Itävallan valtiollinen poliisi 1800-luvun vaihteessa

Hakkapeliitta 28/1929

Valtiollinen poliisi kaikkialla, missä tällainen valtiota ja sen turvallisuutta vastaan kohdistuvien rikollisten hankkeiden valvomista ja paljastamista varten järjestetty valtion hallintoelin on muodossa taikka toisella ollut toiminnassa, on ollut useinkin varsin suuressa mittakaavassa pakotettu turvautumaan salaisten avustajien, agenttien käyttämiseen. Kun valtionvastaiset poliittiset hankkeet valmistellaan mitä suurimmassa salaisuudessa, on poliisille käynyt välttämättömäksi ottaa palvelukseensa miehiä ja naisia, jotka voivat seurustellessaan valtiorikoksia valmistelevien piirissä päästä salahankkeista perille ja ilmiantaa ne poliisille. Itävallan valtiollisen poliisin kehitys aina 1800-luvun alkupuolelle saakka, jolloin valtiollinen poliisi oli Itävallassa todellinen valtiomahti, antaa valaisevan kuvan ei ainoastaan siitä, kuinka valtiollinen poliisi, sitä mukaan kuin sen tehtävät kasvoivat, oli pakotettu yhä enemmän turvautumaan salaisten agenttien apuun, vaan myöskin siitä, kuinka suuren vaikutusvallan valtiollinen poliisi - ja sen kautta enemmän tai vähemmän epämääräiset avustajina käytetyt henkilöt, joiden antamiin tietoihin poliisi suureksi osaksi toimintansa perusti - voi valtakunnan asioissa itsellensä ottaa.

Salaisen poliisin Itävallassa voidaan katsoa saaneen alkunsa jo vuonna 1543, jolloin annettu poliisiartikkeli määrää palkattavaksi joukon "arvossapidettyjä ja ymmärtäväisiä" henkilöitä pitämään silmällä rikollisia aineksia ja ilmottamaan tietoonsa tulleet rikokset ja niiden tekijät järjestysvallalle rangaistukseen saatettaviksi. Tästä määräyksestä ei kuitenkaan voida päätellä, käytettiinkö näitä salaisia avustajia yksinomaan valtiota vastaan suunnattujen vehkeilyjen valvomiseen ja paljastamiseen vai oliko heidät ehkä palkattu tavallisten kriminaalirikollisten silmälläpitoa varten. Selvempi on sensijaan keisari Ferdinand I:n 1560 toimeenpaneman Wienin poliisin järjestelyn yhteydessä annettu määräys, jonka mukaan Wienin poliisitoimen johtoon asetetun komissioonin tuli ottaa palvelukseen salaisia avustajia, joiden palkkauksen keisari suoritti. Kun kaikki muut poliisin menot suoritettiin yleisestä valtionrahastosta, niin käy selväksi, että keisarin omista varoista palkkansa saavien salaisten avustajien tehtävä tuli olemaan valtionvastaisten salahankkeiden silmälläpito. Alku valtiollisen poliisin järjestämiseksi oli tehty. Keisari maksoi avustajille vakinaisen vuosipalkan, joka vaihteli 100 guldenin molemmin puolin.

Mutta niinkauan kuin ei ollut olemassa mitään kiinteätä elintä, joka olisi yhdistänyt nämä salaiset avustajat yhteisen, sitä varten asetetun johdon alle, ei voida puhua varsinaisesta valtiollisesta poliisista. Vasta sitten kun Wienin poliisilaitokseen oli 1754, Maria Teresian aikana, perustettu komissarion virka, jonka hoitajan tehtäväksi annettiin valtiolle vihamielisten hankkeiden valvominen ja niihin osaaottaneiden rangaistukseen saattaminen, voidaan katsoa ensimmäinen aste yhtenäisen valtiollisen poliisiosaston luomisessa saavutetuksi. Komisarion käsiin annettiin salaisten avustajien hankkiminen ja johtaminen, mutta hän ei saanut luottaa yksinomaan avustajiensa antamiin tietoihin: 13/7 1754 annetun instruktion mukaan komisarion itsensä tuli liikuskella ravintoloissa ja vierasmajoissa sellaisina aikoina, jolloin niissä ei poliisin odotettu vierailevan, ja siten valvoa, etteivät salaliittoumat pidä pimeitä kokouksiaan krouveissa ja yömajoissa. Sen ajan vallankumouksellisten taktiikkaan siis ilmeisesti kuului juonien punominen oluthaarikoiden äärellä.

Yhden komisarion johdossa oleva valtiollinen poliisi ei toden totta ole kovin laaja. Mutta sellaisena valtiorikollisuutta valvova Wienin poliisiosasto pysyi neljättäkymmentä vuotta, kunnes reformaattorikeisari Joosef II v. 1786 perusti varsinaisen valtiollisen poliisin Itävaltaan. Joosef II, joka oli aikansa valistunein ja ennakkoluulottomin hallitsija, oli hallituskautenaan ryhtynyt varsin moniin uudistustoimenpiteisiin. Hän oli julistanut uskonnonvapauden, hävittänyt maaorjuuden, perustanut oppi- ja armeliaisuuslaitoksia sekä perinpohjin uudistanut oikeusolot. Jo hallituskautensa alussa hän oli lakkauttanut kidutuksen, tortyyrin, mikä siihen asti oli ollut käytännössä rikolliseksi epäillyn pakottamiseksi tunnustukseen. Voidaankin olettaa, että tortyyrin lakkauttaminen saattoi vallassaolijat harkitsemaan sen tilalle voimakeinoja rikollisia vastaan ja näin oli tullut suotuisa tilanne salaisen poliisin tehostamista koskevien suunnitelmien esittämiseen.

V. 1786 Joosef II oli ottanut sisäministerikseen tarmokkaan kreivi Johann Anton von Pergenin, joka vielä samana vuonna teki keisarille ehdotuksen erikoisen valtiollisen poliisilaitoksen perustamisesta. Valtiollisen poliisin tehtävänä v. Pergenin ehdotuksen mukaan tulisi olemaan ulkolaisten diplomaattien silmälläpito, virkamiesten ja upseerien elämän ja toiminnan valvominen, että estettäisiin heidät kavaltamasta valtiosalaisuuksia, sekä vihdoin pappien valtionvastaisen kiihotustyön ehkäiseminen. (On muistettava, että papisto oli uskonvapauden myöntämisen vuoksi sotajalalla Joosefia vastaan.) Pergenin ehdotus saavutti keisarin hyväksymisen ja 1786 Joosef antoi instruktion valtiollinen poliisin järjestämisestä. Näin oli, useitten kehitysvaiheitten tuloksena, varsinainen valtiollinen poliisi nykyaikaisessa merkityksessä tullut Itävaltaan perustetuksi.

Valtiollinen poliisi oli Itävaltaan perustettu erinomaisen otolliseen aikaan: pian se sai näyttää, mihin se kykeni ja mihin sitä voitaisiin käyttää. Ranskan suuri vallankumous ja siitä aiheutunut tasavaltaisen aatteen propagandatyö Euroopan monarkioissa, monet sodat ja levoton aika sekä varsinkin unkarilaisten osottama vastarinta Joosefin kansallisuuksien sulattamispolitiikkaa vastaan saivat aikaan sen, että valtiollisen poliisin työala aivan yht`äkkiä laajeni odottamattoman suureksi. Sen vaikutus kasvoi kasvamistaan ja suuren yleisön keskuudessa se onnistui jo aivan pian saamaan pelättävän ja kammottavan maineen. Mutta mikään edelläkävijämaa tässä suhteessa ei Itävalta kuitenkaan ollut, kuten sen valtiolliset vastustajat siihen aikaan halukkaasti väittivät. Ranskaan oli salainen poliisi perustettu jo 1600-luvulla Ludvig XIV aikana ja Ranskan valtiollinen poliisi oli tehokkuutensa ja menettelytapojensa häikäilemättömyyden vuoksi tullut tunnetuksi ja pelätyksi koko Euroopassa ennenkuin Itävallan valtiollista poliisia oli perustettukaan. Beaumarchais sanookin "Figaron häissä" bourboneista, että he pitivät urkkijoita ja palkitsivat kavaltajia, rikkoivat sinetit ja avasivat kirjeet, aina ponnistellen keinojensa kehnoutta päämäärän tärkeydellä kaunistelemaan.

Niinkauan kuin Joosef II oli hallitsijana oli valtiollisen poliisin toiminta ainakin ulospäin verraten hiljaista. Frans Xaver Huber kirjoittaakin Joosef II:n ja hänen seuraajainsa hallitustavan luonnetta käsittelevässä teoksessaan, että Joosef II piti palveluksessaan salaisia agentteja yksinomaan sen takia, että hän saisi tietää, mitä kansa hänen uudistuksistaan ajattelee. Tämä menettelytapa oli siis sen aikainen muunnos Harun-al-Raschidin kuljeskelemisesta kauppiaaksi tai käsityöläiseksi pukeutuneena pääkaupunkinsa köyhälistökortteleissa ottamassa selvää, mitä mieltä kansa oli hänen hallitustoimistaan. Huber väittää, ettei Joosef II asettanut yhtään sellaista henkilöä syytteeseen, jonka hän tiedoittajiensa ilmotusten mukaan oli kuullut puhuneen arvostelevasti hänen toimenpiteistään.

Mutta heti Joosefin kuoltua annettiin valtiolliselle poliisille entistään enemmän tehtäviä ja valtaa. 2/5 1790 annettu valtiollisen poliisin uusi ohjesääntö luettelee poliisin tehtävät seuraavasti: pitää silmällä kaikkia valtiolle vihamielisiä ja vaarallisia henkilöitä, valvoa diplomaattien ja virkamiesten elämää ja seurustelua, paljastaa kansan keskuudessa mahdollisesti vallitseva tyytymättömyys ja levoton mieliala sekä siellä suunnitellut kapinalliset hankkeet. Siinähän on selvä ohjelma, minkä nykyajan valtiollisen poliisin ohjesääntöön tahansa.

Kun Itävaltaan v. 1793 muodostettiin erikoinen poliisiministeriö, tuli v. Pergen sen päälliköksi, mies, jonka ansio - tai syy - Itävallan valtiollisen poliisin kehitys kymmenen seuraavan vuoden aikana on. V. 1803 tuli poliisiministeriksi ja samalla valtiollisen poliisin päälliköksi parooni Sumarow, joka samana vuonna eräässä esityksessään lausuu, että salaisen poliisin tehtävä ei rajoitu sotilas- ja finanssiasioihin, eikä yksin rikollisten hankkeitten valvomiseen, vaan sen tulee myös tietää mitä tahansa poliittisesti merkityksellistä tapahtuu kotimaassa, erikoisesti Wienissä, tai ulkomailla. Tämän ohjelman mukaisesti hän ryhtyi valtiollista poliisia johtamaan, ottaen sen palvelukseen n.k. "avustajia ylemmistä säädyistä", etupäässä aatelisia, jotka seurustelivat diplomaattien, korkeitten virkamiesten ja pankkiirien seurapiireissä, hankkien kaikkialta tietoja niin hyvin poliittisista kuin muistakin asioista, ilmottaen ne valtiolliselle poliisille. Sen merkitys luonnollisesti kasvoi, kuta tarkempia tietoja se kaikkinaisista asioista voi hallitukselle ja hallitsijalle esittää, ja siihen uhrattiin varoja entistään enemmän. Joosef II aikana oli valtiollinen poliisi maksanut salaisille avustajilleen palkkiota noin 10,000 guldenia vuodessa, mutta 1815, Wienin kongressivuonna, oli palkkausten kokonaissumma noussut siitä ainakin viisinkertaiseksi. Vuonna 1806 annettu uusi valtiollisen poliisin ohjesääntö velvoittaakin järjestämään jokaisen ulkovaltion lähettilään luokse yhden tai kaksi poliisin palkkalaista, "eikä näiden hankkimisessa ole rahaa säästettävä, jos tarve vaatii  maksamaan". Poliisin avustajia piti edelleen järjestää hotelleihin ja ruokapaikkoihin, missä diplomaatit käyvät ruokailemassa j.n.e. Valtiollisen poliisin mielestä oli jokainen maahan tullut ulkomaalainen ilman muuta urkkija ja vakoilija, jonka vuoksi heidän suhteensa oli ryhdytty vallan erikoisiin valvontatoimenpiteisiin.

V. 1814 pidetyn Wienin kongressin aikana Itävallan valtiollisen poliisin toiminta saavutti kulminatiokohtansa. Jo aikoja ennen kongressin alkamista poliisi ryhtyi toimenpiteisiin ympäröidäkseen jokaisen maan lähetyskunnan poliisiagenttien verkkoon. Uusia avustajia hankittiin, uusia menettelytapoja pohdittiin ja kun kongressi alkoi, oli poliisi perusteellisesti valmistautunut tehtävänsä. Sen palveluksessa oli henkilöitä kaikkein ylhäisimmistä seurapiireistä, korkea-aatelisia miehiä ja naisia, jotka seurustelivat ulkomaisten diplomaattien kanssa, runoilijoita, joita mielellään nähtiin hienoissa seurapiireissä j.n.e. He lähettivät kongressin aikana kerran tai kaksi kertaa päivässä raportteja poliisin päällikölle, joka näin ollen tiesi tarkalleen kongressin kulun ja vieraitten lähetyskuntien aikeetkin ja josta näin ollen tuli varsin tärkeä ja keskeinen henkilö niissä piireissä, joissa Itävallan politiikkaa johdettiin. Jokaisen lähetyskunnan palveluksessa oli useita poliisin avustajia, joiden menestyksellinen toiminta uuniin heitetyn paperin talteenottamisessa, paperikorien tyhjentämisessä, keskustelujen kuuntelemisessa, asiapapereiden salaa lukemisessa y.m.s. johti m.m. siihen, että Itävallan hallitus sai kerrankin tiedon niistä ohjeista, jotka Ranskan hallitus  oli lähettänyt Wienissä olevan lähetyskuntansa johtajalle. Kuvaavana esimerkkinä siitä, millaista luottamusta valtiolliselle poliisille osotettiin, mainittakoon, että Itävallan hallitus pyysi siltä lausuntoa Wienin kongressin toiseksi Itävallan edustajaksi määrätystä kreivi Weissenbergistä, jota epäiltiin liberaaliksi. Valtiollinen poliisi pyysi kahdelta avustajaltaan lausuntoa kreivi Weissenbergin luotettavuudesta, ja kun molemmat näistä antoivat suopean arvostelun, oli seurauksena kreivi Weissenbergin jääminen edelleen Itävallan edustajaksi.

Mutta poliisi palkitsikin hyvin avustajansa. Se maksoi tärkeimmille agenteille ruhtinaallisia palkkoja, heille annettiin ritarimerkkejä hyvistä palveluksista, korotettiinpa muuan heistä aatelissäätyynkin. Luonnollisesti oli vain harvojen ja valittujen tiedossa suosinosotusten oikeat syyt ja nyt asioita tutkivan historioitsijan on vaikea saada tietoonsa keitä poliisin palveluksessa on ollut, kun kaikki raportit ovat salanimillä tai numeroilla allekirjoitetut. Vain sattumalta ovat jotkut onnistuneet pääsemään jonkun nimimerkin tai numeron oikean henkilöllisyyden perille.

Ulkovallat eivät liioin olleet lähteneet Wieniin ilman salaisia avustajia. Se lukuisa ulkomaalaisjoukko, joka kongressin aikana oli kokoontunut Wieniin, käsitti suuret määrät eri valtojen urkkijoita. Mainitaan, että venäläisillä oli agentteinaan etupäässä kauniita naisia, ihana intrigantti, ruhtinatar Katariina Bagration niistä huomattavin ja huomatuin. Ranska sensijaan oli palkannut agenteikseen itävaltalaisia virkamiehiä. Ulkovaltojen harjottama spionaasi ei jäänytkään Itävallan valtiollisen poliisin saavutusten rinnalla häpeään. Todistuksena tästä kerrotaan, että kun Englannin, Ranskan ja Itävallan edustajilla oli ollut kongressin aikana ankarasti salainen neuvottelu yhteisestä defensiiviallianssista Venäjää ja Preussia vastaan, oli Venäjän keisari Aleksanteri I muutama päivä neuvottelujen jälkeen hämmästyttänyt Englannin edustajan perinjuurin kertomalla hänelle, mistä asioista tuossa salaisessa neuvottelussa oli keskusteltu.

Ainoa työmuoto, jota salaisen poliisin ei Wienin kogressin aikana tarvinnut tehostaa, oli postisensuuri. Se oli jo aikaisemmin järjestetty niin täydelliseksi kuin suinkin saattoi toivoa. Se ei tyytynyt yksin ulkomaalaisten ja epäluulonalaisten kirjeenvaihdon tutkimiseen, se sensuroi myös maan omien korkeitten viranomaisten kirjeet ja otti niistä jäljennökset, n.k. interzeptit. Tämä asiaintila oli kyllä virkamiesten tiedossa ja niinpä kirjoittikin eräs Itävallan lähettiläs, tunnettu vanhoillinen valtiomies, Wienin kongressin pääsihteeri von Gentz, että hän ei koskaan kirjoita postin välityksellä muista kuin sellaisista asioista, jotka kuka hyvänsä voi ja saa lukea. Ja kaikesta tästä huolimatta saattoi Napoleon Sant Helenassa ollessaan kuitenkin kehua, että Ranskan postisensuuri hänen aikanaan oli ollut "vielä suuresti taiturimaisempi" kuin Itävallan!

Merkillepantavaa on, että valtiollisen poliisin ohjesäännössä ei  ollut minkäänlaista ohjetta siitä, millaisia henkilöitä salaisina avustajina oli käytettävä. V. 1543 määräys, että avustajien tuli olla "arvossapidettyjä ja ymmärtäväisiä" henkilöitä, oli myöhemmin instruktioista jätetty pois. Ja niinpä tavataankin poliisin palveluksessa salaisina avustajina mitä kirjavin valikoima miehiä ja naisia kaikista yhteiskuntaluokista. Eräs nimetön ranskalainen kertoo 1799 Strassburgissa ilmestyneessä kirjassaan "Kirjeitä Wienin salaisesta poliisista" - muuten kirjanen, jossa kielenkäytön väkevyys ja räikeys hyvin kestää arvostelun nykypäivän kommunistien pahimpien kiro-kirjoitusten kanssa -, että poliisin avustajina oli hovineuvoksia, upseereita, opettajia, tiedemiehiä, partureita, munkkeja, pappeja ("missäpä et tapaisi näitä, kun petturuus on kysymyksessä", huudahtaa vallankumousajan ranskalainen kirjoittaja), ravintoloitsijoita, palvelusväkeä, kerjäläisiä, tarjoilijoita ja varsinkin ilotyttöjä, joiden viimemainittujen lukumäärä näihin aikoihin Wienissä laskettiin 20,000. Ja kieltämätöntä onkin, että poliisi ei kursaillut avustajia ottaessaan, sen palveluksessa oli kaikki rikollisten ja korkea-aatelisten välillä olevat ihmistyypit, joukossa oli kyllä "arvossapidettyjäkin", mutta paljon sellaisia, joita tavallisen porvarillisen katsantokannan mukaan pidetään jo huonomaineisina. Näiden käyttäminen oli kaksiteräinen miekka: toiselta puolen oli kyllä selvää, että he voivat rikollispiireissä oleskelevina saada selville rikolliset salahankkeet paremmin kuin tavallinen poliisimies, mutta kuinka suuri merkitys oli annettava moisten rikollisten henkilöiden puheille ja paljastuksille! Palkkion toivossa he voivat punoa kokoon historioita, joissa ei ole päätä eikä pontta. Ei ihme, jos tällaisten poliisien avustajien käyttäminen sai aikaan yleisen epävarmuuden tunteen. Ja yleensäkin poliisin avustajaverkon laajuus, jota yleisö vielä mielessään suurenteli, johti siihen, että salaisella poliisilla oli yleisön keskuudessa kauhistuttava maine. Kukaan ei voinut olla varma, etteikö hänen askeleitaan olisi poliisiurkkija seuraamassa, jokaisella oli syytä epäillä tuttaviaan ja ystäviään poliisin salaisiksi avustajiksi, sananmukaisesti pelättiin seinillä olevan korvat. Kerrotaan tapauksia, että veli ilmiantoi veljensä poliisille. Kun rangaistukset pienimmästäkin rikkomuksesta siihen aikaan olivat suhteettoman ankarat, maan hallituksen arvostelemisesta esim. saattoi seurata vuosikausien kova vankeus, ei ole ihmeteltävää, että salaista poliisia pelättiin. Vihollisten ulkomailla levittämät pöyristyttävät kertomukset, jotka rohkeasti ylittivät todellisen asiaintilan, aikaansaivat taas sen, että ulkomainen mielipide tuomitsi Itävallan salaisen poliisin toiminnan ja menettelytavat. Venäjän tshekalla on ollut pelätty ja voimakas edeltäjä kauniin Tonavan rannoilla.

Wienin kongressi muodosti Itävallan salaisen poliisin työssä taitekohdan. Kongressin jälkeen alkanut rauhallisempi ajanjakso Euroopan historiassa merkitsi Itävallan valtiollisen poliisin työalan asteettaista supistamista.

Itävallan valtiollisen poliisin suuri vaikutusvalta 1800-luvun vaihteessa on ymmärrettävissä silloisista yhteiskunnallisista oloista johtuvana. Mutta suurena tekijänä sen valta-asemaan olivat ne epänormaalit, valtiollisesti levottomat ajat, jotka suuri vallankumous ja sittemmin Napoleon olivat aiheuttaneet sekä ehkä vähäiseltä osalta salaisen poliisin johtajien von Pergenion, parooni Sumarowin ja parooni Hagerin tarmo ja vallanhimo.

Urho Kekkonen