SUHTEEMME ULKOVALTOIHIN JA ISMIMME.

Olemme edellä koettaneet piirrellä suuntaviivoja määrätietoisen ulkopolitiikan tarpeellisuudesta ja edellytyksistä. Siinä yhteydessä jo viittasimme sellaisiin epätarkoituksenmukaisiin ulkopoliittisiin kannanottoihin, jotka suoritetaan maailmankatsomuksellisten näkökohtien perusteella. Kun tämä kysymys varsinkin pienessä maassa on erittäin tärkeä ja on meille vieläkin tietyssä määrin ajankohtainen, on tarpeen käsitellä yksityiskohtaisemmin aatteellisten näkökohtien vaikutusta maan noudattamaan ulkopolitiikkaan.

    Eräitten kansojen välillä vallitseva perinteellinen vihamielisyys vaikuttaa näiden valtioiden ulkopolitiikkaan niin sanoaksemme luonnollisella tavalla, sillä kansojen välinen vihamielisyys useimmiten liittyy valtioiden välillä vallitsevaan etujen ristiriitaan. Mutta etujen yhteisyyden taikka vastakkaisuuden ulkopuolelle jää se vaikutus ulkopoliittisiin kannanottoihin, mikä on aatteellisilla, maailmankatsomuksellisilla näkökohdilla.

    Inhimilliset aatteet ovat luonteeltaan kansainvälisiä. Ne eivät tunne valtioiden rajoja. Periaatteet, joiden mukaan valtiolliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet jossakin maassa on järjestetty, ovat tietenkin aiotut alunperin toteutettavaksi vain tässä maassa. Mutta saavutusten kiertokulkua henkisen elämän alalla ei voida rajoilla ja tullimuureilla ehkäistä, ja niin leviävät valtiolliset ja yhteiskunnalliset uudistusaatteet - samaten kuin taantumuksellisetkin virtaukset - maasta toiseen. Ne saavat kannattajia ulkopuolella syntymämaansa, niistä taistellaan ja ne joko toteutetaan taikka hylätään. Näin ovat syntyneet demokratia, liberalismi, parlamentarismi, fascismi, kansallissosialismi yms. ja monissa maissa on niiden ympärillä käyty taistelua. Kommunismi eroaa näistä siinä, että se on alusta alkaen ollut luonteeltaan kansainvälinen, se on tarkoituksellisesti ollut exporttitavaraa.

    Henkilö, joka sanokaamme teoreettisten pohdiskelujen tai aatteellisen heräämisen jälkeen taikka syntyneen joukkoliikkeen innoittamana on omaksunut jonkin ulkomailla alullepannun valtiollisen uudistusliikkeen periaatteet ja katsoo ne joko sellaisinaan taikka sovellettuina olevan toteutettavissa omassa maassaan, näkee ihanteensa sen maan valtiollisissa oloissa, jossa hänen omaksumansa valtiollinen oppi on puhtaimpana ja parhaiten viety perille. Kun pyrkimys tällaisen ulkoa saadun ohjelman toteuttamiseen omassa kotimaassa usein on saanut alkunsa tyytymättömyydestä kotoisiin olosuhteisiin, käsityksestä, että oman maan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa esiintyy heikkouksia, joita ei tähänastista tietä noudattaen saada korjatuksi, syntyy pakostakin vertailua oman maan ja vieraan maan välillä, ja siinä tietenkin oma maa jää heikommalle puolelle. Kun sitten tällaisen henkilön kotimaan suhteet muihin valtakuntiin ja valtaryhmityksiin ovat kyseessä, hän helposti asettaa etualalle sen valtion tai ne valtiot, joihin hän on aatteellisessa sukulaissuhteessa. Tämänlaisessa suhtautumistavassa on monia voimakkuusasteita miedosta myötätunnosta aina kommunismin kannattajien parissa yleiseen asettumiseen suorastaan vieraan valtakunnan kannalle omaa isänmaata vastaan.

    Mutta samaten kuin maailmankatsomukselliset sympatiat voivat johtaa liioiteltuun myötätuntoon jotakin vierasta maata kohtaan, samaten voi henkilön tuntema antipatia jotakin ulkovaltiota kohtaan synnyttää hänessä suhtautumistavan, joka oman maan intressejä silmälläpitäen ei ole maalle hyödyllinen. Vieraan maan valtiojärjestelmä, valtiovallan suhtautuminen kansalaisten oikeuksiin ja vapauteen, sen kannanotto uskontoon ja sen harjoittamiseen, sen omaksuma talousjärjestelmä, vieläpä monet vähäisemmätkin seikat asetetaan silloin mittapuuksi omalle suhtautumisellemme tähän valtioon. Sanotaan, että ihmisyys ei tunne valtakuntien rajoja ja että jokaisen ihmisen velvollisuus on huutaa tuomiota, jos ihmisyyttä on missä tahansa loukattu. Tämän vapauden ottavat suurvallat ja niiden kansalaiset itselleen mielellään. Mutta kuohunta-aikoina ja niihin johtavina ajanjaksoina on pienen valtion kansalaisten oman isänmaansa menestyksen kannalta viisainta olla kiduttamasta itseään huolilla tapahtumien johdosta vieraissa maissa. Jos niillä ei ole suoranaista tai välitöntä merkitystä omalle maallemme, ei meidän ole syytä yksin niiden perusteella asettua vastustamaan ulkopoliittista yhteistyötä tällaisen maan kanssa, milloin maamme etu sitä vaatii.

    Jokaisen kansainvälisiä tapahtumia seuraavan kansalaisen kohdalla esiintyy luonnollisesti kysymys siitä, minkä valtion ulkopoliittisille toimenpiteille hän kussakin tapauksessa antaa ajatuksissaan ja toiveissaan hyväksymisensä. Tällaista kannanottoa tehtäessä on lähellä se mahdollisuus, että kansalainen ei tarkastele kysymystä oman maansa näkökulmasta, vaan antaa aatteellisen hengenheimolaisuuden vaikuttaa ratkaisuunsa. Jo tällöin olemme enemmän tuon sittenkin abstraktisen ismin vaikutuksen alaisena kuin oman maan kannalta on luvallista. Kaikissa olosuhteissa on näet jaksettava muistaa, että jokainen valtakunta ajattelee ensi sijassa omaa kansallista etuaan, joka on sille tärkeämpi kuin maailman parantaminen jonkin poliittisen uskonkappaleen levittämisen avulla. Suurvalta saattaa tuntea jotakin sekundääristä myötätuntoa maata kohtaan, jossa on hyväksytty sen omaksuma uusi valtiollisen elämän järjestys tai jossa sen vastustama järjestelmä on hylätty. Mutta jollei suurvalta voi käyttää tällaista opinottanutta maata omien tarkoitustensa hyväksi, silloin ei samansuuntaisella maailmankatsomuksella ole merkitystä, sillä suurvallalle on arvoa pienistä valtakunnista ainoastaan siinä mitassa kuin niiden politiikka palvelee suurvallan pyrkimyksiä.

    Nykyisen maailmansodan aikana niin valtavasti harjoitetun propagandan arsenaalista ei suinkaan puutu sen motiivin ympärillä liikkuvaa aineistoa, että taistelu koskeekin eräiden henkisten arvojen kunniassapitämistä tai kunniaansaattamista. Mutta tosiasia on, että esittivätpä suurvallat mitenkä voimakkaasti tahansa, kuinka niiden tarkoituksena on jonkin valtiollisen tai yhteiskunnallisen opin turvaaminen taikka voimaansaattaminen kaikkialla maailmassa, siihen ei ole syytä eikä varaa kiinnittää huomiota. Eikä sellaisen parollin nojalla enää yksikään valtio määrää suhdettaan taisteleviin puoliin. Historia niin hyvin viime vuosilta kuin aikaisemmilta vuosisadoilta on opettanut, että suurvalta, joka taistelee omasta asemastaan ja maailmanherruudesta, käyttää pienempiä valtioita hyväkseen, tukee niitä tai kukistaa ne, auttaa niitä tai luopuu niistä, aina sen mukaan, miten sen oma etu kulloinkin näyttää vaativan. Tätä opetusta ovat tarvinneet erityisesti ne nuoret valtiot, jotka eivät ole voineet omasta valtiollisesta historiastaan saada oikeaa kuvaa kansallisen itsekkyyden perustaa antavasta merkityksestä kansojen välisessä politiikassa ja jotka tämän puutteessa ovat olleet liian herkät uskomaan puheita maailmankatsomuksellisten ja aatteellisten seikkojen yhdistävästä merkityksestä.

    Me suomalaiset olemme kuuluneet näihin nuoriin kansoihin. Meillä oli ennen nykyistä maailmansotaa jos jonkinlaista aatteellisuutta, jos minkäkin nimistä ismiä, jonka päälle monet meistä olivat vannoutuneet. He seurasivat maailmanpolitiikkaa oman isminsä näkökulmasta ja sen mukaisesti elivät toivossa tai tunsivat pettymystä, sen mukaisesti jakoivat ilonsa ja surunsa. Tietenkin he muistivat kaiken ohella oman maansa aseman, mutta he kuvittelivat, että heidän isminsä menestys maailmalle takaa varmimmin myös heidän oman maansa turvallisuuden ja hyvinvoinnin, sillä he samastivat maansa edun isminsä voiton kanssa. Tosiasiat saattoivat toisinaan puhua tällaista käsitystä vastaan, mutta luottavaisina he ajattelivat vain, että sen pahempi tosiasioille. Ismien ympärillä käynnissä oleva sisäpoliittinen tiimellys piti heitä lujasti kiinni omassa opissaan, josta luopuminen, niin he olettivat, olisi pahoin horjuttanut koko heidän poliittisen toimintansa perustaa, suorastaan riistänyt oikeutuksen heidän siihen astiselta poliittiselta toiminnaltansa.

    Mutta näiden vuosien jälkeen on maailma opettanut meille paljon. Olemme saaneet nähdä ismimme ulkomaisen alkuperämaan asettuvan vihollisemme kannalle, solidaariseksi sen kanssa tai suorastaan viholliseksemme, mitä täydellisimmässä sekamelskassa, niin että minkään ismin meikäläiset uskovaiset eivät ole jääneet vaille katkeria pettymyksiä. Ja nämä pettymykset sekä lisääntynyt poliittinen kokemuksemme ovat meille osoittaneet, että olemme olleet väärällä tiellä arvostellessamme maailmantapahtumia inhimillisten tunteittemme ja sympatioittemme tai persoonallisten taipumustemme ja harrastustemme tahikka omaksumamme maailmankatsomuksen perusteella taikka oikeudentuntomme ohjenuoraa seuraten. On tietenkin luonnollista, että monet maailman tapahtumat viime vuosien aikana ovat järkyttäneet mieltämme ja nostaneet esille suuttumuksen tunteet, mutta meidän on muistettava vanha hokemainen, kuinka köyhän täytyy olla nöyrä. Meidän henkilökohtainen asenteemme ei näet muuta tapahtumien kulkua. Sen julkituomisella voimme ehkä viihdyttää omantuntomme ääntä taikka tuntea hetkellistä itseihailua pelottomuutemme vuoksi, mutta se jääkin siitä ainoaksi voitoksi. Tappioksi siitä voidaan pahimmassa tapauksessa merkitä valtiotamme kohtaan ulkomailla syntyvä närkästys, josta suorastaan saattaa seurata vaikeuksia maallemme. Pienellä valtiolla, jonka oma olemassaolo on veitsen terällä, ei ole varaa mennä väliin silloin kun leijonat tappelevat.

    Näin olemme oppineet, että meillä on ulkopoliittisessa asennoitumisessamme otettava ainoaksi ohjenuoraksi oman maan etu ja eliminoitava sen ympäriltä kaikki oman henkilömme tuomat epäolennaiset näkökohdat. Me lähdemme siitä, että jokainen muu maa ajattelee itsekkäästi omaa etuaan. Olisi mieletöntä, jos me ryhtyisimme oman tulevaisuutemme hinnalla pitämään huolta muiden kansojen menestyksestä. Me olemme nähneet kyllä ja näemme vieläkin, kuinka monelta taholta mitä epäitsekkäimmin elein tarjoudutaan meidän auttajaksemme, mutta vaikka emme yksityiskohtaisesti aina tuoreeltaan voisikaan osoittaa, missä kohti he puhuvat omaan pussiinsa, niin me tiedämme sen olevan asianlaidan. Meille kyllä sanotaan, että me olemme historiasta vertojaan etsivällä taistelullamme saavuttaneet erikoisaseman kansojen joukossa ja että tämän erikoisasemamme ansiosta meidän itsenäisyytemme kyllä taataan uudessa maailmassa taikka että valtiojärjestyksemme sallitaan säilyä uudessa Euroopassa. Varmaa onkin, että meitä kohtaan on miltei kaikilla maailman kulmilla osoitettu epäitsekästä, pyyteetöntä myötätuntoa. Mutta kun tulee ratkaisun hetkiä, jolloin reaaliset edut asetetaan vaakalaudalle, silloin meitä ei tuo myötätunto sanottavasti auta. Meidän on ratkaisua odotettaessa lujina ja kovina ajateltava vain omaa etuamme ja luotettava ainoastaan omaan voimaamme ja omiin neuvoihimme.

    Tässä yhteydessä lienee paikallaan mainita, että ei voida odottaa pienten kansojen taholta satavan suosionosoituksia sellaisille suunnitelmille valtiollisten olojen uudelleenjärjestämiseksi, jotka tietävät kielteistä kannanottoa pienten kansojen itsenäisyyttä kohtaan. Jos tiettyyn maantieteelliseen tilaan kuuluvat kansat alistetaan suureen valtiolliseen yhteenliittymään, kokonaisuuteen, ja siihen joutuneille pienille kansoille varataan vain rajoitetut kansainväliset, valtio-oikeudelliset, sotilaalliset ja taloudelliset oikeudet, merkitsee se tosiasiassa pienten kansojen omintakeisen ja omavastuisen valtioelämän loppua. Nykyinen sota on tosin jokaiselle pienvallalle osoittanut, että tähänastinen anarkiaa muistuttava tila kansainvälisissä suhteissa ei ole nimenomaan pienten valtojen kannalta onnellista, ja että välttämättä tarvitaan organisoitua yhteistyötä niin hyvin suurten ja pienten valtioiden kesken kuin myös pienten valtioiden välillä toistensa kanssa. Mutta se on aikaansaatava ilman pienten kansojen valtiollisen ja taloudellisen itsenäisyyden riistämistä. Sillä se omintakeinen valtioelämä, jota itsenäiset kansakunnat ovat harjoittaneet, yksin kykenee antamaan kansan henkisille ja aineellisille kyvyille voiman rikastuttaa maailman sivistystä ja taloutta kansallisilla saavutuksilla ja kansan työllä. Kansalta, joka kerran on nauttinut itsenäisyyden onnea ja joka on vasten tahtoaan itsenäisyytensä kadottanut, ei voida koskaan sammuttaa itsenäisyyden tahtoa. Sille voidaan suoda vaaraton ja taloudellisesti huoleton elämä, siltä voidaan riistää kaikki aineelliset mahdollisuudet toimintaan itsenäisyyden hyväksi, mutta sen henkeä ei voida kahlita. Jos tältä kansalta toivotaan sen kykyjä ia edellytyksiä vastaavaa panosta ihmiskunnan henkisen ja aineellisen kehityksen edistämiseksi, on kansalle annettava kadotettu vapaus. Se muodostaa ainoan oikean, hedelmällisen maaperän kansakunnan itsensätoteuttamiselle. Ja ellei jokin kansa näin ajattele, vaan on arkuudesta tai mukavuudenhalusta valmis luopumaan itsenäisyydestään, valmis hävittämään itsestään itsenäisyystahdon, se ei ole kansana elinkelpoinen, vaan tulee sulautumaan voimakkaampaan valloittajakansallisuuteen.

    Kun on puhe siitä propagandasta, jota suurvallat tekevät eri maissa valtiollisten aatteittensa puolesta, on paikallaan avoimesti kosketella sitä vaaraa, minkä tällaiseen propagandaan uskominen saattaa valtiolle aiheuttaa.

    Sodan aikana on kansan koko voima kohdistettava ulkonaista vihollista vastaan. Tasaväkinen taistelu, saatikka sitten taistelu ylivoimaa vastaan, voidaan voittaa ainoastaan sillä edellytyksellä, että sen taakse on saatu koko kansa sisäisesti ehjänä ja oikeuteensa luottavaisena. Jokainen poikkeaminen tästä yhtenäisyydestä on omiaan heikentämään kansan taistelutahtoa. Sen vuoksi onkin täysin luonnollista, että jokainen taisteleva maa yrittää aikaansaada sisäistä hajaantumista vihollistensa parissa. Varsin yleistä tällöin on, että vihollismaiden taholta ryhdytään harjoittamaan yllytystä maan valtiojärjestelmän muuttamiseksi. Tällaisen propagandan päämääränä on pyrkimys valtiollisten erimielisyyksien ja puolueriitojen virittämiseen, kansan yhtenäisen vastustustahdon murentamiseen ja sitä tietä edellytysten hävittämiseen aseellisen vastarinnan tekemiseltä.

    On selvää, että milloin maan valtiojärjestykseen kohdistuva propaganda tulee avoimesti jonkin vihollisvaltion taholta, silloin siihen osataan suhtautua kaikella varovaisuudella, eikä se voi sanottavasti vaikuttaa todella yhtenäiseen kansalaismielipiteeseen. Mutta eräissä olosuhteissa saattaa suorastaan turmiolliseksi koitua maan omien kansalaisten suorittama valtiollinen propaganda, jota harjoitetaan tai luullaan harjoitettavan jonkin liittolaismaan intressissä. Sotaan joutuneessa maassa saattaa näet esiintyä henkilöitä, poliittisia idealisteja tai itsekkäitä laskelmoitsijoita, jotka tekevät kiihotustyöta oman maansa valtiollista ja yhteiskunnallista järjestelmää vastaan ja vaativat sen perinpohjaista muuttamista. Kun he esittävät uudistuksensa suuntaviivat samoiksi, jotka on toteutettu jossakin yhteistä vihollista vastaan taistelevassa suurvallassa, olettavat he toiminnallaan palvelevansa oman maansa suhteiden parantamista tuohon suurvaltaan, kuvittelevatpa he valtiollisen toimintansa voivan herättää liittolaismaassa lisättyä mielenkiintoa maataan kohtaan. Saattaa ollakin, että tällainen toiminta otetaan joissakin ulkolaisissa piireissä tietyllä suosiolla vastaan, mutta tämäntapaiset piirit jaksavat ilmeisesti yhtä vähän kuin uudistuspropagandan tekijät itse käsittää, että moisella toiminnalla vain heikennetään rintamaa yhtenäistä vihollista vastaan.

    On näet lähdettävä siitä, että jossakin maassa voimassa oleva valtiojärjestys, nimenomaan silloin kun sillä on voimakkaat historialliset perinteet, ei ole joidenkin tilapäisten tekijäin sanelema, vaan tulos pitkäaikaisesta kehityksestä, johon ovat vaikuttaneet kansan luonne ja taipumukset, maan luonto ja ihmisten suhde siihen, historialliset vaiheet, yhteydet vieraisiin yhteiskuntiin yms. Tällaisissa tapauksissa on omaksutun valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen olennaisten periaatteiden takana kansan valtavan enemmistön sekä tietoinen että vaistonvarainen kannatus ja kiintymys. Suomen kohdalta on asia kiistämättä nain. Vuosisatainen historia, kansan luonne, maan luonto ja sen ihmisille asettamat elämänehdot, nämä ja monet muut samansuuntaisesti vaikuttavat tekijät ovat luoneet täällä edellytykset kansanvaltaiselle valtioelämälle, mikä antaa jokamiehelle ja jokanaiselle ei vain muodollisen vaan myöskin tosiasiallisen oikeuden olla mukana päättämässä maan kohtaloista. Kun meidän kansamme on ahdistettu sotaan valtiollisen vapautensa ja kansallisen olemassaolonsa puolesta, tuntevat suomalaiset taistelevansa myöskin valtiollisten vapauksiensa puolesta, oikeuksiensa puolesta vapaan valtion vapaina kansalaisina. Valtion taisteluun itsenäisyytensä puolesta yhdistyy kansalaisten käsityksessä heidän taistelunsa henkilökohtaisten oikeuksiensa, kansalaisvapauksiensa puolesta. Tällä tavoin taistelu tulee jokaiselle yksityiselle läheiseksi, jollakin tavoin henkilökohtaiseksi, omaksi.

    Jos tällaisessa maassa sodan parhaillaan riehuessa ryhdytään harjoittamaan valtiollista propagandaa kansanvaltaista järjestelmää vastaan, on se tietenkin tuomittu epäonnistumaan, mutta se saattaa siitä huolimatta saada aikaan sekaannusta yleisessä mielipiteessä. Jos propagandanteko rajoittuu joihinkin vanhastaan tiettyihin piireihin, ei sillä yleensä ole sanottavaa merkitystä, mutta hämmennystä ei voida välttää, jos sille kyetään antamaan se kuva, että se olisi jossakin suhteessa valtiovallan suosima ia suojelema. Kun tuota propagandaa tehdään valtiollisten olojen muuttamiseksi samanlaiselle pohjalle kuin maan suuressa liittolaisvaltiossa on omaksuttu, silloin taistelu yhteistä vihollista vastaan voi joissakin kansalaispiireissä saada sen leiman kuin sen voitolliseen päättymiseen liittyisi myöskin niiden valtiollisten aatteiden levittäminen kaikkiin maihin, jotka on toteutettu johtavassa liittolaismaassa. Mutta kiintymys omaan valtiomuotoon saattaa jossakin maassa olla kansan parissa niin voimakas, että maassa sallittu valtiollinen kiihotus jonkin vieraan valtiojärjestyksen hyväksi on omiaan heikentämään kansan vastarintatahtoa. Jos kansan keskuuteen pääsee valtiollisen toiminnan johdosta, joka mielellään antaa ymmärtää olevansa liittolaisvaltion erikoisessa suojeluksessa, leviämään käsitys, että yhteinen voitto johtaa vuosisataisista valtiollisista periaatteista luopumiseen, on tällainen propaganda ollut vahingollista kansan taistelutahdolle, jonka loppuun saakka kestävän lujuuden ja uskollisuuden perusta on siinä, että se tietää suojelevansa omia elämänarvojaan, ulkonaista ja sisäistä vapauttaan.

    Pitkää, raskasta taistelua käyvän kansan mieliala on sekä herkkä että turtunut. Se saattaa osoittaa verraten pientä iloa voitoista, se saattaa olla turta vastoinkäymisille. Mutta jos sen käymän taistelun tarkoitus tehdään epäilyksen alaiseksi, jos voidaan kansan parissa saada leviämään sellainen käsitys, että maa ei taistele yksinomaan omaa taisteluaan oman asiansa puolesta, vaan että sen liepeillä on olemassa ystävien taholta suunniteltua tai suosittua toimintaa maan valtiollisten olojen muuttamiseksi, silloin kansa voi reagoida hyvin herkästi. Ja sellainen reaktio johtaa kansallisen vastarintatahdon heikentymiseen.

    Havainnollisen kuvan siitä käsityksestä, mikä ulkomailla on vallalla Suomen kansan kiintymyksestä kansanvaltaiseen valtiojärjestykseensä, antaa vihollismaittemme Suomeen kohdistama propaganda. Vaikkapa Neuvostoliiton radiossa jossakin määrin tehdäänkin Suomeen käsin kommunistista propagandaa, niin tuntuu siltä kuin sen tekijät itsekin olettaisivat, että sillä ei ole täällä juuri mitään kaikupohjaa. Mutta niinhyvin Venäjän radio kuin muualtakin suunnalta Suomeen kohdistettu propaganda puuhailevat innokkaasti meidän kansanvaltamme nykyisyyden ja tulevaisuuden kimpussa. Nimenomaan pyritään meille uskottelemaan, että taistelumme Saksan liittolaisena on sinetöinyt kansanvaltaisen valtiojärjestyksemme tuhon, jos Saksa voittaa sodan.

    Tällainen vihollispropaganda vetää aivan oikeasta narusta. Se lähtee siitä tosiasiasta, että Suomen kansa, joka talvisodassa puolusti itsenäisyyttään ja vapaata valtiojärjestystään neuvostodiktatuuria vastaan, tuntee nytkin taistelevansa sekä itsenäisyytensä että myös perityn oikeusjärjestyksensä puolesta. Jos suureen osaan kansasta onnistuttaisiin propagandan tietä istuttamaan käsitys, että meidän ja meidän puolellamme taistelevien valtioiden voitto toisi mukanaan vapaan valtiojärjestyksemme kuoleman, olisi silloin saatu aikaan vakavaa laatua oleva repeämä kansan siihen saakka yhtenäiseen vastarintatahtoon. Mutta nyt sattuu niin omituisesti, että tähän vihollispropagandan virittämään virteen kansanvaltamme tuhosta yhtyvät myöskin ne "uudistusmiehet", jotka työskentelevät kotimaassa valtiojärjestyksemme perusteellisen remontteeraamisen merkeissä. Hehän vakuuttavat, että voitollisen sodan jälkeen kansanvaltainen valtiojärjestys joka tapauksessa lopetetaan, ja kyselevät sekä innokkaina että kärttyisinä, jotta miksi sitä sitten ei tehdä jo nyt. Heidän luomansa kuva kansanvaltamme tulevasta kohtalosta on sama kuin vihollispropagandankin. He tuskin huomaavat, että jos heidän aloittamansa ajatuksenjuoksu kuljetaan päähän saakka, tapaa meidät siellä sellainenkin käsitys, että kansanvaltaisen järjestelmämme tuhon voi torjua vain liittolaismaamme häviö. Normaalisesti ajatteleva suomalainen välttyy tällaisesta päätelmästä sen vuoksi, että me tiedämme bolshevismin voiton sataprosenttisesti merkitsevän kansanvaltamme raakaa kukistamista. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että tällainen ymmärtämättömyydestä johtunut propaganda voi vahingollisen vaikutuksensa vuoksi saada valtiolle vaarallisen luonteen.

    Voidaanko toivoa, että tämä antaisi isänmaallisesti ajatteleville kansalaisille itsetutkistelun aihetta?