*Saatteeksi*

Tämän kirjan nimen olin päättänyt jo ennen kirjoitustyön aloittamista. Olen halunnut kuvata oman aikani sellaisena kuin olen sen kokenut. Minulle eletty aika ei ole antanut sitä tyyntä viisautta menneeseen nähden, joka on syrjästäkatsojan ja jälkipolven etuoikeus. Se on antanut vain kokemuksen siitä miten vähän ratkaisuja tehtäessä niiden seurauksista on tiedettävissä, ja rohkeuden tehdä niitä. Tässä muistelmieni ensimmäisessä osassa kerron paitsi lapsuudestani ja nuoruudestani nimenomaan niistä vuosien 1917--1937 välisen ajan tapauksista joissa eri tavoin olin mukana. Osallistuin vapaussotaan, kuten silloin käsitin, otin kantaa valtiomuotokysymykseen, tein työtä suomalaisuuden toteutumiseksi, mutta tärkeimmäksi tuli kohdallani kansanvallan puolustus. Sen onnistuminen oli edellytys kansalaissovulle, ja vain sen kautta valtiovalta saattoi kuulua kansan suurelle enemmistölle. Vuoteen 1937 mennessä oli saavutettu itsenäisyys turvattu sisäisesti demokratialla ja ulkoisesti sitä pyrittiin varmistamaan puolueettomuudella. Itsenäisyys, demokratia, puolueettomuus ovat toisistaan riippuvaisia ja toistensa edellytyksiä. Ne ovat perusarvoja, joista ei käy tinkiminen.

Olen muistelmieni lähteinä ja aineistona käyttänyt useasti kirjoituksiani, kirjeitä, puheluonnoksia ja puhetekstejä sekä päiväkirja- ja kalenterimerkintöjä. Niiden käyttö vähentää sitä muistin luovaa työtä, joka muuttaa menneisyyttä. Olen kertonut vaiheistani ja kokemuksistani rehellisyyteen pyrkien, tietoisena siitä että näin antamani vaikutelma itsestäni ja toimistani ei välttämättä muodosta tiettyä yhtenäistä kuvaa, joka olisi johdonmukainen ja kerralla katsottava kuin valmis muotokuva. Olen ollut liian syvästi ja täysin innoin mukana ajassa voidakseni vetäytyä menneistä nyt niin etäälle, että tämänkaltainen hillitty ja hiottu omakuva minun käsistäni lähtisi.

Tahdon myös sanoa että tämä ensimmäinen osa ei ole presidentin muistelmat vaan sen tässä kuvatun henkilön joka Lepikon torpasta lähteneenä päätyi ministeriksi.

Kultarannassa, heinäkuun 7. päivänä 1981

1

KEKKOSET, ITÄSUOMALAINEN SUKU. SUKU VAKIINTUU SAVOON. ISÄN ESIVANHEMMAT POHJOISSAVOLAISIA TORPPAREITA. ÄIDIN SUKU, PYLVÄNÄISET, KANGASNIEMEN TALOLLISIA. OMAT JUURET KAINUUSSA.

"Kaekki sulle hyveä toevottaa, van minä vaen unta ja näläkeä. Kyllä sitten hyvin menöö."

Nämä toivotukset sain täyttäessäni 75 vuotta. Tuojana oli kahdeksan vuotta minua vanhempi Setti Keränen, seppä, Tommi-puukkojen tekijä. Parempaa puukkoa kuin Tommi-puukko minulla ei ole ja parempaa terveyden ja pitkän iän toivotusta kuin tämä ei Hyrynsalmella tunneta. Liekö sitä koko maailmassa?

Tutkiessani esi-isieni vaiheita olen havainnut Setti Keräsen elämänohjeen sopivan sukuuni, omiin esivanhempiini. Useimmat heistä ovat saavuttaneet pitkän iän. Niin unta kuin nälkääkin on piisannut. Helppoa ei elämä suinkaan aina ole ollut.

Kekkosen suvun ensimmäistä kantamaata Savossa näyttää olleen entisen Visulahden pitäjän Vuolingon neljänneskunta, siis nykyisen Mikkelin seutu. Sinne Kekkoset lienevät asettuneet jo ennen 1500-luvun alkua. Myöhemmin he perustivat uudistiloja kauemmas, Puulaveden rannalle, jonne sitten kasvoi Kekkolan kylä, ja jopa Synsiänjärven tienoille, nykyisen Kangasniemen puolelle. Jotkut heistä etenivät koilliseen aina Rantasalmen hallintopitäjän Keriharjun neljänneskuntaan, nykyiseen Joroisten kuntaan.

Mistä Kekkoset tulivat Savoon, siitä ei vielä ole selkoa. Tiedetään, että Mikkelin seuduille saapui muinaisina aikoina asukkaita sekä Länsi-Suomesta että Karjalasta. Kun asiakirjat kertovat, että Kekkosia oli jo 1500-luvun puolivälissä Muolaassa, jossa muutamat heistä palvelivat kuningastaan knaappeina, ja Valkjärven Oravaniemessä, jossa heitä asui aina viime sotiin saakka, on aikaisemmin oletettu että suku on lähtöisin Karjalan Kannakselta. Mutta saattaa olla myös niin, että nämä kannakselaiset ovat olleet päinvastoin Savosta muuttaneita uudisasukkaita. Sitä paitsi on nyttemmin todettu, että sukunimeemme liittyviä paikannimiä tunnetaan jo 1400-luvulta Hämeestä. Kenties olemmekin tulleet sieltä Savoon.

Savolaiset kaskenkaatajat ovat olleet liikkuvaa väkeä. Jotkut muuttivat Keski-Suomeen ja Pohjois-Hämeen Ruovedelle jo 1560-luvulla. Kainuuseen saapui Oulujärven etelärannan Vuolijoelle Lauri Kekkonen noin vuonna 1570. Hänen nimensä hävisi kuitenkin verokirjoista, samoin kuin monien muiden kainuulaisten uudisasukkaitten nimet, kohta alkaneen 25-vuotisen sodan, niin sanotun rappasodan aikana. Laurinkin talo poltettiin. Melkoinen osa kainuulaisista sai surmansa sotavuosina. Osan väestöstä sentään onnistui piillä maakunnan erämaihin tai paeta takaisin Savoon. Rauhan tultua 1595 palasi Kainuuseen myös Kekkosia, ja heitä asettui nyt Oulujärven pohjoispuolellekin Jaalankaan ja Ristijärvelle sekä Oulujokivarren Muhokselle.

Tätä nykyä vanhin tunnettu esi-isäni on savolainen Tuomas Kekkonen (syntynyt n. 1630), joka mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa 1673 Pieksämäellä. Hänen alkuperästään ei ole varmuutta. Hän on saattanut tulla Kangasniemeltä, mutta todennäköisemmin Joroisista, josta erään toisen Kekkosen tiedetään muuttaneen Jäppilään. Tuomas ehkä asui jonkin aikaa myös Pielavedellä, mutta palasi takaisin. Hänen poikansa ja pojanpoikansa asuivat nykyisten Suonenjoen ja Tervon rajoilla Käpysalossa, Lieteenmäessä ja Rieponlahdessa: Lassi Tuomaanpoika (s. 1662) ja Yrjö Laurinpoika (s. 1711).

Yrjö Kekkosen poika Lassi (s. 1737) siirtyi nuorena Kuopion pitäjään, nykyiseen Karttulaan, mutta jatkoi edelleen silloisen Pielaveden Kuivaniemeen, joka nykyisin on Tervon pitäjää. Hänen myös Lassi-niminen poikansa (s. 1757) muutti takaisin Karttulaan, jossa hänen jälkeläisiään on asunut näihin aikoihin asti. Lassin poika oli Antti ja pojanpoika Juho, ja Juhon poika Eenokki on isäni isä.

Toinen haara Tuomas Kekkosen jälkeläisiä muutti 1700-luvun alussa Rautalammin Kuningassaloon (Kuninkaansaareen). Kolmas haara taas lähti 1760-luvulla Pielavedelle ja asui sitten siellä monissa kylissä.

Itse kuulun Karttulan Kekkosiin, vaikka kävinkin syntymässä Pielaveden Kekkosten alueella. Isäni puolelta selvitetyt esivanhempani ovat järjestään olleet pohjoissavolaisia torppareita. Nuoremmalla iällään he ovat palvelleet taloissa renkeinä, vanhoilla päivillään elelleet loisina. Esiäitejä minulla on Kekkosten vaimoina Turusen, Huttusen, Vainikaisen, Tolosen, Tarvaisen ja Koskisen suvuista.

Äitini Emilia Pylvänäisen puolelta minussa on eteläsavolaisten talollisten verta. Pylvänäiset ovat asuneet Kangasniemellä jo 1500-luvun alkuvuosikymmeninä. Heidän nimensä on toisinaan merkitty asiakirjoihin muodossa Pylväinen. Koko nimiryhmä Pylvänäinen, Pylväinen, Pylvänen ja Pylväläinen näyttää olevan samaa alkuperää.

Äitini esi-isät asuivat aluksi siellä, missä nyt on Pylvänälän kylä. Jo vuonna 1541 mainitulla isännällä Paavo Pylvänäisellä oli poika Paavo ja tällä poika Hannu. Hannu Paavonpoika asui pitkän aikaa kotitalossa, mutta muutti vuonna 1619 Kuvasmäkeen, jossa Tarkkalan talo on hänen jälkeensä periytynyt isältä pojalle. Nykyisin tilaa hoitaa äitini Siilas-veljen poika, joka on kahdettatoista Pylvänäisten polvea Kuvasmäessä.

Hannu Pylvänäisen isännyyttä jatkoi Sihvo Hannunpoika, hänen töitään Olli Sihvonpoika. Ollia seurasi Mikko, Mikkoa Matti, Mattia Yrjö. Yrjön jälkeen Tarkkalan taloa piti kolme Mattia peräkkäin. Heistä nuorinta seurannut Tarkkalan isäntä, vuonna 1847 syntynyt Aatu Pylvänäinen, oli Emilia-äitini isä.

Kuten esi-isänsä meni Aatu Pylvänäinenkin naimisiin kangasniemeläisen tytön kanssa. Äitini äiti oli Mannisia. Mannisten lisäksi ovat Tarkkalassa emännöineet saman pitäjän Laitisen, Ikosen, Hokkasen, Tissarin ja Toivakan sukujen tyttäret. Pylvänäisten suvusta ovat sukututkijat sanoneet, että se on mitä kangasniemeläisintä, konnussaan sitkeästi kiinni pysyvää. Äitini äidinäidin kautta on minussa kumminkin myös muutama pisara verta peräti Laukaasta saakka.

Esivanhempani ovat olleet mieleltään rohkeita ja reippaita, kivisten peltojen viljelijöitä, eränkävijöitä ja kaskitalonpoikia. Itse tunnen kiinteimmin kuuluvani Kainuuseen. Kajaanissa olen käynyt koulun ja siellä päin ovat myös olleet ensimmäiset kesäiset työpaikkani. Niin olen kasvanut ja nuoruuteni viettänyt Kainuussa. Tunnen Kainuun maisemat ja kielen omakseni.