Esitelmä kutsuvieraille Strömsborgissa Ruotsissa 26.9.1941

Pierre de Coubertin on verrannut nykyaikaista kilpaurheilua vapaakauppaan, kansakuntien väliseen kauppavaihtoon, jossa ei ole tullimuureja eikä kieltoja. Tämän luonnehdinnan mukaan urheilu merkitsee kansojen vapaata keskinäistä kanssakäymistä, jossa paras pääsee oikeuksiinsa alkuperästään ja kotipaikastaan riippumatta. Kehitellessään tätä ajatusta paroni de Coubertin päätyi siihen vakaumukseen, että "sinä päivänä kun Eurooppa tunnustaisi tämän vapaakaupan, olisi myös rauhan pyhää asiaa edistetty erittäin merkittävällä tavalla".

Me jotka olemme kokeneet sodan sekä keskuudessamme että ympärillämme, sodan joka on aiheuttanut suurempaa tuhoa kuin mikään aikaisempi, olemme tulleet tietämään, että Coubertinin toivomusta ei ole voitu toteuttaa. Urheilu ei ole kyennyt estämään sotia. Emme ehkä periaatteessa hyväksy sotia, mutta silti yksittäisen kansan tai yksilön käsityksiä tai mielialoja voimakkaammat tekijät johtavat niiden puhkeamiseen.

Se että urheilu ei ole voinut vastata paroni Coubertinin odotuksia ei silti suinkaan merkitse, että voisimme tuomita tai hylätä urheilun kansainvälisessä kanssakäymisessä. Kansainvälisen urheilun kehitys aikamme ensimmäisistä olympialaisista lähtien on ollut vaikuttava, hämmästyttävä. Ensimmäisiin kisoihin osallistui hyvin vaatimaton määrä kansakuntia ja urheilijoita, eikä koko tapahtumasta Kreikan ulkopuolella tiedetty juuri mitään. Nykyisin urheilu on valtava maailmanliike, täysin verrattavissa mihin tahansa aatesuuntaukseen, se on jopa lähes uskontokin; onhan urheilua luonnehdittu nykyajan pakanuudeksi. Urheilua harjoittavat ja palvovat koko maailman nuoret tai suorastaan, näin on houkuttelevaa sanoa, maailman kaikki terveet kansat rodusta, uskontunnustuksesta ja maailmankatsomuksesta riippumatta. Urheilu on kuin yhteinen maailmankieli, jonka ilmaisuja, sääntöjä, nimiä ja tuloksia kaikki kansat ymmärtävät.

Sellainen maailmanliike yhdistää jo omalla sisäisellä olemuksellaan niitä, jotka pitävät itseään sen jäseninä ja uskovaisina. Se on kuitenkin omiaan myös yhdistämään kansoja, jotka arvostavat urheilua ja urheilusaavutuksia. Urheilu edistää harjoittajiensa välistä toveruutta. Ja tämä toveruus, joka on koeteltu rehellisessä taistelussa voitosta, on hyvää ja luotettavaa. Se seikka, että kilpailija on tavoitellut omaa voittoaan, tehnyt parhaansa puolustaakseen oman maansa värejä, ei ole toveruuden esteenä, sillä miesten välinen toveruus edellyttää miehisen ponnistelun, miehisen vahvuuden ja ylivoimaisuuden kunnioittamista. Kansallisrunoiijamme Runeberg on Kulnevia, pelättyä venäläistä sotilasta, käsittelevässä runossaan ilmaissut asian näin:

Syviä meihin haavoja

vaikk` usein pisti peitsellään,

on rakas meille maineensa,

kuin meidän oisi hän;

ei lippu niin eik` isänmaa

voi veljeyttä vahvistaa

välillä sotamiehien

kuin miehuus yhteinen.

(Suom. Paavo Cajander)

Olen säilyttänyt tämän muistissani sen takia, että näitä sanoja sovelsi urheiluystävyyteen kunnioitettu ystävämme Bo Ekelund puhuessaan kolmannen Ruotsi-Suomi-maaottelun jälkeen pidetyillä juhlapäivällisillä 12 vuotta sitten.

Olemme ehkä joskus Coubertinin tavoin haaveilleet siitä, että urheilun luoma keskinäinen kunnioitus estäisi sotia ainakin siinä vaiheessa kun urheilu olisi levinnyt riittävän laajalle kansojen keskuuteen, mutta vaikka tämä unelma ei olekaan toteutunut, uskomme kuitenkin että tänäkin päivänä monet tuhannet miehet, jotka kansansa joukoissa taistelevat vieraan kansan urheilutovereitaan vastaan, eivät ole unohtaneet urheilun aikoinaan luomaa toveruutta. Ja kun rauha kerran palaa, juuri urheilutoveruus saattaa tarjota perustan toisiaan repineiden ja raastaneiden kansojen sovinnolle ja ystävyydelle.

Arvioidessamme urheilua kansainvälisen kanssakäymisen tekijänä emme kuitenkaan voi sulkea silmiämme siltä, että urheiluun saattaa liittyä myös kansalliskiihkoisia ja fanaattisia pyrkimyksiä. Ruotsin ja Suomen välisessäkään urheiluyhteistyössä tämä ilmiö ei ole ollut vieras. Oikeutettua ei kuitenkaan ole väittää, että moiset ilmiöt olisivat lähtöisin urheilusta, sillä urheilun yhteydessä ilmenevän kiihkomielisyyden syyt on yleensä etsittävä syvemmältä. Me urheilijat, joita joskus on syytetty jopa kansallisuusvihan lietsomisesta, voimme kyllä ottaa vastuullemme osuutemme tästä syytöksestä, mutta sallittakoon meidän myös esittää kysymys niille poliitikoille, jotka ovat päättäneet maiden suhteista. Toki me urheilijatkin voimme mennä liian pitkälle, mutta jos kahden kansan suhteet muuten ovat korrektit ja luottamukselliset, meidän virheemme eivät oikein voi saada mieliä kuohahtamaan. Oli miten oli, meidän on silmiämme sulkematta ymmärrettävä, että urheilu saattaa sisältää kansalliskiihkon, väärän isänmaallisuuden, itserakkauden ja muun sellaisen siemeniä. Yhdessä lehdistön kanssa meidän on taisteltava niitä vastaan. Sillä niin vahvasti kuin urheilu haluaakin lujittaa yksilöiden ja kansojen itseluottamusta, se sisimmän olemuksensa mukaisesti tuomitsee päättäväisesti sekä ylimielisen voittajan että pahantuulisen voitetun.

Urheilun päämerkitys ei kuitenkaan ole kosmopoliittisuuden eikä kansainvälisyyden alueella. Sen kansallinen merkitys kohoaa yhä tärkeämmäksi. Ehkä tämä ei ole yleispätevä totuus, mutta oman isänmaani, Suomen, osalta asian laita on varmasti näin.

Maan itsenäisyys, suorastaan kansan vapaus, ovat niitä arvoja, joita palvellen urheilu sen kansan keskuudessa toteuttaa korkeinta päämääräänsä. Jos urheilu voi edistää ja lujittaa maan itsenäisyyttä, se vastaa suurimpiin sille asetettaviin vaatimuksiin. Suuri tai muuten turvattu maa, jota varsinainen vaara ei oikein voi uhata, voi jättää silleen monia elämänalueita ja toimintamuotoja. Sitä vastoin pieni maa, sellainen kuin Suomi, jonka maantieteellinen asema velvoittaa jatkuvaan valmiuteen, ei voi kokonaan laiminlyödä mitään inhimillisen toiminnan aluetta, jota voidaan käyttää kansallisen turvallisuuden vahvistamiseen. Hyvinä, iloisina vuosina, kun mitkään vaarat eivät näyttäneet uhkaavan kansojen onnellista seuraleikkiä, ne jotka eivät pystyneet näkemään itärajamme takana loimuavaa tulta moittivat usein Suomen urheiluelämää liian kansalliseksi, liian suuressa määrin valtion vaatimusten mukaan säädellyksi, vieraaksi varsinaiselle "urheilulle urheilun vuoksi". Vaikka nämä väitteet pitävätkin paikkansa, vaikka urheilumme onkin pyrkinyt palvelemaan maata ja valtakuntaa, valmistamaan nuorisoa sen päivän varalle jona leikistä tulisikin totta ja vihollinen tunkeutuisi maahan hävittääkseen Suomen heimon maan päältä, vaikka näin onkin ollut, voimme me suomalaiset nyt olla kiitollisia siitä että me oikeaoppisia käsitteitä kaihtaen olemme antaneet urheilullemme sen kansallisen muodon ja kansallisen sisällön, jotka vastaavat maamme erityisolemusta ja tarpeita. Tämä saa meidät ymmärtämään, että urheilu ei ole samaa kaikissa maissa vaan että sen sisäinen olemus, sen päämäärä, sen suhde ympäristöön saattavat vaihdella ja että sitä ei silti tarvitse sulkea pois muiden maiden kanssa harjoitettavasta urheilun yhteistoiminnasta.

Urheilulla on ollut omalaatuinen osuus taisteltaessa Suomen nuoresta itsenäisyydestä. Kannattaa ehkä mainita, että ensimmäisen yrityksen perustaa Suomen valtakunnallinen urheiluliitto pysäytti itse Bobrikov ja että liiton siksi oli toimittava laittomana vuonna 1906 tapahtuneeseen ensimmäiseen vallankumoukseen saakka.

Osallistuminen Tukholman olympialaisiin ja niissä saavutetut menestykset uursivat uraa suomalaisen miehen sielun kehittymiselle kohti itsenäisyyttä. Silloin otettiin ensimmäinen askel Vänrikki Stoolin runoista kohti toimintaa, silloin Suomen pojat ja nuoret miehet pääsivät tuntemaan olevansa ylivoimaisia verrattuna venäläisiin [jotka perin menestykkäästi jäivät kilpailussa jumbopaikalle ja] jotka saattoivat nostaa lippunsa voitonsalkoon vain rajamaan saavutusten ansiosta.

Tuleva historiankirjoitus selvittäköön, eikö tämä olympolainen itseluottamus olennaisesti ollut raivaamassa tietä jääkäriajatukselle. Sille päättäväisyydelle, jolla nuoriso otti maan kohtalot omiin käsiinsä ja kaikkia vaaroja ja varoituksia uhmaten toteutti vuosisatojen tiedostamattoman unelman. Tosiasiaksi joka tapauksessa jää, että urheilijoiden osuus jääkäripataljoonan 2000 miehestä oli suhteettoman suuri: peräti 50 merkittävää kilpailijaa olympiamestareista ja Suomen mestareista lähtien, puhumattakaan muista, sanoisimmeko yksityisistä, urheilijoista loppujen 1950:n joukossa.

Ja kun oli aika laajentaa jääkäripataljoonan perusjoukkoa vapausarmeijaksi, olivat urheilijat jälleen näkyvimmin mukana. Ja nyt voidaan ilman katkeruutta, päinvastoin ylpeästi, tunnustaa että vastustajankin puolella urheilijat olivat parhaita taistelijoita.

Ja kun "taistelujen välinen" aika palasi, urheilijat osallistuivat mahdollisimman voimakkaasti siihen työhön jolla Suomelle pyrittiin saamaan asema maailmankartalla ja maailman yleisen mielipiteen piirissä. Juuri siksi Nurmella on ollut meillä niin merkittävä asema. Nämä ulkomailla tehdyt urotyöt vahvistivat Suomen lipun asemaa myös omassa maassa: kukaan ei voi laskea niiden tuhansien poikien määrää jotka ovat leikkineet olympialaisia ja unelmoineet sinivalkoisesta lipusta salossa ja itsestään seisomassa asennossa sen alla. Tuolloin unelma on usein todellisuutta merkitsevämpi.

Voitot ovat yhä olleet omiaan vahvistamaan itseluottamustamme samalla kun tappiot ovat aina pakottaneet meidät tajuamaan kunnon katoavuuden, sen että menestys edellyttää työtä - "harjoittelua, harjoittelua ja taas harjoittelua".

Urheilun osuus on Suomen uusimmassa historiassa kaikkein lujimpia lankoja siinä sinivalkoisessa lipussa, jota sydämemme palvoo.

Suurimman aikansa Suomi on kokenut marraskuun 30. päivästä 1939 lähtien. Ensin talvisota ja musertava rauha, joka pakotti puoli miljoonaa ihmistä lähtemään kodeistaan ja tuntemaan toisaalta turvattomuutta jättimäisen naapurin kurotellessa käsiään puristaakseen rautaiseen otteeseensa maan jäljelle jääneen osan, toisaalta jännitystä joka muistuttaa pukuhuoneessa ennen finaalia vallitsevaa ilmapiiriä. Sellainen oli tämä rauhanaika - tavallista sotaa pahempi. Ja lopulta finaali, tämä uusi sota on yhä puolustussota riippumatta siitä taistellaanko se loppuun poliittisten rajojemme sisä- vai ulkopuolella.

Millainen osuus urheilulla on ollut tänä aikana? Toisin sanoen: mitä urheilu merkitsee sotilaalle?

Ytimekkäästi on kysymykseen vastannut Ruotsin urheilunedistämisen keskusyhdistyksen viime vuosikirjassa meidän sotamarsalkkamme:

"Epäilystäkään ei ole siitä, että Suomen kansa on poikiensa urheiluvoitoista saanut suuren osan sitä voimaa ja itseluottamusta, joita on tarvittu kovan talvisotamme monissa ja ankarissa rasituksissa."

Niistä sotilashyveistä, jotka ovat joukon taistelukelpoisuuden perusta, mainittakoon kuri, auktoriteetti, aloitekyky, sitkeys ja toverillisuus.

Urheilu antaa taistelukoulutusta. Nykyaikainen taistelutoiminta näyttää vaativan hyvin urheilullisia saavutuksia, olipa sitten kysymys "motituksesta", joka edellyttää pohjakseen suunnistusta, tai bunkkerien tuhoamisesta, joka vaatii etenijältä pikajuoksijan ja voimistelijan notkeutta, varmaa kranaatinheittokättä ym., puhumattakaan partiopalvelusta johon liittyy tiedustelutehtäviä.

Ja kaikkihan tiedämme, missä määrin käsitys taktiikan olemuksesta on muuttunut viime vuosina. Ohi ovat ne ajat kun uskottiin, että sotilaan tärkeimpiä hyveitä olivat sokea totteleminen ja tiettyjen yksittäisten toimintatapojen koneellinen toteuttaminen. Mekaanisen harjoituksen välttämättömyys tosin tunnustetaan tänäkin päivänä, mutta vain perustana sille, että sellaiset tehtävät kuin lataaminen, ampuminen, etenemishypyt ym. voitaisiin itse taistelussa suorittaa kuluttamalla mahdollisimman vähän sitä tarkkaavaisuutta, joka on sitäkin tarmokkaammin voitava keskittää tilanteen kekseliääseen hallintaan. Nykyisin ratkaisevia ovat useimmiten aloitteekkuus ja improvisointikyky. Nykyaikainen taistelu vaatii rivimieheltä ominaisuuksia, joiden ennen vanhaan katsottiin kuuluvan vain upseereille.

Tämä merkitsee myös sitä, että käsitystä kurista on tarkistettu nykyajan tarpeisiin. Aikaisemmin kurin toteuttaminen edellytti sitä, että esimiehet jatkuvasti valvoivat alaisiaan, mutta nyt tilalle on tullut sellainen kuri, jonka perustana ovat velvollisuudentunto sekä ennen kaikkea niin esimieheen kuin tovereihin ja tehtäviin kohdistuva vastuun- ja kunniantunto.

Tämä toverillisuus, jossa ei ole veljeilyn sivumakua ja joka on talvisodan ja nyt meneillään olevan sodan kaikkein parhaita tuloksia, on saanut ilmauksekseen vanhan ja silti uuden sanan: aseveljeys. Suomen kansasta, joka vielä muutama vuosi sitten mainittiin epäsovun ja leppymättömyyden esimerkkinä, on vuosien 1939-40 sodan luoman aseveljeyden hengessä tullut yksimielinen ja yhtenäinen kansa, joka kesti talvisodan ennen muuta yksimielisyytensä ansiosta. Täten vihollinen ei aselevon aikana pystynyt aiheuttamaan sellaisia naarmuja, joilla Baltian maiden itsenäisyys tuhottiin. Tämä yksimielisyytemme on kestänyt kokeen ja vahvistunut nyt menossa olevan sodan aikana, sillä me ymmärrämme, että vain lopettamalla tämän sotamme voittoisasti voimme turvata kansallisen olemassaolomme. Ja tämän yksimielisyyden tulee luoda yhteiskunta, jossa sosiaalisista oloista huolehditaan entistäkin enemmän ja jossa työ ja sen tekijät nostetaan tähänastista parempaan ja turvallisempaan asemaan.

Tämä kehitys vastaa sitä toveritunnetta, joka on aina vallinnut urheiluelämässämme. Pitäessämme vuonna 1937 yleisurheilun mestaruuskilpailuitamme vanhassa, iloisessa Viipurissa kilpailujen tunnuslauseena oli "urheilu yhdistää kansan". Näin ilmaistiin urheilupiireissä tunnettu tarve ja halu yhdistää kansa sekä tieto siitä, että yksimielisyys on luotava ilman pakkoa, vapaasti sen terveen ja luonnollisen hengen mukaisesti, joka on urheiluelämässä saanut aikaan lujan toveruuden. Emme ehtineet saavuttaa tätä yksimielisyyttä kansamme keskuudessa urheilun avulla, mutta olemme iloisia siitä että se saavutettiin, vaikkakin toisella tavalla ja raskaammin.

Meidän oloissamme tämä merkitsee työväenluokan yhteiskunnallisen vaikutuksen kasvamista.

Urheilun osuus tässä kehityksessä näkyi myös niin sanoaksemme muodollisella tavalla. Näennäisesti Suomelle vuodeksi 1940 uskottujen olympialaisten takia mutta itse asiassa ilmauksena urheiluväen kaipuusta saavuttaa yksimielisyys valmistauduttaessa vastaanottamaan niitä kohtaloita, joiden jo aavisteltiin olevan edessä, Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto ja Työväen Urheiluliitto tekivät keväällä 1939 yhteistyösopimuksen. Se oli kuin tulevan enteilyä.

Mutta jos Suomen urheilu saa kunniaa isänmaalle tekemistään palveluksista, on meidän suomalaisten urheilijoiden velvollisuus siirtää asiaankuuluva osa siitä niille miehille, jotka eri maissa ovat tukeneet ja auttaneet urheiluelämäämme. Täällä Ruotsissa olemme oppineet tuntemaan hyviä urheilutovereita, luotettavia urheilumme ystäviä ja maame lämpimiä ystäviä. Heidän Suomen urheiluelämän hyväksi tekemänsä työ on myös vahvistanut Suomen itsenäisyyttä, lisännyt voimaamme, jota yhä tarvitsemme nykyisessä taistelussamme ja jota tarvitsemme vielä kauan myöhemminkin, kun on jälleenrakennettava tuhotut alueemme, parannettava haavamme ja kasvatettava uusia sukupolvia nykyisen, suuria menetyksiä kärsineen ja ennenaikaisesti väsyvän sukupolven tilalle. Tiedämme, että täkäläiset urheiluystävämme haluavat vielä nähdä sinivalkoisen lippumme liehuvan sen Stadionin lipputangoissa, jolla on niin huomattava sija Suomen itsenäisyyden historiassa, ja me siellä Suomessa teemme nyt käynnissä olevassa taistelussa kaikkemme sen hyväksi, että vapaa ja itsenäinen Suomi niin kuin tähänkin saakka voi lähettää urheilijansa taistelemaan ruotsalaisten urheilijoiden kanssa voitosta ja kunniasta.