Rintamamiesten maansaanti

Suomen Kuvalehti 29/1943

Iltana muutamana oli radioon koottu joukko miehiä, jotka aseveljinä vaihtoivat mielipiteitä asutuskysymyksestä. Muun työn ohella sitä tuli kuunneltua, sillä aihehan on poikkeuksellisen kiintoisa ja ajankohtainen. Tietenkin tuppasi häiritsemään, kun etukäteen kirjoitettuihin puheenvuoroihin oli sullottu repliikkejä, joiden piti muka osoittaa välittömyyttä ja sitä, kuinka tässä noin vain suoralta kädeltä paiskitaan (Sinäpä sen sanoit, veli... -tyyliin). Ja kiusasipa jossakin vaiheessa hieman makeaksi yltynyt fraseologia, jota tämä hyvä asia ei olisi kaivannut. Mutta yleensä esitetyt ajatukset vaikuttivat terveiltä ja oikeilta. Erityisen painokkaasti kuvailtiin rintamamiesten keskuudessa odottelun yksinäisinä, pitkinä hetkinä syntynyttä voimakasta halua päästä rauhan tultua omaan maahan käsiksi. Se on valtakunnan kannalta mitä ilahduttavin kehitysilmiö, sillä maasta elävän luokan vahvistuminen tietää niiden perustekijäin lujittumista, joiden varassa tulevaisuutemme kansakuntana on.

Mutta ennen kuin tuo maan nälkä, joka rintamaoloissa on tullut monelle jo maasta vieraantuneelle nuorelle miehelle, ehditään tyydyttää, ovat monet esteet sen tiellä. Meillä ei ole tällaiseen tarkoitukseen sopivaa asutuslainsäädäntöä, ja jos se valmistuu vasta sodan päätyttyä, ovat muut ammatit ehtineet lopullisesti valloittaa lukuisan joukon niitä, jotka olivat rintamalla ollessaan päättäneet kohta sodasta päästyään hankkia oman viljelystilan. Selvää näet on, että sitä myönteistä mielialaa, joka rintamalla on syntynyt, on voitava käyttää välittömästi sodan loputtua asutustoiminnan hyväksi. Jolleivat toimenpiteet näet ole valmiit, vaan miehet ehtivät sijoittua esim. Teollisuuden palvelukseen, on menetetty ratkaiseva ajankohta ja hyvin moni, joka sotisovasta vapauduttuaan olisi ollut halukas tarttumaan auran kurkeen, on ehtinyt suomalaista pika-asutusta odotellessaan kadottaa mielenkiintonsa maanviljelijän ammattiin. Tämä tapahtuu sitäkin helpommin, kuta suurempi ero teollisuuden maksaman palkan ja maasta saatavan tulon välillä tulee olemaan.

Ensimmäinen edellytys siis, jos rintamamiesten parissa syntynyt kiitettävä harrastus oman maan saamiseen ja viljelemiseen aiotaan johtaa käytännöllisiin tuloksiin, on siinä, että viipymättä valmistetaan uusi asutuslainsäädäntö, jonka perusteella rintamamies voi saada maata ja myös saa sen välittömästi sotatoimista vapauduttuaan.

Toinen yhtä tärkeä edellytys on, että rintamamies saa maasta kohta siihen kiinni käytyään riittävän toimeentulon. Mutta tämä merkitsee kyllä sitä, että tähänastisen asutustoiminnan käytäntö on perinjuurin uudistettava. Mehän tiedämme kaikki, millaista resuamista asutustilallisen elämä on tähän saakka ollut. Normaalinen tapaushan on tämä: valtio on kruununmaasta osoittanut nuorelle avioliittoon menneelle tai aikovalle miehelle maa-alan, jolle tämä uusi asutustilallinen on pystyttänyt aluksi saunan, sitten jonkinlaisen karjasuojan ja vihdoin asuinrakennuksen. Samanaikaisesti hän on kuokkinut puolisen hehtaaria maata, josta on saanut perunan ja vähäisen osan tarvitsemaansa syömäviljaa. Vuosien mittaan on perhe kasvanut lapsella vuodessa ja pelto parhaassa tapauksessa hehtaarilla vuodessa. Mutta koko elatustaan ei asutustilallinen ole suinkaan saanut maatilkustaan, siinä on pitänyt olla savotassa ja koluta muutkin tienestipaikat, onpa siinä saanut lähettää akkansakin halkometsään. Ja kun nuori pari on kuluttanut tällä tavoin kymmenen parasta vuottaan, on kaiken tuloksena puoli tusinaa lapsia, puolenkymmentä hehtaaria usein heikossa kunnossa olevaa viljelysmaata ja kymmenientuhansien velka vuosittaisine korkoineen ja kuoletuksineen asutusrahastolle. Eikä tilanne ole ollut paljoa sen lohdullisempi niilläkään asutustiloilla, joilla on suoritettu valtion toimesta raivaustyöt ja välttämättömien suojien rakentaminen. Köyhyys ja kaiken puute, nuusa kaikesta muusta paitsi lapsista, on ollut varsinkin pohjois-suomalaisen asutustilallisen osa takavuosina. Olisi kansallinen onnettomuus, jos oman tilan saantia odottavat rintamamiehet saatettaisiin asutustilallisten tähänastiseen asemaan. Kun näet rintamamiesten maansaannista puhutaan, tavataan mainita, että heille on annettava oma maa tunnustukseksi heidän taistelustaan maan vapauden puolesta. Mutta hyvin kyseenalainen on laadultaan sellainen tunnustus, joka sitoo saajansa riittämättömän toimeentulon antavaan ammattiin.

Tähän voidaan sanoa, että siihen tapaan ne Suomen korvet on vuosisatojen mittaan viljelykselle saatettu, ja että sen tavan pitää kelvata tämänkin polven uudisraivaajille. Mutta asianlaita ei ole niin. Meidän on nyt lähdettävä näet siitä, että sotien päätyttyä meidän pitää kaikilla elämänaloilla tehostaa toimintaamme, sillä me olemme menettäneet kymmeniä tuhansia maan parasta ja työkuntoisinta miesväkeä. Meillä on edessämme valtava ennalleenrakentamistyö, meidän tulee mukauttaa tuotantoelämämme muuttuneen maailmantilanteen asettamien vaatimusten mukaiseksi, meidän on omalla työllämme maksettava sotien aiheuttamat velat jne. Tämä ei ole mahdollista muutoin kuin että me tehostamme työtämme, tuotamme jokaista päätä kohti enemmän kuin ennen, luovumme ennakkoluulottomasti kaikesta epätaloudellisesta nahuamisesta ja kaikilla elämänaloilla panemme vauhtia päälle. Tekniikan saavutukset on hetkellisiä kustannuksia kaihtamatta otettava käytäntöön ja kaikessa pyrittävä säästämään ihmistyövoimaa. Sillä - kuten sanottu - siitä tulee meillä sotien aiheuttamien menetysten takia olemaan jatkuvaa puutetta. Sen vuoksi jokaisen työkykyisen kansalaisen työvoima on käytettävä maan hyväksi sillä paikalla, josta siitä koituu eniten hyötyä.

Meillä ei ole siis tulevaisuudessa varaa siihen, että kaksi nuorta ja tervettä ihmistä haudataan jonnekin asutustilalle, jossa he kuokka ja lapio pääasiallisina työvälineinään saavat vuosikymmenen aikana raakaan maahan raivatuksi muutaman hehtaarin peltoa ja laitumen pienelle karjalle. Asutustoimintaa on ryhdyttävä ohjaamaan aivan uusien näkökohtien mukaan. Se saattaa olla kovaa niille, jotka ovat paneutuneet raivaajaromantiikkaan, mutta valtakunnalla ei ole varaa helliä heidän tunnelmoimisiaan. Asutustyöhön on saatava amerikkalaista vauhtia, sanan railakkaimmassa merkityksessä.

Rauhan puhjettua alkaa osa niitä tehtaita, jotka nyt valmistavat tappamisvälineitä, syytää maailmalle maanviljelyskoneita. Silloin alkaa kokonaan uusi ajanjakso viljelysten raivaustoiminnassakin. Jättiläiskoneet kykenevät raivaamaan ja muokkaamaan yhdessä päivässä peltoa enemmän kuin asutustilallinen on omin voimin raivannut kymmenessä vuodessa. Tarkoituksenmukaisesti järjestetyt työryhmät pystyttävät asutustilan rakennukset muutamassa viikossa. Tätä rataa valmistuu kesässä talot tuhansille asutustilallisille. Kun he tulevat tilalleen, on heillä valmis talo, joka antaa heille riittävän toimeentulon, niin että heidän ei tarvitse etsiä sivutienestejä tilan ulkopuolelta. Ja oma talo vaatiikin silloin miehensä niin kokonaan, että vieraisiin ansiotöihin ei edes riitä aikaa.

Ne, jotka tuntevat maamme asutushallintoa, sanovat, että tällaista vauhtia ei asutustoimintaan saada, ja lisäävät arvatenkin, että valtion virastot eivät yleensäkään kykene toimeenpanemaan tämäntapaista ohjelmaa. Puheessa saattaa olla perää. Valtion hallintotoiminnalle on ominaista kaavamaisuus ja jäykkyys, joka silloinkin kun virkamiehet tekevät parhaansa vaikuttaa hidastelulta. Mutta jos kansakunnalle tärkeä rintamamiesten maansaanti aiotaan hoitaa kunnollisesti, on itse asutustoimenpiteisiin saatava sellaista pontta, että tyytymättömyys annettujen lupausten lunastamattomuuden vuoksi ei pääse leviämään. Muistettakoon se, että vuosikaudet odottanut ja tulevaisuudensuunnitelmiaan hautonut rintamamies on kärsimätön mies, jos siviilihallinto ei ole valtionjohdon antamien höylien lupausten mittainen.

Siksipä on paikallaan jo näin hyvissä ajoin kohdistaa konsuleille muutama kehoituksen sana. Ei riitä, että rintamamiesten maansaantiasiassa puhutaan ja tehdään ponsia. Lainsäädäntö on saatava nopeasti aikaan. Mutta vähintään yhtä tärkeää on myöskin ryhtyä ajoissa valmis-tautumaan itse käytännöllisen asuttamistyön ohjaamiseen sellaiseen suuntaan, että elinkelpoisia tiloja heti sodan päätyttyä nousee kuin sieniä sateella. Niiltä, jotka vastaavat tästä toimin-nasta, vaaditaan enemmän kuin haaleasanaista idealismia, niiltä vaaditaan realismia, tekniikkaa, surkeilematonta vauhtia, ryhdikkyyttä ja tarpeen tullen kovuuttakin. Mutta mies, joka suorittaa rintamamiesten asuttamisen siinä tahdissa, jota nykyaika vaatii, saa kyllä nimensä historiaan.

7.7.1943.

Pekka Peitsi