Onko suvaitsevaisuus valtiopetoksellisuutta?

VELJENPOIKA

23/1 1953

Englantilainen kirjailija Stephen Spenders kuului aikoinaan siihen länsimaisen sivistyneistön ryhmään, jonka intohimoinen taisteluasenne kansallissosialismia vastaan ei tyytynyt vähempään kuin koko kukonaskelen ottamiseen: Espanjan sisällissodan aikana Spenders liittyi kommunistiseen puolueeseen. Nyttemmin Spenders on monen osatoverinsa tavoin eronnut kommunisteista. Samalla hän on julkaissut kirjan, jossa kertoo aatteellisesta kehityksestään. Kuvatessaan kansallissosialismia kohtaan tuntemaansa inhoa Spenders kertoo, kuinka häntä monta kertaa kauhistutti se, että hän totesi natsismille ominaisen synkän vihan ja hänen oman natsismia kohtaan tuntemansa rajattoman vihamielisyyden olevan läheisessä henkisessä sukulaisuussuhteessa toistensa kanssa.

  Siinäpä on varmaan meille kaikille ajattelemisen aihetta.

  Ihmiset voidaan jakaa monen moniin ryhmiin, aina siitä riippuen, miltä kannalta kulloinkin asiaa tarkastellaan. On kommunisteja ja ei-kommunisteja, uskovaisia ja ei-uskovaisia, on porvareita ja ei-porvareita, raittiita ja ei-raittiita, jaa, jaoitteluperusteita on varmaan tuhansia. Mutta kaikkien näiden ryhmien läpi, joita voidaan muodostaa ihmisten erilaisuuden perusteella, risteilevät sielläkin omat vedenjakajansa. Yksi tällainen kulkee sen mukaan, mikä on ihmisen tapa suhtautua asioihin ja kanssaihmisiin. Toiset ihmiset ovat absoluuttisia, ehdottomia, joko-tahi-ihmisiä, toiset ovat suvaitsevaisia, sovittelevia. Spenders tunnustaa olevansa perusluonteeltaan absoluuttinen tyyppi, vaikka hän terävänä erittelijänä huomasi tämän itselleen vähemmän mairittelevassa yhteydessä. Eetilliseltä kannalta hän oli lisäksi pakotettu tuomitsemaan oman suhtautumistapansa.

  Poliittiselle elämälle on ominaista, että jyrkän ehdoton suhtautumistapa asioihin ja ihmisiin liittyy olennaisesti kaikkiin äärimmäisyyssuuntiin. Ei ollut suinkaan sattuma, että Spenders, joka saattoi vihata kansallissosialismia intohimoisesti, liittyi kommunisteihin, toiseen äärimmäisyyssiipeen, jonka piirissä ehdottomuus suhteessa omiin opinkappaleihin ja vastustajiin on laki ilman evankeliumia. On muuten merkillistä, kuinka tämä ehdottomuus oman vakaumuksen puolesta saattaa joskus pukeutua muotoihin, jotka ovat avoimessa ristiriidassa tuon vakaumuksen syvimmän aatesisällön kanssa. Kaikkein inhimillisimmän ja humaanisimman aatteen intohimoinen, vilpitön kannattaja saattaa suhtautumisessaan aatteensa vastustajiin osoittautua mitä raaimman väkivaltamenettelyn puoltajaksi. Kuolemanrangaistuksen vastustaja voi olla niin jyrkkä aatteenmies, että hän on valmis tuomitsemaan hirteen jokaisen, joka ei hyväksy hänen oppiaan. Rauhan kannattaja voi olla niin intohimoinen vakaumuksensa ritari, että hän on valmis nostattamaan verisen sodan jokaista vastaan, joka ei vanno hänen mukanaan maailmanrauhan puolesta. Sellainen ehdottomuus oman vakaumuksen puolesta ei tunne sovitteluja, vaan ihminen on valmis käyttämään kaikkea moraalista ja aineellista voimaa oman käsityskannan läpiviemiseksi. Hänelle on olemassa ainoastaan kaksi linjaa: joko-tahi. Se, joka ei hyväksy hänen linjaansa on huono ihminen ja tuholainen. Tällaisia ehdottomia ihmisiä tarkoitti varmaan se ranskalainen konjakkifirman omistaja, joka tavaraansa kehuessaan lausui: "Jos ihmiset tietäisivät, kuinka terveellistä konjakki on, he joisivat itsensä kuoliaiksi."

  Mutta menepäs tiedustelemaan, hyvä lukija, joltakulta tällaiselta ehdottomalta kannattajalta taikka vastustajalta, onko hänellä mitään henkisiä sukulaisuusominaisuuksia esim. vastustussuunnan edustajien kanssa, niin vastaus on loukkaantuneen torjuva. Vaatii paitsi tinkimätöntä rehellisyyttä myös älykkyyttä sen seikan tunnustaminen, että vastustaa jotakin jyrkkää katsomustapaa vielä jyrkemmällä yksipuolisuudella. Monet äärimmäisyyssuunnat tämän yksipuolisuutensa avoimesti tunnustavatkin ja sanovat sen kuuluvan asiaan, toiset taas peittävät yksipuolisuutensa jopa humaanisuuden vaippaan.

  Ehdottoman ihmistyypin vastakohtana on sovitteleva, suvaitseva ihminen, joka näkee myönteisiä puolia myös niissä ihmisissä, jotka eivät ajattele asioista samalla tavoin kuin hän. Nämä sovittelevaiset ovat neuvottelujen ja kompromissien ihmisiä, jotka näkevät vastustajienkin mielipiteissä sen verran hyväksyttävää, että katsovat sovittelun olevan omiaan edistämään yhteistä hyvää. Sen vuoksi he ovat valmiit tinkimään omista käsityksistään yhteisymmärryksen saavuttamiseksi. Tällaisesta sovittelevasta tyypistä helposti saadaan, ja mieluisasti annetaan, sellainen kuva, että hän on luonteeton kaupankävijä, valmis myymään oman etunsa vuoksi vaikka oman äitinsä. Ja monenlaisia kompromissaajia taivaan kannen alla  - Herra paratkoon - tietenkin on ollut ja tulee olemaan. Mutta koko vapaamielisyys, josta vuosikymmenien mittaan kaikkialla on niin paljon puhuttu, rakentuu sellaiselle moraaliskäytännölliselle periaatteelle, että koko totuus, ja nimenomaan yhteiskunnallinen totuus, ei koskaan ole yhden ainoan valitun monopoli, vaan totuus syntyy yhteensovittelujen ja neuvottelujen tuloksena, mikä periaate on pohjana mm. suhteelliselle vaalitavalle ja itse asiassa vapaalle kansanedustukselle. On paljon totta Aristoteleen väitteessä, että hyve on aina kahden pahan välinen kultainen keskitie.

  Viime vuosien aikana on Englannissa ja koko maailmassakin herättänyt omalaatuista huomiota Canterburyn tuomiorovasti, tohtori Johnson. Hänen esiintymisensä joutui äskettäin keskustelun alaiseksi Englannin ylähuoneessa. Tuomiorovastin esimies, Canterburyn arkkipiispa, tohtori Fisher, kuvasi käyttämässään puheenvuorossa tri Johnsonin mieheksi, jolla ei ole avua nähdä mitalin molempia puolia. Siinä se onkin sanottu, lyhyesti ja nasevasti, mistä on kysymys. On ihmisiä, jotka ovat henkisesti siten rakennettuja, että he tunnustavat asioilla olevan useamman kuin yhden puolen, pyrkivät tarkastelemaan asioita kaikilta puolin ja voivat siten antaa merkityksen myös sellaiselle mielipiteelle, joka panee enemmän arvoa niille tekijöille, joita he itse ovat siihen saakka pitäneet vähemmän tärkeinä.

  Miten näitä eri tyyppejä arvostellaankin, kummallakin on oma tehtävänsä yhteiskunnassa. Ilman luonteen tinkimätöntä ehdottomuutta olisivat monet suuret asiat jääneet syntymättä niin politiikan, hengenelämän ja tekniikan alalla kuin yksityisessä vaelluksessakin. Mutta ilman joustavaa sovittelua ja suvaitsevaisuutta inhimillinen yhteiselämä ei olisi saavuttanut sitä rikkautta ja vapautta, mikä sillä on. 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku ovat olleet suotuisa maaperä suvaitsevaisuudelle. Se valtava kehitys, mikä noina aikoina on esim. taloudellisella ja valtiollisella alalla tapahtunut, on osaltaan aiheuttanut sovittelevan ihmistyypin vaikutuksesta ja valta-asemasta. Yhteinen hyvä on hankittu myönnytysten ja sovittelujen avulla valtiollisen ja taloudellisen demokratian ajanjaksona, sillä demokratia rakentuu suvaitsevaisuuden ja vastakkaisten intressien välisten järkevien sovittelujen pohjalle.

  Tämän päivän maailma muuttuu yhä enemmän absoluuttisen ihmistyypin työkentäksi. Suvaitsevaisuus on sana, jolla alkaa olla rikollinen, suorastaan valtiopetoksellinen kaiku miltei kaikkialla suuressa maailmassa. Eräs nuori suomalainen juristi, käsitellessään politiikan suhdetta etiikkaan, on todennut, että ihmisen taipumus absoluuttisuuteen muodostaa vakavan vaaran koko länsimaiselle yhteiskuntajärjestelmälle, joka on syntynyt vapaamielisyyden luomalle pohjalle. Hän on suositellut ihmisten johdattamista vastustamaan romantiikkaa ja mystiikkaa sekä heidän kasvattamistaan epäileväisyyteen ja suhteellisuudentajuntaan. Siten voitaisiin lujittaa vapaamielisyyden ja suvaitsevaisuuden vaikutusvaltaa ihmisissä. Ajatus vaikuttaa oikealta, mutta oljenkorsi heikolta. Meidän omalta osaltamme on sanottava, että ehdottomuuden, absoluuttisuuden oppi on pienelle kansalle turmiollinen oppi. Tilanne ei meidän kansamme parissa ole tosin millään tavalla huolestuttava, mutta - ja pahinta myös meille - kriisi onkin koko maailmaa käsittävä.