KULUTUKSEMME NYT JA ENNEN SOTAA.

    Kun kulutuksen ja investoinnin välistä suhdetta tarkastellaan Suomen olosuhteiden kannalta, pidetään yleisesti vastaansanomattoman selvänä asiana, että kulutuksemme on talvisotaa edeltäneistä vuosista huomattavasti alentunut, välittömästi tuottavien investointien kuitenkaan vastaavasti lisääntymättä. Tämä tuntuukin varsin luonnolliselta, sillä ensiksi suoranaiset sotakulut, sitten sotakorvaukset ja aluemenetykset, siirtoväen korvaukset ja asuttaminen, sodan vaurioiden korjaaminen, ensi sijassa Pohjois-Suomen jälleenrakentaminen, ovat aiheuttaneet maalle tavattoman suuret taloudelliset rasitukset. Sotakorvaukset ja saksalaisen omaisuuden korvaus yksin ovat tähän mennessä merkinneet maalle nykymarkoissa n. 165 miljardin markan vastikkeetonta vientiä ulkomaille. Mutta kun käymme suorittamaan laskelmia ja tarkastamaan tilastoja, niin havaitsemme, että me olemme Suomessa jo ylittäneet v. 1938 keskimääräisen kulutustason - kaikesta huolimatta.

    Ei ole todella vielä montakaan vuotta siitä, kun vuoden 1938 elintaso kangasteli Suomen kansan mielessä jonakin paratiisillisena ihanneolotilana. Mutta inhimilliseen luontoon kuuluu, että kun tuo olotila nyttemmin - ainakin keskimääräisesti ottaen - on saavutettu, jopa ylitettykin, ei tätä asiaintilaa tunneta tai ei ainakaan haluta tunnustaa, ja vain verraten harvoja lienee, jotka ovat nykyiseen elintasoonsa tyytyväisiä. Ei enää yksityiskohdittain muisteta, miten esim. v. 1938 elettiin, mutta tuo aika väikkyy sotien varjon takaa monellekin saavuttamattomana onnen kautena. Helpommin muistetaan, miten puutteellista oli elämä sanokaamme 1942 tai 1945. Vähin erin sen jälkeen tapahtunut kehitys ei tartu tajuun, mutta uuden ajan tarjoamat tyydyttämättömät mahdollisuudet kaivavat sitä enemmän mieltä. Tosiasia joka tapauksessa on, että jos vuoden 1938 kulutusta henkilöä kohden merkitään 100:lla, oli se v. 1950 jo 101. Tämän osoittavat kansantulolaskelmat. V. 1951 on kulutus henkilöä kohti ilmeisesti edelleen noussut.

    Tehtyjen laskelmien mukaan kulutettiin maassamme eräitä tärkeimpiä tuotteita henkeä kohden v. 1938 ja v. 1950 seuraavat määrät:

                  1938            1950

Vehnää        53     kg        76         kg

Ruista         91      "          49         "

Perunaa      153    "          144       "

Lihaa           33      "          31        "

Voita          10.7    "          13        "

Sokeria        35      "          34.5     "

Kahvia          7.18   "          3.7       "

Puuvillaa      11      m         214.78  m2

Villaa           1.3     kg        1.5        kg

Tupakkaa     1.06   "          1.1        "

    Näitä lukuja tarkasteltaessa havaitaan, että ravintoaineiden kulutus v. 1950 oli jo suurin piirtein saavuttanut sodan edellisen tason, jopa eräissä suhteissa, kuten nimenomaan voin kulutukseen nähden, sen tuntuvasti ylittänytkin. (Vuoden 1951 syyskuussa, jolloin voin hinta valtion subventioiden avulla oli varsin alhainen, kohosi voin kulutus jopa 1,5 kiloon kuukaudessa henkeä kohden.) Huomio kiintyy myös siihen, että Suomen kansa näyttää vaihtaneen perinteellisen rukiisen leipänsä vehnäpullaan: vehnää näet kulutetaan nyt noin 50 % enemmän kuin ruista, kun taas suhde ennen sotaa oli suurin piirtein päinvastainen. Kankaiden kulutuskin itse asiassa on jo ylittänyt vuoden 1938 tason, mutta siinä suhteessa onkin ollut  täytettävänä sodan aikana syntynyt paha vajaus. Sama koskee nahkajalkineita. Niidenkin tuotanto oli v. 1950 suurempi kuin milloinkaan aikaisemmin.

    Tätä kuvaa peruskulutuksen kasvusta voidaan täydentää vielä maininnalla, että radiovastaanottimia on kansamme käytössä noin 250 000 kpl enemmän kuin ennen sotaa. Niinikään on polkupyörien ja henkilöautojen lukumäärä kasvanut.

    Varsin usein kuulee väitettävän, että elintason noususta ovat päässeet osallisiksi vain rikkaat, kun taas työväestön elintaso on pysynyt edelleenkin alhaisella tasollaan, ellei varsin alentunut. Tätä asiaa sietää tarkastella.

    Sekatyömiehen vuosiansio v. 1938 oli noin 12 000 -13 000 markkaa. Kun vähennämme siitä välittömät verot - 7.3 % keskikokoiselta helsinkiläiseltä työläisperheeltä - voimme todeta, että sekatyömiehellä oli silloin käytettävissään kuukaudessa noin 965 markkaa. V. 1951 kesäkuun palkkatason mukaan - edelleen on kysymys pääkaupunkilaisesta työläisperheestä - sekatyömiehen vuosiansio oli noin 325 000 markkaa. Kun välittömien verojen osuus oli 12.6 %, toteamme, että hänen käytettäväkseen jäi noin 23 650 markkaa kuukaudessa. Mitä näillä palkkarahoilla kumpanakin ajankohtana tosiasiallisesti pystyi ostamaan? Mikä oli nettopalkkojen ostovoima?

    Asian valaisemiseksi esitettäköön seuraavassa asetelma, johon on laskettu, paljonko yhdellä nettokuukausipalkalla saattoi ostaa eräitä perustarvikkeita v. 1938 ja 1951. Eri tarvikkeiden hinnoiksi on otettu keskiarvot elinkustannusindeksin laskentaa varten kootuista hintatiedoista.

    Sekatyöläinen kykeni ostamaan kuukausipalkallaan:

                                         1938                  1951

maitoa                                540    l              1020      l

voita                                     32    kg              79       kg

perunoita                          1215    l             2250       l

ruisleipää                            250    kg            600       kg

sianlihaa                                64    "                 78      "

palasokeria                          111    "               340      "

miesten varastopukuja           1.5  kpl.              2.2    kpl.

miesten kenkiä                       6.7  paria            9.2    paria

polkupyöriä                             0.96 kpl.            1.58   kpl.

savukkeita (Klubi 7)              225    ras.          390    ras.  

koivuhalkoja                            3.1  syltä           2.8  syltä

    Kun erinäisten elintarvikkeiden kuluttajahintojen alentamiseksi valtion varoista maksetut tukipalkkiot poistettiin, ovat voin ja leivän hinnat v. 1952 alusta lähtien kohonneet. Nämä muutokset ovat merkinneet mm. sitä, että sekatyöläisen kuukausipalkalla voitiin v. 1952 ostaa 58 kg voita ja 560 kg ruisleipää. Hintojen alentamiseksi suoritettu liikevaihtoveron osittainen poistaminen sitä vastoin on vaikuttanut, että esim. kenkiä kyettiin sekatyöläisen kuukausipalkalla v. 1952 alussa ostamaan 12.6 paria, v. 1951 vastaavan määrän ollessa 9.2 paria.

    Tässä palkkojen vertailussa on kokonaan jätetty huomioonottamatta lapsilisäjärjestelmän käytäntöönottaminen v. 1947. V. 1952 suoritetaan valtion toimesta jokaista alle 16 vuotta vanhaa lasta kohti lapsiavustuksena 1200 mk kuukaudessa eli siis 14 400 mk vuodessa. Lapsilisien valtiolle aiheuttama kokonaismeno oli v. 1951 16.015 mrd. mk ja v. 1952 on lapsilisämenojen arvioitu nousevan 18.6 mrd. markkaan. Jos lapsilisätulot laskettaisiin v. 1952 tilastossa sekatyöläisen kuukausituloihin, olisi hänen kuukausitulonsa ostovoima vastaavasti suurempi verrattuna olosuhteisiin v. 1938.

    Kun nettopalkkojen ostovoimaa näin verrataan keskenään, havaitaan, että sekatyömiehen kohdalla on tapahtunut elintason nousua. Ammattityöläisen kohdalla elintason nousu ei ole ollut suhteellisesti aivan yhtä suuri. Tämä johtuu siitä, että v. 1938 ammattityöläisen palkka oli noin 50 % korkeampi kuin sekatyömiehen, kun taas nykyisin se on vain keskimäärin noin 25 % korkeampi. Tämän asteikon ulkopuolelle jäävät erikoisasemassa olevat ammattimiehet, kuten muurarit, rapparit jne.

    Tässä yhteydessä on aihetta mainita muutoksesta, joka on tapahtunut kansantulon jakaantumisessa. V. 1938 oli palkka- ja muiden työtulojen osuus noin 50 % kokonaiskansantulosta. Nykyisin noiden tulojen osuus sen sijaan on noin 60 %, kun taas lähinnä korko- ja vuokratulojen osuus on vastaavasti vähentynyt. Tätä emme totea siinä tarkoituksessa, että väittäisimme palkansaajien osuuden kansantulosta kohtuuttomasti kasvaneen. Haluamme ainoastaan jo tässä yhteydessä todeta, että sen kysymyksen ratkaisu, paljonko kansantaloutemme kokonaisuudessaan tulee säästää ja luoda uutta tuotantopääomaa investointien suorittamista varten, liittyy käytännössä entistä keskeisemmin palkansaajien asemaan.