YHDENMUKAISUUDESTA

ERILAISUUTEEN

"Olen syntynyt vuonna 1900, jolloin Suomi muodollisestikin oli vielä sääty-yhteiskunta. Vanhempieni ymmärtäväisyyden ja uhrausten ansiosta pääsin koulutielle. Koulupojan haaveet kohdistuivat maan itsenäisyyteen. Kun 1920-luvun alussa tulin opiskelemaan Helsingin yliopistoon, oli Suomi itsenäinen valtakunta. Mitä meidän piti tehdä maan itsenäisyyden turvaamiseksi? Kansallinen yksimielisyys, se oli ajan tarve ja tunnuslause. Kansakunnan voima oli siis yhdenmukaisuudessa, erilaisuus käsitettiin heikkoudeksi. Yhdenmukaisuus oli tehokkuutta ja turvallisuutta. Poliittisessa ja kielellisessä erilaisuudessa sitä vastoin saattoi uhata vaara, jota vastaan oli taisteltava. Keskusteluun ja vuorovaikutukseen toisenlaisten mielipidesuuntien kanssa emme olleet kovinkaan valmiit, koska maailmamme näytti selvältä. Yhdenmukaisuus oli meidän yhteiskuntamme hyve." (1)

1918

Osallistuin koulupoikana valkoisella puolella sotaan vuonna 1918. Silloin olin mukana vapaussodassa.

Itse asiassa koko kansa vastusti tsaarin sortopolitiikkaa vuosisadan alussa, mutta levoton vuosi 1917 nosti yhteiskunnalliset kysymykset keskeisiksi tekijöiksi. Siinä ympäristössä, jossa minä kaukana Kajaanissa elin, katsottiin yleisesti punaisten olevan maan itsenäisyyspyrkimyksiä vastaan. Nimenomaan tämä oli syy, miksi tuolloin katsoin olevani vapaussodassa.

Nyt tiedän, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuin me silloin oletimme. En epäile punakaartilaisten vilpittömyyttä, kun he toimivat luokkansa oikeuksien puolesta. Olen varma siitä, että he eivät taistelleet maan itsenäisyyttä ja vapautta vastaan. Tämä on syy, miksi nyt käytän sanaa kansalaissota.

Opinnot

Ammattia valitessani oli mielessäni jonkin aikaa lehtimiehen ura. Sittemmin harkitsin vakavasti metsänhoitajan ammattia.

Mikä sai minut kuitenkin valitsemaan lakitieteen ennen metsätiedettä, sitä minun on enää hyvin vaikea tarkalleen sanoa. Mutta luulen, että työskentely ihmisten ongelmien parissa miellytti minua enemmän kuin metsän kaataminen - silloinhan metsän hoidosta ei juuri ollut puhetta.

Eikä lakitiede loppujen lopuksi ollut minulle ollenkaan epämieluisa oppiaine. Minua kiinnosti lakikielen täsmällisyys, ja aivan erityisesti minua miellytti eräs osa lakimiehen ammatista: kun on suorittanut loppututkinnon, joutuu seuraamaan käräjiä sekä istumaan käräjiä varatuomarin arvonimen saadakseen. Tämä käräjätuomarina toimiminen miellytti minua hyvin suuressa määrin; ehkä juuri siksi, että tuomarin pöydän toisella puolella oli ihminen omine ongelmineen.

AKS

Opiskeluaikanani ylioppilasmaailman vaikuttavin liike oli Akateeminen Karjala-Seura. Se oli eräänlainen suomenkielisen ylioppilasmaailman muotiliike.

Olin seurannut AKS:n toimintaa parisen vuotta ennen kuin liityin seuraan vuonna 1924. Akateemisessa Karjala-Seurassa minua kiinnosti Suomen kielen, kansallisen kulttuurin sekä suomalaisen talouselämän aseman ja oikeuksien turvaaminen. Uskonkin, että AKS työllään joudutti sitä prosessia, joka silloin ja jonkin verran myöhemminkin oli välttämätöntä.

Mutta aivan erityisesti minua kiinnosti AKS:n ohjelmassaan ajama kansallinen eheyttäminen. Muistan, että vielä 1920-luvun puolivälissä AKS:n nimissä sanottiin, että "me olemme pesseet silmistämme pahan unen punaisista ja valkoisista". Tämänkin perusteella saattoi olettaa, että Akateeminen Karjala-Seura voisi ryhtyä käytännöllisiin toimenpiteisiin kansallisen eheyttämisen puolesta.

Joskus 1920-luvun puolivälin jälkeen minut valittiin AKS:n uuden sääntökomitean jäseneksi ja sainkin seuran sääntöihin kohdan, jossa nimenomaan korostettiin kansan eheyttämisen merkitystä. Mutta 20-luvun lopulla kansallinen eheyttäminen jäi pelkästään kuolleeksi kirjaimeksi seuran sääntöihin; AKS siirtyi entistä enemmän taantumuksellisille linjoille. Minä jouduin omalta osaltani tekemään tästä johtopäätökset ja erosin seurasta.

Nimenomaan kansallisen eheyttämisen osalta Akateeminen Karjala-Seura täydellisesti epäonnistui.

"En ole mikään esimerkillinen 20-luvun eksponentti, koska olin vapaamielinen, jollaista ylioppilasnuoriso ei ollut. Mutta olen samastanut itseni 1920-luvun ylioppilasnuorisoon, koska olin sen mukana, vähäiseltä osalta sen johdossakin. Erityisesti olen tämän tehnyt sen vuoksi, että kuva ylioppilasnuorison ja työväestön välisen henkisen kosketuksen täydellisestä puuttumisesta kävisi selväksi. Minä ja minun kaltaiseni olimme vilpittömät puhuessamme `kansamme eheyttämisestä`, mutta ideamme oli kuolleena syntynyt, koska me emme ymmärtäneet, että yhteistoiminta - jota me tietenkin tarkoitimme - ei voi syntyä sanelun tietä. Meidän olisi pitänyt tunnustaa vasemmistolle oikeus pitää omat ihanteensa ja käsityksensä aivan samoin kuin me pidimme omamme. Meidän olisi ollut tunnustettava, että ensin on erilaisuus ja sitten erilaisuuksien välillä käydyn keskustelun ja sovittelun sekä yhteistyön jälkeen kokonaisuus. *To agree to disagree*, sopia siitä, että ollaan eri mieltä. Tämän aloin oppia ymmärtämään vasta sitten, kun lapuanliike ja isänmaallinen kansanliike uhkasivat demokratiamme perusteita. Kun yhdenmukaisuutta pyrittiin toteuttamaan pakkovallan tietä, alkoi koko yhdenmukaisuusdoktriinin oikeutus käydä epäilyttäväksi" (2)

Lapuanliike

1930-luvun alussa olin kahteen otteeseen Saksassa väitöskirjatyöni takia ja näin siellä natsismin nousun. Historiallisesti tarkasteltuna saksalainen natsismi ja suomalainen lapuanliike kuuluvat samaan laajempaan kokonaisuuteen. Molemmat olivat äärioikeistolaisuutta, jota me olemme tottuneet kutsumaan yleisnimityksellä fascismi. 30-luvun alun talouspulan aiheuttamiin varsin sekasortoisiin olosuhteisiin syntynyt liikehdintä oli suuressa määrin ylä- ja keskiluokan vastareaktio ensimmäisen maailmansodan mukanaan tuomalle demokratisoitumiselle ja työväenliikkeen voimistumiselle.

Eri maissa fascismi sai erilaiset muodot, mutta lähes kaikkialla sille oli ominaista kiihkokansallisuus, järjestäytyneen työväenliikkeen vastaisuus sekä erilaisten etnisten vähemmistöjen sortaminen. Lisäksi kaiken yllä oli voiman ja ulkoparlamentaarisen voiman ihannointi.

Suomessa tähän äärioikeistolaisen lapuanliikkeen kevätvirtaan tempautui 1920- ja 1930-luvun vaihteessa myös ylioppilasnuorison valtaosa. Tämän jälkeen rituaali-isänmaallisella ylioppilasnuorisolla ei juuri ollut mahdollisuuksia asialliseen yhteistyöhön työväenliikkeen kanssa.

Toki pelkästään ylioppilasnuoriso ei tuntenut vetoa lapuanliikkeeseen. Asiantila oli aivan samanlainen laajojen porvarillisten piirien suhteen. Noina vuosina kansalaisluokkien välinen kuilu oli syvä ja lähes ylikäymätön.

Kuitenkin myös lapualaisvuosina yhä puhuttiin yhdenmukaisuudesta. "Yhdenmukaisuuden vaatimuksella oli tietenkin paitsi kansallinen myös kansainvälinen taustansa: Venäjän vallankumous, kansalaissota, bolshevikkihallituksen aiheuttamat pelkoreaktiot sekä Keski- ja Etelä-euroopan fascistiset liikkeet, jotka nekin olivat omiaan jyrkentämään suomalaisen oikeiston ja vasemmiston välistä juopaa." (3)

IKL

Lapuanliikettä seurasi puolue, isänmaallinen kansanliike. Toimin 1930-luvun lopulla Cajanderin hallituksen sisäministerinä aktiivisesti IKL:n lakkauttamiseksi. Tämä tapahtui demokratian tähden. Jo 1930-luvun alussa olin kirjoittanut kirjan nimeltä `Demokratian itsepuolustus`. Käytännössä demokratian puolustaminen 30-luvulla merkitsi taistelua AKS:aa, lapuanliikettä ja isänmaallista kansanliikettä vastaan. Vaara demokratiaa vastaan uhkasi nimenomaan siltä suunnalta.

Toiminnallani IKL:n lakkauttamiseksi ei ollut ulkopoliittisia syitä. Siihen aikaan en tuntenut kiinnostusta ulkopolitiikkaa kohden.

Kun talvisota sitten 1930-luvun päätteeksi syttyi, vaihtui myös ministeriö. Seuraavat viisi vuotta olin hallituksen ulkopuolella. Katson nyt, että nuo vuodet olivat hyvin ansaittu palkinto yrityksestä lakkauttaa IKL.

Politiikkaan

Jouduin politiikkaan itse asiassa sattuman kautta. Lappeelainen kunnallisneuvos Elias Tukia oli jollakin tavalla iskenyt silmänsä minuun ja esitti, että minun pitäisi ryhtyä maalaisliiton kansanedustajaehdokkaaksi Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä. Tukia itse oli maalaisliiton eduskuntaryhmän jäsen ja - mikäli oikein muistan - siirtynyt siihen kokoomuksesta.

Olin ollut Saksassa parikin pitkähköä jaksoa valmistelemassa väitöskirjaani. Kesken tutkimustyöni minut kuitenkin kutsuttiin Suomeen Mäntsälän kapinan juridisia jälkiselvittelyjä varten. Saksasta olin kirjoitellut joitakin natsismia arvostelevia artikkeleita ja niistä kai johtui, että aloin saada lapuanliikettä vastustavissa piireissä jonkinlaista nimeä. Olin maalaisliiton eduskuntaryhmässä silloin tällöin ikään kuin asiantuntijana käsiteltäessä tällaisia kysymyksiä.

Kansanedustajaehdokkaaksi suostuin kuitenkin suurten epäilysten jälkeen; minulla ei ollut mitään yhteyksiä Viipurin läänin läntiseen vaalipiiriin, en tuntenut sieltä ihmisiä enkä olosuhteita. Tästä huolimatta tulin vuoden 1933 vaaleissa ensimmäiseksi varamieheksi ja seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1936 minut sitten valittiin kansanedustajaksi juuri Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä.

Olenko milloinkaan katunut joutumistani sattumalta politiikkaan? No, sattumia ei oikeastaan voi katua, ne sattuvat.

Punamultayhteistyöhön

Sosialidemokraatit tulivat ensimmäistä kertaa itsenäisessä Suomessa yhteishallitukseen porvarillisten puolueiden kanssa vuonna 1937; alkoi ns. punamultayhteistyö. Olin aktiivisesti mukana suunniteltaessa sosialidemokraattien ja maalaisliiton yhteistyötä. Vuonna 1936 olin tullut Kallion hallitukseen oikeusministeriksi ja tämän hallituksen aikana me jo keskustelimme yhteistyöstä. Näissä keskusteluissa mm. sovittiin siitä, että yritämme tehdä Kalliosta presidentin, mikä sitten seuraavana vuonna toteutuikin.

Minun osaltani poliittisen yhteistyön etsiminen oli alkanut 30-luvun alkupuolella. Yhteistyöhaluani voin perustella mm. yhteiskunnallisilla seikoilla. Olin varsin vaatimattomasta kodista. Kesät 1914-18 tein kovaa työtä tukkijoella, tukkimetsissä ja rakennuksilla. Sitä kautta pääsin perehtymään olosuhteisiin, missä suomalaiset siihen aikaan elivät.

Kuriositeettina voin mainita, että kerran kun olimme metsänluvussa Suomussalmella Pärsämön kylässä, koko porukalta loppui ruoka. Menimme erääseen taloon ja pyysimme leipää, mutta talossa ei ollut. Pettuleipä oli ainoa, mitä talolla oli tarjota. Silloin jouduin elämässäni ensimmäistä kertaa maistamaan pettuleipää.

Mutta punamultayhteistyöhön minua johtivat osaltaan myös vuoden 1918 kansalaissodan armottomat loppuselvittelyt, jotka jättivät minuun hyvin syvän haavan. Toisaalta vuonna 1936, jolloin neuvottelut punamultahallituksesta vakavasti alkoivat, lapuanliikkeen vaarallisuus alkoi tulla yleisesti tietoon. Me - maalaisliitto ja sosialidemokraatit - arvelimme, että vain sellainen poliittinen yhteistyö, jossa nämä molemmat suuret puolueet olisivat mukana, voi asettaa sulun lapuanliikkeen etenemiselle.

"Taistelin lapuanliikettä ja isänmaallista kansanliikettä vastaan. Työskentelin maalaisliiton ja sosialidemokraattien hallitusyhteistoiminnan puolesta, mikä toteutui vuonna 1937 Cajanderin punamultahallituksen muodostamisena. Puhuin ja toimin työväen urheiluliikkeen tunnustamiseksi. Omassa kehityksessäni olin päässyt uuteen käsitykseen demokratiasta: erimielisyyden hyväksyminen on eräs demokratian tunnusmerkki. Elävälle dynaamiselle yhteiskunnalle on ominaista mielipiteiden moninaisuus tärkeistä ajankohtaisista kysymyksistä, ja demokratian voima on siinä, että erilaisten katsantokantojen esilletulo hyväksytään". (4)

Sotiin

"Tilanne Euroopassa kehittyi kiihtyvällä vauhdilla suurta kriisiä kohti. Hitlerin valloituspolitiikan ensimmäinen rajapaalu oli 12. maaliskuuta 1938 toteutettu Itävallan `Anschluss`. Tämän jälkeen Hitlerillä oli tie vapaana Tshekkoslovakian itsenäisyyden tuhoamiseen.

Neuvostoliiton hallituksen asiamies otti 14. huhtikuuta 1938 yhteyden ulkoasianministeri Holstiin. Asiamies tarjosi Suomelle kahdenvälistä puolustussopimusta sen varalta, että Saksa hyökkäisi Suomen alueen kautta Neuvostoliittoa vastaan. Sopimuksen muodon hahmottaminen haluttiin kuitenkin jättää suomalaisten tehtäväksi. Keskustelut Suomen hallituksen johdon kanssa kestivät vuoden 1939 huhtikuulle. Viimeisissä keskustelukontakteissa esitettiin ulkoasiainministeri Erkolle, että Neuvostoliitolle on ensiluokkaisen tärkeää saada takeet Suomen todellisesta puolueettomuudesta. Silloin Neuvostoliitto antaa puolestaan takeet omista rauhanomaisista aikeistaan Suomea kohtaan ja varmistaa maan itsenäisyyden.

Keskusteluja, joihin Suomen puolelta ottivat osaa pääministeri Cajander sekä ministerit Holsti, Tanner ja Erkko, käytiin niin salaisesti, että hallituksen ulkoasiainvaliokunta ei niistä saanut tietoja. Keskustelut katkesivat Suomen osoittamaan mielenkiinnon puutteeseen.

Kuvaavaa on, että pääministerin silloinen sihteeri maisteri Arvo Inkilä on kertonut Neuvostoliiton edustajan ja pääministerin tapaamisesta. Salaisten valmistelujen jälkeen edustaja saapui pääministerin virkahuoneeseen ja aloitti keskustelun, kuten oli sovittu, sanoilla: `Pääministeri on minut kutsunut`, mihin Cajander vastasi: `En minä ole kutsua antanut.` Edustaja puolestaan sanoi: `Ei minulla sitten ole täällä mitään tekemistä` ja poistui. Kun edustaja vielä myöhemmin oli pyrkinyt pääministerin puheille, ei Cajander ollut suostunut tapaamiseen, vaan kehottanut Neuvostoliiton edustajaa kertomaan asiansa hänen sihteerilleen." (5)

Suomen hallituksella oli monia tilaisuuksia pyrkiä talvisodan välttämiseen sekä ennen että jälkeen Jartsevin episodin. Mutta kieltämättä, kun Suomen hallitus torjui Neuvostoliiton Jartsevin välityksellä tekemät ehdotukset, se samalla menetti mahdollisuuden ilman kiirettä ja itselleen edullisista neuvotteluasemista sopia turvallisuusjärjestelyistään.

On muistettava, että Jartsevin tapaus ei ollut ainoa eikä kenties kaikkein merkittävinkään niistä yrityksistä, joita Neuvostoliitto talvisodan alla teki. Maaliskuun 5. päivänä 1939 Neuvostoliiton Rooman suurlähettiläs Boris Stein saapui Helsinkiin ja aloitti Suomen hallituksen edustajien kanssa erittäin salaiset neuvottelut. Hänen ehdotuksensa oli, että Suomi vuokraisi 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaren ja Seiskarin saaret.

Neuvottelut kestivät alun toista kuukautta; ne päättyivät 6. huhtikuuta tuloksettomina.

Suomen kanta oli, että Steinin vuokrattaviksi ehdottamat saaret ovat erottamaton osa Suomen aluetta, niistä ei voida keskustella. Kun Stein huhtikuun alussa 1939 lähti Suomesta, hän sanoi, että Neuvostoliitto ei voi hyväksyä tätä Suomen kantaa.

Myöhemmin, kun neuvottelut jouduttiin käymään Moskovassa, ne tapahtuivat jo huomattavasti vaikeammissa olosuhteissa.

Talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen ongelma oli siinä, että Suomen hallitus ei tunnustanut Neuvostoliitolla voivan olla mitään oikeutettua syytä olla huolestunut turvallisuudestaan Suomen suunnalla. Neuvostoliiton esitykset nähtiin meidän taholtamme ainoastaan yrityksenä painostaa Suomen itsenäisyyden menetykseen johtavalle tielle. Tämän vuoksi päätettiin kaikkia ehdotuksia periaatteessa vastustaa.

Omalta osaltani olin hallituksessa käsittelemässä näitä asioita silloin, kun niitä hallitukseen tuotiin. En kuitenkaan ollut hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsen, emmekä itse neuvotteluista tienneet hallituksessa mitään.

Syksyllä 1939 Moskovan neuvottelujen aikana näitä asioita oli kuitenkin pakko käsitellä myös hallituksen piirissä. Mieleeni on jäänyt - ei suinkaan huvittavana, mutta hyvin kuvaavana esimerkkinä - eräs esitys kompromissiksi Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa. Varsin pitkien keskustelujen jälkeen hallituksen piirissä esitettiin, että neuvottelujen ajaksi tai pysyväisesti pitäisi tehdä kompromissi, jonka mukaan sekä Suomen että Neuvostoliiton armeijat vetäytyisivät Karjalan kannaksella 20 kilometriä rajalta sisämaahan. Tällaisesta kompromissista keskusteltiin oikein vakavasti eikä lainkaan tultu ajatelleeksi, että vaikka Neuvostoliiton joukkojen ei nyt olisi tarvinnut vetäytyä aivan Nevan yli, niin kuitenkin Leningradin esikaupunkeihin, jotta tämä ns. kompromissi olisi saavutettu.

Olen sittemmin joutunut seuraamaan paljon kansainvälisiä neuvotteluja, joukossa koviakin. Kun silloin muistuu mieleen tuollainen ehdotus vetäytymisestä, niin täytyy sanoa, että kyllä me 1939 syksyllä olimme tavattoman kaukana realiteeteista.

Kansan ylivoimainen enemmistö ei halunnut sotaa, olen vakuuttunut siitä. Ihmiset oli kuitenkin vuosia jatkuneen propagandan seurauksena saatu uskomaan, että sodan välttämiseksi tarvittavat toimenpiteet olisivat merkinneet itsenäisyytemme menetystä.

Hallitus puolestaan vetosi yleiseen mielipiteeseen, mutta samalla täysin laiminlöi totuudenmukaisiin tietoihin perustuvien näkökohtien jakamisen kansalle. Ja kuinka se tällaista tietoa olisikaan voinut jakaa, kun tuskin kukaan - tämä on kovasti sanottu, mutta rohkenen näin sanoa - tuskin kukaan maan ulkopoliittisessa johdossa tajusi tilanteen realistisesti. Syvälle syöpynyt epäluulo ja pelko, joita virallisestikin oli viritetty, aiheuttivat sen, että ei otettu vakavasti varteen niitä mahdollisuuksia, jotka sitten valitettavasti avautuivat. Se oli 30-luvun dominoteoriaa, minä sanoisin. Kun esimerkiksi Suomenlahdella olisi pitänyt vuokrata Neuvostoliitolle neljä saarta, niin siitä tehtiin johtopäätös, että jos vuokrataan, missä sitten on myönnytysten raja.

En ole varma, mutta totena kerrotaan, että kun Mannerheim sai tiedon Suomenlahden saarten vuokrausesityksestä hän suositteli, että vuokraus toimitettaisiin. Hänen perustelunsa oli nimenomaan se, että sodan sattuessa näitä saaria ei kuitenkaan voida puolustaa.

Mutta tämäkään ei maan poliittiselle johdolle kelvannut.

Jatkosotaan

"Suomen osallistumisesta toiseen maailmansotaan on jatkuvasti käyty vilkasta keskustelua ja käsitykset ovat muuttuneet sitä mukaa kuin uusia arkistotietoja ja muistelmia on tullut julkisuuteen. Olen parissa puheessani käsitellyt tätä aihepiiriä ja saanut osakseni syytöksen jälkiviisaudesta. Korostan kuitenkin, että olen aina nojautunut olemassa oleviin tosiasioihin, mutta olen pyrkinyt tulkitsemaan niitä ennakkoluulottomasti, pitäytymättä totuttuihin kaavoihin. Näin tehdessäni olen ollut samaa mieltä kuin englantilainen historioitsija E.H. Carr, jonka mukaan historiankirjoittajan tehtävä ei ole rakastaa menneisyyttä eikä vapauttaa itseään menneisyydestä, vaan hallita ja ymmärtää sitä, koska menneisyys on avain nykyajan ymmärtämiseen.

Olen pyrkinyt selvittämään, mitkä vaihtoehdot ulkopoliittisilla päätöksentekijöillämme oli olemassa. Niitä en suinkaan ole etsinyt päästäkseni arvostelemaan heitä ja heidän ratkaisujaan. Vaihtoehtojen selvitys ja arviointi on mielestäni ollut hyödyllistä nykyiselle polvelle ja tuleville polville, jotta voisimme vastaisuudessa välttää sellaisen vaihtoehdon, mikä on kerran osoittautunut maalle virheelliseksi ja turmiolliseksi.

Meillä ovat historian tutkijat yleisesti hyväksyneet ns. ajopuuteorian. Sen mukaan Suomi ilman omaa syytään joutui ikään kuin väkevän virran vetämänä sodan kuohuihin. Kieltämättä jatkosodan syttymistä ei voida ymmärtää ilman lähimenneisyyden tarjoamaa taustaa, mutta tosiasia kuitenkin on, että Suomi ei toiminut sen enempää itsepuolustukseksi kuin tahdottomana välikappaleena, ajopuuna, suurvaltojen pelissä.

Tapahtumien kulku lähti liikkeelle ensisijaisesti suomalaisten tietoisista päätöksistä. Käsittääkseni Suomen sotilasjohdon ja Rytin hallituksen päätös hakeutua yhteistyöhön Hitlerin Saksan kanssa voidaan nähdä johdonmukaisena seurauksena itsenäisyytemme ensimmäisten vuosikymmenten ulkopoliittisista pyrkimyksistä. Vaikka ne olivat ulkonaisesti hyvin erilaiset, niiden yhteinen lähtökohta oli väistämättömäksi koettu idän uhka. Kyetäkseen torjumaan tämän oletetun uhkan Suomi pyrki turvaamaan itselleen ulkopuolisten valtioiden tuen kriisitilanteissa. Tämän vuoksi se tarkoin varjeli kuvaansa `lännen etuvartiona` ja vältti kahdenvälisiä järjestelyjä Neuvostoliiton kanssa. Samalla kuitenkin ehkäistiin luottamuksellisten suhteiden syntyminen Neuvostoliiton kanssa." (6)

Pekka Peitsi

Nimimerkki Pekka Peitsi ilmestyi Suomen Kuvalehteen toisen maailmansodan vuosina. Kuvalehdessä julkaistiin viikoittain erään upseerin kirjoittamia poliittisia ja sotilaspoliittisia katsauksia, jotka olivat herättäneet varsin suurta mielenkiintoa lehden lukijoiden keskuudessa.

Kerrotaan, että Mannerheim oli saanut tietää asianomaisen upseerin nimen ja kieltänyt tätä jatkamasta kirjoittamistaan. Suomen Kuvalehden toimitukselle tuli hätä käteen, ja kuka lienee sitten keksinytkin, mutta toimitus kääntyi minun puoleeni ja esitti, että minun pitäisi käydä tekemään moisia katsauksia. Nimenomaisena ehtona oli, että näiden katsausten piti mitä suurimmassa määrin matkia edellistä kirjoittajaa, jotta lukijakunta ei olisi havainnut, että oli tapahtunut miehen muutos.

Minulle henkilökohtaisesti nimimerkki Pekka Peitsen merkitys oli erittäin suuri. Jos nimittäin aioin kirjoittaa mielenkiintoisesti, oli pakko perehtyä asioihin, jotka minulle olivat täysin uusia.

Näitten tarinoitten kirjoittamisessa minua auttoi huomattavasti se, että sain - omia teitäni käyttäen - päämajasta joitakin salaisia raportteja, joiden merkitys itse kirjoittamisella oli erittäin tärkeää.

Nimenomaan alkuvuosina Pekka Peitsi kirjoitti hyvin paljon yltiöpäistä tekstiä. Mutta kun vuosina 1943-44 alkoi olla selvää, miten lopputulos muovautuu, niin yritin kirjoittaa totuudenmukaisesti ja rehellisesti.

Sodan loppuvaiheessa kirjoitin jo varsin suoraan, mutta melko pitkään sitä ennen oli kyllä kirjoitettava rivien välistä. Erittäin kuuluisaksi tuli mm. kirjoitus `Sankarillisesta itsemurhasta`, jossa koetin osoittaa, että meidän tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen.

Loppujen lopuksi kirjoitteluni kävi sen laatuiseksi, että Suomen Kuvalehti pakotettiin lopettamaan nämä kirjoitukset; toisaalta minä itsekin olin jo kyllästynyt olemaan Pekka Peitsenä.

Sen Pekka Peitsi kuitenkin sai aikaan, että kesällä 1944 en päässyt hyvän ystäväni urheilujohtaja Bo Ekelundin 50-vuotispäiville Tukholmaan, vaikka minut sinne oli kutsuttu. En nimittäin saanut Suomen viranomaisilta passia - Pekka Peitsen takia.

YYA-sopimus

"Kun julkisuuteen saatettiin tieto Neuvostoliiton taholta tehdystä ehdotuksesta YYA-sopimuksen solmimiseksi, niin suuri osa Suomen kansaa suhtautui aluksi epäluulolla ja pelolla neuvotteluihin. Tämä johtui ensi kädessä asian uutuudesta sekä siitä, että sota oli järkyttänyt mieliä. Presidentti Paasikivi tiedusteli kaikkien eduskuntaryhmien mielipidettä Neuvostoliiton ehdotuksesta. Neuvottelujen aloittamiselle asettivat muut puolueet paitsi SKDL kovia ehtoja, monet olivat suorastaan neuvottelujen aloittamista vastaan. Tänä päivänäkin on vaikeaa sanoa, oliko eduskunnan enemmistö neuvottelujen aloittamisen puolella vai sitä vastaan. Sopimuksen vastustamisen voimaa kuvaa mm. se seikka, että kun valtioneuvostossa 3. huhtikuuta 1948 käsiteltiin viimeisiä ohjeita hallituksen asettamalle neuvotteluvaltuuskunnalle, presidentti Paasikivi antoi ohjeet vastoin valtioneuvoston enemmistön kantaa." (7)

Oliko Stalinin ystävyys- ja avunantosopimusta ehdottanut kirje sitten yllätys? Olimme kyllä ajatelleet, että jonkinlainen sopimuspohjainen järjestely maittemme välisissä suhteissa olisi edessä ja ehkä tarpeellinenkin, mutta sittenkin Stalinin kirje yllätti meidät. Se yllätti sekä ajankohtansa että muotonsa puolesta.

En ollut siihen aikaan hallituksen jäsen, mutta Paasikivi kutsui minut eräänä iltana hyvin myöhään luokseen saatuaan juuri tiedon Neuvostoliiton ehdotuksesta. Iltayöhön me sitten Paasikiven kanssa pohdimme asiaa, hän jo pitkään yökaapuunsa pukeutuneena. Paasikivi oli neuvoton ja minä vielä enemmän.

Neuvottelut

Osallistuin sittemmin sopimusneuvotteluihin Paasikiven henkilökohtaisena edustajana. Ensi alkuunhan Neuvostoliitto ehdotti Suomelle saman tyyppistä sopimusta kuin se oli jo tehnyt Unkarin ja Romanian kanssa. Muistan Carl Enckellin, joka silloin toimi ikään kuin meidän puhemiehenämme, ryhtyneen ensimmäisessä neuvottelussa käsittelemään asiaa pelkästään Neuvostoliiton esityksen pohjalta. Me suorastaan hätäännyimme ja pääsimmekin väliin. Kun kohta ensimmäisessä kokouksessa saimme etukäteen valmistamamme oman ehdotuksen käsittelyn pohjaksi, se sellaisenaan oli erittäin suuri voitto.

On ilmeistä, että Neuvostoliitto määritteli erikseen suhtautumisensa kuhunkin sen turvallisuuden kannalta tärkeään valtioon. Toisaalta taas oli luonnollista, että neuvostojohto otti neuvottelujen lähtökohdaksi viimeksi solmimansa vastaavanlaiset sopimukset.

Minun ymmärtääkseni ei kuitenkaan mikään viittaa siihen, etteikö Neuvostoliitto alusta pitäenkin olisi ollut valmis tekemään lähtöehdotukseensa suomalaisten toivomia muutoksia. Lopputuloksena olikin sitten muotoilu, jonka johdantolauseesta silloin Stalinin kanssa käymässäni keskustelussa leikillisesti sanoin, että "sehän oli Paasikiven diktaatti".

Presidentti Paasikivi oli neuvottelujen lopputulokseen "tyytyväinen", hänen omaa ilmaisuaan käyttääkseni. Ja kun hallitus myöhemmin antoi eduskunnalle esityksen sopimuksen ratifoimisesta, se tapahtui valtioneuvostossa yksimielisesti. Myös eduskunnassa mielialat olivat tyyntyneet neuvottelujen kestäessä ja varsinkin lopputuloksen tultua selväksi. Mutta huolimatta siitä, että eduskunta selvin äänestysnumeroin hyväksyi sopimuksen - ainoastaan 11 kansanedustajaa äänesti ratifiointia vastaan -, oli eduskunnassa sitä ennen tehtävä melkoisesti työtä, jotta näinkin siedettäviin äänestysnumeroihin voitiin päästä.

Merkitys

Olen joskus kuvannut ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen merkitystä sanomalla, että se on suomalais-neuvostoliittolaisten ystävyyssuhteiden peruskirja, onka lujalle perustalle myös maamme harkoittama aktiivinen rauhantahtoinen puolueettomuuspolitiikka rakentuu.

"Lännen lehdistö näyttää käyttävän sanontaa: `oppia elämään yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa`. Kun Suomi solmi 1948 YYA-sopimuksen ja on sen jälkeen laajentanut yhteistyötään Neuvostoliiton kanssa, se on saanut pitkän etumatkan tiellä, joka on kansainvälisen sovinnon politiikan tie. Me emme tarjoa vuoden 1948 sopimustamme malliksi muille kansoille, vaan me tarjoamme kaikille malliksi sen tuloksen: luottamuksellisen ja rakentavan yhteistyön valtioiden kesken, joilla on erilainen yhteiskuntajärjestys." (8)

Presidenttiehdokkaaksi

Vaikka minut olikin asetettu maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi vuoden 1950 presidentinvaaleissa, minun ehdokkaani oli J.K. Paasikivi. Tiesin täysin selvästi, mikä vaalin lopputulos tuli olemaan, ja sen vuoksi olin ikään kuin opintomatkalla. Kun lopputulos oli ennalta tunnettu, niin eräät toverini sanoivat, että eikö olisi viisainta luopua kilpailusta. Vanhana urheilumiehenä vastasin heille, että "harvoin minä olen nähnyt kalkkiviivoilla lopetettavan, vaikka häviö olisi ollut aivan selvä".

Porkkala

Neuvostoliiton hallituksen päätös luopua oikeudestaan käyttää Porkkalan aluetta meritukikohtanaan ja poistaa aseelliset voimat tältä alueelta oli sekä osoitus kansainvälisen tilanteen paranemisesta että ilmaus keinoista jännityksen lieventämiseksi. Toinen maailmansota oli muuttanut olennaisesti turvallisuuspoliittista tilannetta Itämerellä. Samaan suuntaan vaikutti myös Saksan tilanteen tosiasiallinen vakiintuminen 1950-luvun alkupuolella.

Mutta yhtä olennaista oli Suomen uuden kansainvälisen aseman ja suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden lujittuminen. Minusta tuntuu, että Suomen hallitus oli onnistunut häivyttämään kaikki spekulaatiot maan alueen mahdollisesta käyttämisestä ponnahduslautana Neuvostoliittoa vastaan.

Neuvostoliittohan ilmoitti päätöksestään luopua Porkkalasta syksyllä 1955. Uskoakseni neuvostohallituksen päätös oli kypsynyt vähitellen, mutta lopullisesti sen teki ajankohtaiseksi vuosina 1954-55 kansainvälistä ilmapiiriä lämmittänyt suojasää.

Porkkalan palautuksen jälkeen syksyllä 1955 totesin: "Meidän on näinä myötäkäymisen aikoina tarpeen palauttaa mieleen, millaisia vaikeuksia presidentti Paasikivellä oli, kun hän pääministerinä sodan jälkeen joutui toteuttamaan uutta politiikkaa luodakseen Neuvostoliitossa luottamusta Suomea kohtaan. Se oli raskasta aikaa, mutta se loi pohjan yhteisymmärryksen asteittaiselle syntymiselle. Silloin ei ollut tungosta siinä piirissä, joka tuki Paasikiven linjaa, kuten Porkkalan takaisin saamisen jälkeen näyttää syntyneen. Eikä ollut taistelua kärkipaikoista silloinkaan, kun v. 1948 ystävyys- ja avunantosopimus solmittiin, ja kuitenkin on sanottava, että ilman tuota sopimusta ja sen luomaa keskinäistä luottamusta niitäkään tuloksia, joista nyt iloitsemme, ei olisi olemassa." (9)

Presidentinvaalitaistelu 1955-56

Presidenttiehdokas Urho Kekkonen radiossa 11. tammikuuta 1956:

"Tällä erää näyttää siltä kuin kansamme olisi suurella yksimielisyydellä ulkopoliittisen linjamme takana, mikä on mielihyvällä todettava. Tätä ulkopolitiikkaa on seurannut kaikkienkin vuosien aikana menestystä, erityisen selvästi havaittavana on ollut menestyksemme kauppapoliittisella alalla kaksine 5-vuotissopimuksineen. Mutta viime syksynä ulkonainen menestys oli niin vastaansanomaton, että sen antaman todistuksen edessä oli arvostelijoidenkin pakko laskea aseet.

Kun me tarkastelemme omaa asemaamme sitä taustaa vasten, jonka uudelleen jännittynyt maailmanpoliittinen tilanne muodostaa, ovat johtopäätökset Suomen ulkopolitiikan osalta riidattoman selvät. Meidän on kansallisten etujemme nimessä rehellisesti ja vilpittömästi jatkettava omaksumaamme ja menestykselliseksi osoittautunutta ulkopoliittista suuntausta. Suomalainen ulkopolitiikka rakentuu pysyvää laatua olevien tosiasioitten pohjalle - löyhä laskelmointi maailmanpoliittisilla muutoksilla on meille turmiollista. Viime kesän tapahtumat ovat siitä varoittavana esimerkkinä. Kun Neuvostoliiton aloitteesta järjestettiin valtionpäämiesten kokous viime keväänä Genevessä, se aiheutti monilla tahoilla lännessä kuvitelman, että Neuvostoliitto on tämän aloitteen tehnyt ulkonaisen ja sisäisen heikkoutensa pakottamana. Meilläkin saatettiin julkisuuteen käsityskantoja, joiden takana oli samantapainen luulottelu, - pidettiin suuria ja suuresti lavastettuja puheita, ja eräs lehti meni niin pitkälle, että vaati uusien maailmanpoliittisten näköalojen vuoksi ulkopolitiikkamme muuttamista vanhentuneena ja epäajanmukaisena, niin kuin sanat sattuivat.

Maan virallisen, vastuunalaisen johdon oli jo tuolloin pakko voimakkaasti reagoida näitä mielipiteenilmaisuja vastaan, mutta vasta nyt perästä päin olemme päässeet täysin selville siitä, miten arvaamattoman lyhytnäköisiä ja vaarallisia viime kesän harkitsemattomat lausunnot maamme kannalta olivat. Vaatimukset Suomen ulkopolitiikan muuttamisesta, koska muka Neuvostoliitto oli ulkopolitiikallaan tunnustanut heikkoutensa, tapahtuivat näet ajankohtana, jolloin Neuvostoliiton hallituksessa keskusteltiin Porkkalan alueen luovuttamisesta Suomelle. Meillä on varma tieto siitä, että osa neuvostohallituksen jäseniä aluksi vastusti Porkkalan luovuttamista sen vuoksi, koska siitä Suomessa ja muuallakin tehtäisiin sellainen johtopäätös, että Neuvostoliitto on tähän joutunut heikkoutensa pakottamana. Neuvostohallituksessa päästiin kuitenkin yksimielisyyteen siitä, että Porkkalan alue luovutetaan Suomelle.

Ei tarvitse olla erityisen terävänäköinen havaitakseen, kuinka vaaralliselle tielle Suomessa juuri viime kesänä oltiin ajautumassa kun hetkellisten tunnelmien vallassa perustavaa laatua olevat tosiasiat unohtaen ja maamme kansalliset edut vaarantaen eräillä tahoilla ryhdyttiin suosittelemaan uuden ulkopoliittisen linjan etsimistä." (10)

Valtataistelu

Käsitykseni mukaan vuonna 1956 käytiin katkera valtataistelu, jossa suorastaan oli kysymys Suomen ulkopoliittisen linjan jatkamisesta tai muuttamisesta. On selvä, että vastapuoli ei tätä hyväksynyt silloin eikä hyväksy nyt, mutta kun otetaan huomioon vuoden 1958 tapahtumat meillä, niin ne ovat kumoamattomana tosiasiana väitteeni tueksi. Vuosien 1955-56 presidentinvaalitaistelussa eräiden piirien harjoittama löyhä laskelmointi maailmanpoliittisilla muutoksilla piti takanaan ajatuksen siitä, että maailman valtatasapainossa tapahtuisi muutos Neuvostoliiton vahingoksi.

Ulkonaisesti presidentinvaalitaistelussa myös henkilökysymys merkitsi erittäin paljon.

Valtataistelua käytiin tietysti myös sisäpoliittisissa merkeissä. Sisä- ja ulkopolitiikan välistä eroa on usein kuvattu veteen piirretyksi viivaksi, ja tämä pitää paikkansa luultavasti kaikkialla, mutta erityisesti meillä Suomessa. Presidentti Paasikivi keskittyi nimenomaisesti ulkopoliittisten valtaoikeuksien käyttöön, ja tämä merkitsi sitä, että myös hänen jälkeensä presidentin asema tulisi olemaan korostetun tärkeä.