Ihanteellisesta sodasta

PEKKA PEITSI

17/2 1944

Erääseen korpikorsuun oli tässä äskettäin ehtinyt maailman suuret sotanäyttämöt moneenkin kertaan kiertänyt vanha juttu ja kuvitelma siitä, minkälainen olisi ihanteellinen sota. Missä asussa tuo kasku on kussakin maassa esiintynyt, sen saa vertaileva anekdootintutkimus aikanaan selvittää, mutta tähän syrjäiseen suomalaiskorsuun se oli kulkeutunut sellaisena variaationa, jonka mukaan ihanteellinen sota olisi käsillä, jos olisi saksalainen kuri, amerikkalainen muona, englantilaiset päivärahat, venäläiset talvivarusteet, suomalainen sivustavarmistus ja italialainen vastustaja.

  Jutulle oli myhäilty laatuisasti ja asioita ymmärtävien miesten tasaiseen tapaan. Kunnes muuan vanha parta oli herättänyt kysymyksen, jotta minkäslainen mahtaisi ihanteellinen sota olla suomalaisen sotilaan mielestä. Ja pian olikin määrittely täydessä käynnissä. Haparoihan siinä yksi ja toinen joutavuuksiakin, mutta asian ydin tuli esille kolmessa peräkkäisessä repliikissä, jotka tähän merkitsemme näin ikään:

  "Kun olisi neljä kertaa vuodessa kolmen kuukauden loma."

  "Niin, ja kaksitoista ylimääräistä lomapäivää vuodessa sen lisäksi."

  "Joo, mutta matkapäiviä ei saisi laskea lomapäiviksi."

  Tässäpä on nyt sitten edessämme kahta eri elämänkäsitystä edustavat jutut. Kuvitelma ideaalisesta sodasta hyvine kamppeineen ja sapuskoineen sekä mieluisine vastustajineen on tietenkin syntynyt jonkin suuren sotilaskansan parissa, jossa sota käsitetään ikäänkuin normaaliseksi olotilaksi. Milloin siis siitä tulee puhe, niin se pyritään kuvittelemaan mahdollisimman siedettäväksi. Mutta mieleen ei hetkeksikään nouse mahdollisuus sodan eliminoimisesta. Suomalaiselle sota sen sijaan on poikkeustila aina siihen määrään saakka, että ideaalisen ratkaisun sodalle suomalaisen sotamiehen käsityksen mukaan loisivat niin pitkät lomat, jotta almanakan päivät eivät siihen edes riittäisikään.

  Nyt on joku tätä lukiessaan jo saattanut hätkähtää ja hän on silloin alkanut hengessään deklamoida: moista sananvaihtoa ei suomalaisten sotamiesten keskuudessa ole voinut tapahtua, ja jos olisi tapahtunutkin, ei sitä toki olisi pitänyt saattaa julkisuuteen. Sillä, niin huohottaisi huolestunut lukijamme, sehän osoittaisi sotaväsymystä maamme puolustajien parissa.

  Tämän torjumiseksi on sanottava, että tuossa ihanteellista sotaa koskevan anekdootin suomalaisessa muunnelmassa, niin tuore kuin se ajallisesti tuntuu olevankin, käy sittenkin hyvin vähän ilmi hetken suhdanteitten ja päivän huolien tuomat mielialat. Ajankohta on antanut jutulle ainoastaan puitteet, mutta itse asian ydin, suomalainen asennoituminen, on aina sama, ulkonaisista vaiheista riippumatta. Kun verrataan vierasperäistä ja suomalaista muunnelmaa keskenään, voidaan todeta, kuinka havainnollisesti ja oikeastaan miellyttävän huokeasti erilaiset peruskäsitykset suhtautumistavasta sotaan niissä kummassakin tulee esille. Suomalainen suhtautumistapa pitää lähtökohtanaan rauhaa ja sen näkökulmasta se asioita tarkastelee. Meidän rauhanomainen käsitystapamme - se on selvyyden vuoksi syytä sanoa - ei kuitenkaan esiinny heikkona antautumisena väkivallan edessä eikä horjumisena taistelussa, milloin meidät on siihen pakotettu. Sitä vastoin se saa ilmenemismuotonsa kaikkialla ja kaikessa, missä suomalainen mieliala on määräämässä: yhteiskunnassa, kansalaiselämässä, kansantavoissa, niin, ja anekdooteissa.

  Kun pidämme kaiken tämän mielessämme, ei meille itsellemme eikä muillekaan voi siis olla millään tavoin outoa tai uutta, jos suomalainen sotamies katselee sotaa alituisten lomien perspektiivistä. Se ei suinkaan kuvastele sotaväsymystä. Suomalainen sotilas on valmis tästä lähtien kuten tähänkin asti uskollisesti täyttämään tehtävänsä, mutta jos nyt kerran pitää värkätä kompa suomalaisen miehen vartalolle parhaiten sopivasta sodan laadusta, niin miksi sitten jäädä puolitiehen. Selvintä sanoa koko totuus. Ja hymyillä hieman niille hätääntyneille, jotka kuvittelevat, että ramakka leikinlasku olisi osoituksena sotaväsymyksestä. Ei sitä tarvitse salailla, että kyllä aika siellä jossakin tuppaa tulemaan pitkäksi ja että loma on se vipusin, jolla voidaan suuria matkaansaattaa. Mutta ajoittaisesta pitkästymisestä on vielä huikea matka sotaväsymykseen. Ja siellä, missä tämä tie rohkeasti sulutetaan hirtehisellä huumorilla, ei sen pää ole näkyvissäkään.

  Sota meidän kohdaltamme on nyt ehtinyt siihen vaiheeseen, että kansan henkinen kestämiskyky alkaa näytellä ratkaisevaa osaa. Siitä mahdollisuudesta on aikaisemmin monessa eri yhteydessä puhuttu, mutta kesän 1941 `riemusodan` aikana niinkuin nykyisen sodan alkua erotukseksi talvisodasta joskus kuulee nimitettävän - eikä aina myöhemminkään ole pidetty uskottavana, että asiat saisivat sellaisen käänteen. Nyt on tämä tapahtunut. Joudumme kysymään, onko kansan taistelumoraalia etsikkoaikana oikealla tavalla ruokittu ja onko huolehdittu siitä, että kansa ei joudu odottamattomien ikävien tosiasioiden eteen, joilla ei ole hyvää vaikutusta vastarintatahdon säilymiseen.

  Äskettäin vietettiin maassa huomattavaa urheilujuhlaa: Työväen Urheiluliitto oli täyttänyt 25 vuotta. Juhlivan järjestön taholta kiinnitettiin erityistä huomiota siihen yhteiskunnalliseen kasvatustyöhön, mitä liitto oli vuosien mittaan suorittanut. Aivan oikein korostettiin, että urheilukasvatuksen tarkoituksena ei ole yksinomaan ruumiillisen kunnon kohottaminen, vaan myöskin luonteen ja yhteiskunnallisen mielen kehittäminen. Luonteen kasvatuksen pääsääntö urheilussa on: oppia häviämään masentumatta ja voittamaan pöyhkeilemättä. Tähän liittyy jokaisen menestyksekkään urheilijan saavuttama kokemus, että voiton edellytyksenä on vastustajan tunteminen ja hänen mahdollisuuksiensa oikea arvioiminen.

  Kun kansa on valmennettava henkisesti kestäväksi sodan tuomien koettelemusten varalle, olisi muistettava nämä urheilukasvatuksen tavoitteet. Kansan on osattava ottaa voitot vastaan ilman ylimielisyyttä. Harvoin menee voittoisakaan sota ilman tappioita, ja jos voiton makeina päivinä ei ole osattu pitää päätä kylmänä, silloin ei tappion hetkiä kyetä läpäisemään ilman masentumista. Sillä jos voiton jälkeen asioilla ei ole osattu säilyttää niiden oikeita mittasuhteita, niin sitä huonommin se kyetään tekemään tappion aikaan.

  Sotapropagandan luonteeseen kuuluu, että se ampuu aina hieman karkealla jyvällä, silloinkin, kun se on kohdistettu omaan kansaan. Suomalaisessa sanankäytössä voidaan kuitenkin havaita verraten hyvin säilytetyn vankka asiallisuus, niin että me emme ole langenneet holtittomaan pöyhkeilyyn monina menestyksemme päivinä. Mauttomiakin poikkeuksia on tosin saattanut olla, mutta ne eivät voi muuttaa yleiskuvaa. Tämän perusteella meillä pitäisi olla hyvät edellytykset oikean urheilijan tavoin kohdata tyynesti ja masentumatta myöskin vastoinkäymisemme, joita näyttää synkkien pilvien tavoin kerääntyvän taivaanrannallemme.

  Urheilijan menestymisen ehtona on se, että hän tuntee vastustajansa ja osaa ilman vääriä kuvitteluja arvioida kilpailutilanteen oikein. Jokainen ymmärtää, että kansan on sotilaallisissa asioissa noudatettava samaa sääntöä. Mutta myös henkinen kestämiskyky edellyttää, että kansalla on tosiasioihin perustuva realistinen käsitys voimasuhteista ja tulevan kehityksen yleisestä suunnasta. Tämä tässä on helposti sanottu, mutta sen toteuttaminen on erinomaisen vaikeaa. Nimenomaan meidän kohdallamme on asianlaita ollut näin, sillä ne vaikeudet, jotka ovat meidät tavoittaneet, eivät suoranaisesti johdu omien mahdollisuuksiemme väärästä käyttämisestä tai väärin arvioimisesta, vaan olosuhteista, joihin emme ole voineet vaikuttaa ja joista meillä ei aina ole edes ollut mahdollisuutta luoda tosipohjaista kuvaa. Tästä seikasta johtuu, että me emme kenties ole aina olleet niin selvillä suursodan kehityksen yleissuunnasta kuin olisi ollut tarpeen. Monet tapahtumat ovat siten yllättäneet yleisen mielipiteen. Avoimesti on syytä sanoa, että julkinen sanamme ei ole aina riittävällä rohkeudella tehnyt selkoa niistä tekijöistä, jotka olisivat ennustaneet meidän kannaltamme vähemmän suotuisia tapahtumia. Tämä on johtunut siitä onnettomasta ja onnettoman laajalle levinneestä käsityksestä, että kansan taistelumoraali muka heikkenee, jos annetaan epäedullisten tietojen päästä julkisuuteen. Asiahan on niin, ja sen on kokemus osoittanut, että hyvähermoinen kansa, kuten suomalaiset, voivat huonon mahdollisuuden varalta suorastaan vahvistuneina kestää oikeat tiedot, vaikka ne eivät vastaisikaan toiveita.

  Paljon voi tapahtua, ennen kuin ihanteellinen sota alussa kerrotun anekdootin mielessä on saavutettu. Mutta mitä tapahtuneekin, yksi seikka seisoo vahvasti voimanamme: ettemme heitä kirvestä järveen. Se on samaa kuin rohkeus pahimpienkin vaikeuksien aikana.