suosiossa, koska se edellyttää kaikkien liiton jäsenvaltioiden täysivaltaisuuden huomattavaa rajoittamista. Siksi koetetaankin etsiä vapaampimuotoista liittoutumaa, joka voisi tarjota saman ulkopolitiikan ja voimavarojen yhtenäisyyden, mutta jossa kukin valtio säilyttäisi enemmän vapaata päätäntövaltaa ja toimintamahdollisuuksia. Muotoa etsittäessä menee aikaa, jonka kestäessä vastapuoli vakiinnuttaa asemiaan.

Niiden kiihkeillä tarkoituksenmukaisuudella mutta hitaalla tuloksekkuudella suoritettujen neuvottelujen takana, joita länsi-Euroopan maiden yhteistoiminnasta ja nyt myöhemmin pohjois-Atlantin maiden liitosta on käyty, on edellytysten luominen Englannin perinteelliselle tasapainopolitiikalle Euroopassa. Tällä kertaa tällä politiikalla on kuitenkin laajemmat, globaaliset mittasuhteet. Se ei rajoitu enää Eurooppaan, vaan koko maapallo on sen piirissä. Mitä erityisesti Skandinavian ja nimenomaan Norjan asemaan tulee, tarjoaa se tämän Englannin vuosisataisen politiikan valaistuksessa mielenkiintoisia näköaloja, joihin seuraavassa kirjoituksessa.