Kirjoitus Talouselämä-lehdelle lokakuussa 1952

Suotuisaa kehitystä itäkaupassamme.

Rauhansopimuksen mukaisten sotakorvaussuoritustemme tultua toimitetuiksi on kansantaloudellamme ja talouspolitiikallamme edessään uusi tehtävä, sotakorvaustoimitusten kestäessä voimakkaasti kasvaneen kone- ja laivanrakennusteollisuutemme tuotteiden menekin ja alan jatkuvan työllisyyden turvaaminen. Onhan metalliteollisuutemme tuotanto nykyisin kaksinkertainen sodanedelliseen verrattuna ja sen palveluksessa olevien työläisten keskimäärä 55 % suurempi kuin ennen sotaa. Tämän kysymyksen ratkaisemisessa samoin kuin eräissä muissakin suhteissa on kauppasuhteillamme Neuvostoliittoon ja sen kanssa tekemiimme kolmikantajärjestelyihin osallistuviin maihin ensiarvoinen merkitys.

Metalliteollisuuden työllisyyskysymyksen järjestämisen väistämättömyys oli selviö jo sotakorvausten alkaessa. Siksi tervehdittiin aikanaan tyydytyksellä Neuvostoliiton taholta annettua lupausta siitä, että Neuvostoliitto sotakorvausten päätyttyä on valmis edelleen ostamaan niitä tuotteita, joita olemme korvaustoimitusten puitteissa toimittaneet. Tämä lupaus on tavallaan kiteytetty siinä Suomen ja Neuvostoliiton välisessä, molemminpuolista tavaranvaihtoa vuosina 1951-55 koskevassa sopimuksessa, joka tehtiin v. 1950.

Tämän sopimuksen merkitys nimenomaan metalliteollisuutemme työllisyysongelman ratkaisemiselle käy ilmi jo siitä, että kone- ja laivanrakennusteollisuuden osuuden vuosittain kasvavaksi suunnitellussa viennissämme Neuvostoliittoon nousee sopimusaikana 40 %:sta aina 70 %:iin viimeisenä sopimusvuonna. Toisaalta sopimuksen pitkäaikaisuus antaa metalliteollisuudellemme mahdollisuuden laatia toimitusohjelmansa pitkällä tähtäimellä jatkuvaa sarjatyötä silmällä pitäen. Vain tällä edellytyksellä voidaan kyllin suuria tilauksia ottaa vastaan täystyöllisyyden turvaamiseksi konepajateollisuudessamme. Sama koskee puutaloteollisuuttamme, jonka viennistä yli 80 % menee Neuvostoliittoon.

Tässä yhteydessä todettakoon myös se, että Suomi täten on saanut mahdollisuuden ryhtyä laajassa mittakaavassa viemään ulkomaille korkealle jalostettuja teollisuustuotteita. Vientimme, joka aikaisemmin on käsittänyt melkein yksinomaan puunjalosteita, on täten tullut vähemmän yksipuoliseksi ja vastaavasti vähemmän alttiiksi suhdanneheilahteluille, mitä on pidettävä terveenä kehityksenä, johon myös sopimuksen pitkäaikaisuus tuo oman panoksensa.

Sopimuksen sisältämä pitkän tähtäimen ohjelma on tärkeä myös tuontipolitiikan kannalta, koska sen kautta sellaisten tärkeiden massatavaroiden kuin viljan, sokerin, väkilannoitteiden, naftatuotteiden jne. tuonti joko kokonaan tai huomattavalta osalta on turvattu useammaksi vuodeksi eteenpäin. Tämä seikka on myös omiaan suuresti helpottamaan valuuttatilannettamme. Meidän ei tarvitse niukoista valuuttavaroistamme varata suuria määriä edellämainittujen massatavaroiden tuontiin, vaan voimme hoitaa niistä johtuvat maksut suurelta osalta metalliteollisuutemme tuotteiden ja puutalojen viennillä. Tämä vienti ei myöskään vähennä valuutansaantia muualta, vaan muodostaa lisäyksen vientiimme yleensä, koska toisaalta Neuvostoliitto on niiden tuotteittemme pääostaja ja toisaalta perinteellisiä vientitavaroitamme, puunjalosteita, sisältyy sopimukseen verrattain vähän, onhan Neuvostoliitto tällä alalla itsekin viejämaa. Kun tämän lisäviennin avulla voimme rahoittaa huomattavalta osalta elintarvikkeiden ja raaka-aineiden tuonnin, vapautuu vastaavasti vapaita valuuttoja muiden maalle tärkeiden tuotteiden tuonnin lisäämiseksi muista maista.

Ei ole myöskään unohdettava sitä merkitystä, mikä Neuvostoliiton kanssa käymäämme kauppaan liittyvillä kolmikantajärjestelyillä on. Kuten tunnettua edellyttää sopimuksemme Neuvostoliiton kanssa Suomen viennin vuosittain nousevan suuremmaksi kuin tuonnin Neuvostoliitosta. Tähän saakka ovat näissä kolmikantasopimuksissa olleet mukana Puola ja Tshekkoslovakia. Näistä maista kolmikantajärjestelyjen kautta saadut tavarat: hiili, kemikaalit, koneet jne. täydentävät vielä huomattavasti kauppasuhteitamme Neuvostoliittoon ja lisäävät niiden merkitystä kansantaloudellemme.

Neuvostoliiton kanssa v. 1950 solmimamme sopimus on tarkoitettu molemminpuolisen tavaranvaihdon minimiohjelmaksi, jota molemmat hallitukset pyrkivät lisäämään myöhemmin tehtävillä lisäsopimuksilla. Tällaisiin lisäsopimuksiin kuuluu mm. kuluvana vuonna Neuvostoliiton ja Puolan kanssa tehty lisäkolmikantasopimus. Äskettäin solmittiin Moskovassa Neuvostoliiton ja Kiinan kanssa sopimus uudesta kolmikantajärjestelystä, jonka mukaan Suomi vie Kiinaan vielä kuluvan vuoden aikana puunjalosteita 2 mrd. markan arvosta saaden vastikkeeksi Neuvostoliitosta mm. viljaa ja naftatuotteita.

Lisäsopimuksista meille merkittävin on Helsingissä viime syyskuun 23. päivänä allekirjoitettu sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan laajentamisesta vuosina 1952-55. Tämän sopimuksen mukaan Suomi vielä vuonna 1952 vie Neuvostoliittoon tuotteitaan yli 4 mrd. markan arvosta saaden vastikkeeksi samoja tärkeitä tarvikkeita, joita tähänkin saakka olemme Neuvostoliitosta ostaneet. Vuosina 1953-55 on varsinaisen viisivuotissopimuksen yli menevän kaupan arvoksi edellytetty vähintään 9 mrd. mk vuosittain. Kuten Neuvostoliiton ulkomaankauppaministeri Kumykin Suomessa vieraillessaan ilmoitti, nytkään solmitun sopimuksen ei vielä tarvitse merkitä Suomen ja Neuvostoliiton väliselle kaupalle maksimirajaa, vaan edellytyksiä tämän kaupan edelleen lisäämiseen ollaan vieläkin valmiit tutkimaan. Suomen puolelta tämä ilmoitus otetaan tietysti mielihyvin vastaan.

Kokemus osoittaa vakuuttavasti, että Suomen ja Neuvostoliiton väliselle kaupalle on olemassa luontainen, terveisiin taloudellisiin näkökohtiin perustuva pohja. Mikään ei näin ollen ole luonnollisempaa kuin että nämä naapurimaat käyttävät hyväkseen kaikki mahdollisuudet tällaiseen molempia osapuolia hyödyttävään kaupankäyntiin. Myös tällä tavoin lujitetaan niitä maittemme välisiä luottamuksellisia suhteita, joiden aikaansaamisen me suomalaiset olemme nähneet elinkysymykseksemme.

Urho Kekkonen