Sodan johtajat.

Maihinnousu on tämän hetken avainsana kaikkialla maailmassa. Tapahtuuko se ja missä se tapahtuu sekä milloin, siinä ovat ne kysymykset, jotka parhaillaan askarruttavat kaikkien ihmisten mieliä niitä viittä tai kuutta lukuunottamatta, joiden sanotaan olevan tästä kruunupäisestä salaisuudesta selvillä. Mutta huolensa on heilläkin, sillä heillä on taas vastuu siitä, että kone on kunnossa, jos ja kun se kerran pannaan käyntiin.

Invasio Eurooppaan on maailmanhistorian suurisuuntaisin sotatoimi. Rohkeampia ja vaikeampia sotilaallisia suorituksia on ollut monia, mutta niiden mittasuhteet ovat olleet vaatimattomia edessä olevaan yritykseen verrattuna. Siinä tullaan panemaan liikkeelle materiaalimäärä, mikä ylittää kaiken aikaisemman sotahistoriassa ja siinä on mukana, kun molemmat osapuolet otetaan huomioon, suuremmat sotajoukot kuin ehkä milloinkaan on pantu tosiaan vastaan taistelemaan. Invasio asettaa sotilasjohdon erittäin monimutkaisen ja vaikean tehtävän eteen, samalla kuin se vaatii siihen osaaottavalta miehistöltä pettämätöntä kuntoa ja tappioita säikkymätöntä mieltä. Edessä oleva invasio on sitäkin vaativampi sen suorittajalle, kun pääosa upseeristosta ja valtavasti suurin osa miehistöstä ovat sotaan tottumattomia. Vastapuolella sen sijaan on taistelussa karaistuneet, kovat divisioonat. Invasio yleensä on lisäksi siinä suhteessa erikoislaatuinen sotatoimi, että siinä ei ole aikaa oppirahojen maksamisella saavutettavaan kokemukseen, sillä sen on onnistuttava heti alkuun ja nimenomaan juuri alussa, muuten on yritys pilalla.

On erityisen merkillepantavaa, että tämä maailman suurin sotaretki sekä sen vastustaminen ovat siviilimiesten käsissä. Churchill ja Roosevelt ovat noudatettavan strategian isät, ja Stalin on omalta nurkaltaan ollut määräämässä sen yleisiä piirteitä. Vastatoimenpiteet taas ovat Hitlerin käsialaa. Huolimatta kilahtelevista sotilaallisista arvonimistä, minkälainen on Neuvostoliiton marsalkalla, ja vanhasta sotatottumuksesta, on näitä miehiä sittenkin pidettävä siviilimiehinä. Churchill on tosin saanut upseerikoulutuksen ja palvellut nuorena upseerina siirtomaajoukoissa sekä lyhyen ajan esiupseerina maailmansodassa, mutta ammattisotilaana häntä ei voi pitää. Hitler on, kuten tiedetään, vanhan maailmansodan kaikki vaiheet läpikäynyt rintamamies, mutta se seikka ei liioin tee häntä ammattisotilaaksi. Stalinin sotilasansiot rajoittuvat kiistanalaisiin menestyksiin Venäjän sekavissa kansalaissodissa. Ja Roosevelt taas on pelkkä siviilimies, vaikka onkin hoitanut apulaismeriministerin tointa edellisen maailmansodan aikana. Yksikään näistä miehistä ei nykyiseen asemaansa sotavoimien johtajana ole kohonnut sotilaallisten ansioiden nojalla, vaan he ovat kulkeneet sinne poliittisen toiminnan ja pelin tietä.

Onko siviilimiehellä yleensä edellytyksiä johtaa suuria sotatoimia? Tämäntapaisia kysymyksiä on aikojen kuluessa paljon pohdittu ja monet asiantuntijat ovat niitä käsitelleet kirjallisesti. Mielipiteissä on tietenkin saattanut olla eroavaisuuksia ja nimenomaan asian esittämistavassa on ollut juuripa temperamentista aiheutuvaa erilaisuutta. Mutta yleensä ovat käsitykset kallistuneet siihen suuntaa, että menestyksellisen sotapäällikön ei välttämättä tarvitse olla ammattisotilas. Yksi edelläesitetystä neliapilasta, Winston Churchill, on eräässä teoksessaan hänelle ominaisella ujostelemattomalla häikäilemättömyydellä arvostellut sotilashenkilöitä sodan johtajina. Tähän tapaan paiski silloinen Englannin julkisen elämän kauhea lapsi:

"Kenraali on epäilemättä asiantuntija siinä, miten siirrellä joukkojaan ja amiraali, miten taisteluttaa laivojaan, vaikka tälläkin suppealla alalla heidän opillisen sivistyksensä rajoittuneisuus kävi ilmeiseksi, kun he joutuivat vastatusten edellä laskemattomien olosuhteiden tai odottamattomien tapausten kanssa. Mutta ulkopuolella teknillisen osaamisensa he olivat avuttomia ja harhaanjohtavia arbitraattoreita sellaisten probleemien ratkaisemisessa, joissa valtiomiehen, finanssimiehen, teollisuusmiehen, keksijäin tai psykologin apua olisi yhtä paljon tarvittu."

Näin rajusti Churchill on esittänyt mielipiteensä. Sitä ei kuitenkaan ole syytä ottaa täydestä, sillä siinä tulee verraten hillittömänä esille se katkeruus, mitä hän on tuntenut maansa kenraaleja kohtaan sen ankaran arvostelun johdosta, jonka nämä niin yhtyneellä yksimielisyydellä olivat antaneet meriministeri Churchillin suunnittelemasta ja murheellisesti epäonnistuneesta Gallipolin retkestä. Mutta monet muut asiantuntijat, joiden kynää persoonalliset pettymykset eivät ole kuljettaneet, ovat historian antamaan todistukseen nojaten esittäneet sen mielipiteen, että suuren strategian johdossa voi onnistua yhtä hyvin siviilimies kuin sotilaskin. Onpa kaikkein arvossapidetyimpään luokkaan kuuluvat sotilaskirjailijat katsoneet voivansa todeta, että mainiot sotapäälliköt eivät koskaan ole lähtöisin tietoviisaitten tai oppineiden upseerien piiristä. Nimenomaan brittiläisellä taholla viitataan tällöin mielellään kolmeen Englannin suurimpaan sotapäällikköön: Cromwelliin, Marlboroughiin ja Wellingtoniin, joilla kaikilla oli varsin vähäinen rauhanaikainen sotilaskoulutus.

Nykyinen sota on monessa suhteessa erilainen kuin yksikään sen edeltäjä. Erityisesti sodan suhde politiikkaan on nyt toinen kuin ennen. Markus P. Kato on erinomaisessa kirjassaan `Sodan uudet kasvot` osoittanut, kuinka nykyisessä sodassa politiikasta on tullut strategian nöyrä palvelija, mitä seikkaa hän pitää eräänä ihmiskunnan uusimman historian merkillisimmistä kehitysilmiöistä.

Mutta samalla ovat myöskin sodanjohtajan kvalifikaatiot muuttuneet. Silloin kun sota oli politiikan jatkamista toisin keinoin, annettiin sotapäällikön tehtäväksi väkivallan keinoilla luoda omaksutulle politiikalle edellytykset. Jos sotapäälliköstä silloin tuli suuri, tuli hänestä samalla valtiomies, joka oli selvillä valtioiden välisistä poliittisista suhteista, mutta myös tiesi, mitä hän voi niillä sotilaallisilla keinoilla suorittaa, joita hän hallitsi. Nyt kun politiikka on strategian käskyläinen, on poliittisten olosuhteiden taitaminen sodan johtamisen kannalta tullut entistä tärkeämmäksi. Tämän vuoksi valtiomiehen osuus, kun ratkaistaan sodassa noudatettavaa strategiaa, on kohonnut määräävämpään asemaan kuin koskaan aikaisemmin.

Kaiken sotilaallisen suunnittelun edellytyksenä on kuitenkin sodan mekaniikan tunteminen, sen seikan ymmärtäminen, mikä sodan keinoilla on mahdollista ja mikä on mahdotonta. Yksikään niistä sodan johtajista, jotka tekevät samalla suuria poliittisia ratkaisuja, ei voi olla yksityiskohtaisesti selvillä kaikista niistä teknillisistä seikoista aseistuksen, kuljetusten ja huollon alalla, joiden kuuliaisesta varteenotosta strategiset suunnitelmat ovat sittenkin riippuvaisia. Ne ovat ammattinsa taitavan, huolellisen ja tieteellisellä tarkkuudella työskentelevän upseerikunnan osa operaatiovalmisteluissa. Ilman heitä ei parhainkaan valtiomies, joka tietojensa, intuitionsa, hengenvoimansa ja luonteensa lujuuden puolesta on sopiva johtamaan sotaa, kykene sitä kunnialla suorittamaan.

Edellä on pyritty muutamin hajanaisin viittauksin todistelemaan, että sota voi sujua siviilimiehenkin johdolla. Ne neljä, jotka nykyistä sotaa johtavat, todistavat sen omalla työllään.

4.5.1944