RANTALASSA ENSIMMÄISEN

JOUKKUEEN MUKANA

Rantalan talo on Varpastenjärven rannalla, noin kuuden kilometrin päässä Mouhun pysäkiltä ja pari kolme kilometriä Kinniltä. Sutelan talo on taas siitä etelänpuolella noin kilometrin päässä, ja siinä majaili II joukkueen miehiä. Talojen välillä on korkea mäki ja Sutela tulee sen päälle Rantalan jäädessä avonaiselle tasangolle sen juurella.

Joukkueemme joutui etumaiseksi vartioksi vihollisiin käsin. Sen takia oli vahdinpitokin sangen tarkkaa. Ulommaisin etuvartio oli noin kolme kilometriä Mouhulle tien varressa erään lammen rannalla. Siitä kilometri taloon päin oli muutaman korkean kukkulan laella vartio ja talojen pihassa oli samaten yksi. Kaikkiin näihin kuului kaksi miestä ja vahtiminen oli määrätty kahdeksi tunniksi. Kostoretkeä Kinnille olivat punaiset uhkailleet ja sitä odotettiin joka hetki, alati valmiina torjumaan sellaiset.

Rantalan pirtti ei ollut järin isokaan, mutta hyvin siihen sentään mahtui yksi joukkue. Lisäksi talossa oli kaksi kamaria, jotka ns. esikunta heti valtasi. Toisen se luovutti sentään talon "komendantille" Strömbergin Erkille ja muutamille hänen tovereilleen tyytyen itse toiseen.

"Esikunnan" synnystä sananen. Matkalla Varkaudesta Mikkeliin pälkähti eräiden nuorten miesten päähän muodostaa jonkunlainen esikunta ensimmäisen joukkueen yhteyteen, joka tulisi huolehtimaan joukkueen sisäisestä järjestyksestä ja vallitsevasta hengestä. Samalla se oli joukkueen alaikäisten jäsenten holhooja ja opastaja sodan polkuja astellessa ja yleensä alaistensa vaalija ja suojelija. Vaikkakin esikunnalla oli jalot ja pyhät tarkoitusperät ottivat monet kerrat joukkueen jäsenet leikin kannalta koko puuhan ja suurimmaksi osaksi sitä varten se oli alkuaan perustettu. Monet hauskuudet se tuottikin kaikille. Lienee syytä mainita sen jäsenet. Siihen *rupesivat* seuraavat ensimmäisen joukkueen ensimmäisen ryhmän sotilaat. Esikuntapäälliköksi tuli Eino Lönnbohm alias Löfgren kapteenin arvolla, myöhemmin hänet korotettiin staapikapteeniksi. (Virkaan rupeamistaan hän perusteli sillä, että silloisen Vuoksen rintaman vt. ylipäällikön, kapteeni Aarne Sihvon ent. saappaat olivat nyt hänen jalassaan.) Jäseniksi tulivat Hurskais-Antti luutnanttina, Huttus-Jussi arvoltaan jahtimestari ja Oikaris-Leevi arvoltaan sotarovasti sekä allekirjoittanut arvonimellä tallimestari. (Ei mitään väärinkäsityksiä!)

Tällaisena se pysyikin kokoonpanoltaan, eikä siihen suostuttu muita ottamaan. Rihtniemen Eero, joka oli kyllä ensimmäisessä ryhmässä, useasti suoraan sanoen röyhkesi pyrkiä päästä joukkoomme, mutta koska hän on - kuten tunnettua - yletön suursyömäri, jonka pahan tavan vaikutuksen olimme monet kerrat saaneet selvästi tuntea, niin emme suostuneet hänen esityksiinsä. Kun "esikunnalle" valittiin erityinen muonamestari, pyrki Eero tähänkin, mutta valitsemistilaisuudessa hänet heti ensiksi raakattiin. Mitäs meille olisi jäänyt syötäväksi, jos hänet muonamestariksi!

"Esikunnalla" oli kamarissa puolittain siedettävät olot, mutta pirtissä ei ollut niinkään kehuttavaa. Jo Mäntyharjulla ryssien kasarmissa asuessamme lienee matkaamme liittynyt meille tähän asti aivan vieraita seuralaisia. Koska puhtaita vaatteita ei saanut kotviin, kylpyä sitä vähemmin, niin saivat ne pelottavan laajuuden. Hellittämätön sota oli julistettu niitä vastaan, mutta se näytti turhalta. Alussa oltiin hiukan kärsimättömiä kutsumattomille vieraille, mutta lopulta niihinkin totuttiin.

Aika kului nopeasti. Vahtivuoroja ei ollut erityisen sakeaan ja väliajat lensivät kuin siivin. Kun ei muuta työtä ollut, niin korttipeli oli muodissa, ja paksun sahapölkyn ääressä istui mustanaan miestä. Milloin norri alkoi tympäistä, muutettiin rahapeliksi, mutta koska varallisuus oli yleensä heikkoa, tyydyttiin vähäisiin panoksiin.

Pääasiassa pelattiin viiden pennin katkoa, yhdeksästä poikki ja "korvista" sai "kukkua". Ei tällöin kovin mahdottomiin kerennyt mennä vaikka yöt olisi läiskyttänyt. Lisäksi tuli vähien rahojen yksille keräännyttyä peli vieläkin vaarattomammaksi, se tuli näet koko nimeltään kaikkine määritelmineen olemaan "viiden pennin katko yhdeksästä poikki leikinpäätä ja velaksi; kukkua saa korvista". Uhkapeliä se ei ainakaan ollut.

"Norrikuninkaan" pelättyä valtikkaa heilutteli Lehikoisen Antti ja useimmat norrit veti Saarron Jukka nahkoihinsa. Lopulta hän, vaikka onkin lojaalisimpia nuoria miehiä mitä tunnen, tavallisesti suutahti ja heitti pelin pois saatuaan parin kolmen tunnin aikana kaikki pelit itseensä. Rannekinhan siinä sellaisessa heltyy, sillä vanhan esi-suomalais-ugrilaisen tavan mukaan teki hävinnyt työn ja oppi pelaamaan. Pian hän sentään leppyi ja esitti korttisakille, eikö häntä voitaisi uudelleen ottaa toveruuteen. Ja kernaasti siihen pojat myöntyivät ja taasen hän sai olla Antin raskaan ja painostavan käden alla ja tehdä työtä.

Ruokaa meille tuotiin Kinniltä. Siellä oli päämaja ja sieltä johdettiin koko komppaniaa. Ylimpänä määrääjänä ravintokysymysten alalla oli sissi Sinervo. Hänet oli havaittu siihen virkaan erinomaisen toimeliaaksi ja tarmokkaaksi ja siirretty varsinaisista asejoukoista, jossa hänet kylläkin mielihyvällä olisi pidetty, huolehtimaan miehistön vatsojen täytteestä. Eikä siihen virkaan parempaa olisi saatu etsimälläkään, ei ainakaan meidän joukosta. Vaikka me itsekukin olimme jotakuinkin röyhkeitä vaatimaan, oli hän sentään yliveto. Jos hän nimittäin lähti intendenttivirastoista hankkimaan jotakin, niin sai olla miltei varma, että kyllä silloin saatiin. Ja jos ei hän saanut mitä olisi tarvittu, niin ei ihmisvoimin ollut sitä hankittavissa. Kinniltä kun näet ruokavarat loppuivat, niin sähkötettiin sieltä Mikkeliin, että huomenna Sinervo saapuu hakemaan uutta. Tämän kuultuaan pälyilivät intendenttiherrat koko päivän piilossa ja koettivat välttää kosketusta tuon hirviön kanssa. Mutta Sinervo saapui Mikkeliin, juoksi virastosta toiseen, etsi herrat käsiinsä ja parabellumia uhkaavasti heilutellen, silmät salamoiden pahaenteisesti ja kauheasti kiroillen hän sai röyhkeydestään tunnetut rintamantakaiset muonitus- ja vaatetusherrat säikähtämään. Päästäkseen hänestä he luovuttivat kaiken mitä hän vaati; Sinervossa he olivat tavanneet parempansa röyhkeydessäkin.

Kuria ja järjestystä hän vaati niissä asioissa, joista oli määräämässä. Toisinaan voivat hänen säädöksensä olla hyvinkin pikkumaisia, mutta niitä täytyi totella, jollei haluttanut joutua vähemmän miellyttäviin kohtauksiin hänen kanssaan. Vaikka hänen räyhäämisensä ei poikia aina miellyttänyt, täytyi heidän tunnustaa, ettei sen parempaa muonitusmestaria olisi voinut saada.

Kenttäkeittiönkin oli Sinervo Mikkelistä saanut ja sillä hän kuljetti ruokaa hajallaan pitkin kylää majaileville joukoille. Kaksi kertaa päivässä hän saapui joka taloon, mutta me Rantalassa olijat usein jouduimme sangen huonoon asemaan, koska se oli kauimmaisin talo ja sai vasta viimeiseksi keittiön vieraakseen. Sattuipa että edellisissä taloissa oli väki ollut niin nälkäistä, ettei meille jäänyt kuin kenttäkeittiön pohja nuoltavaksi. Näin ei sentään monta kertaa käynyt, sillä huomattuaan keiton vähenneen pysäytti Sinervo hevosen, ammensi lunta keittoon ja kiehautti seoksen matkalla. Näin ollen emme aivan ilmankaan jääneet, vaikka monesti keitos oli laihanpuoleista.

Kerran muutamana iltana ei soppalähetystä kuulunutkaan, vaikka kuinka olisi odotettu. Pojat olivat sangen nurjalla tuulella, kun heidän täytyi keveällä vatsalla kyykähtää yölevolle. Mutta hetken päästä saapuukin Sinervo, herättää ensiksi "esikunnan" ja sitten käy karjumassa pirtissä nukkuvat hereille hernekeiton syöntiin. He nousivat sangen väkinäisesti, haukkua nalkuttivat vähä väliä muonamestaria huolimattomuudesta, kunnes tämä vihdoin suuttui ja uhkasi tappaa suulaimmat. Sen uhkauksen kuultuaan pojat vaikenivat, mutta sadattelivat häntä sielussaan.

"Esikunnalle" Sinervo sitten kertoi viivähtämisensä syyt. Näet hän läheni Rassilaa rauhallisena, hevonen vetää jutuutti rekeä, johon keittiö oli sijoitettu. Hernesoppa kiehua porisi kodikkaasti, hän työnsi puuta sen alle ja kiroili ajajalle, että hevosen pitää kulkea nopeammin, sillä oli myöhästytty jo tänä iltana aika pahoin ja oli kiire miesten luo. Savutorvesta sinkoilivat säkenet ylös korkeuteen ja ajaja vastasi mutisten jotakin partaansa. He saapuivat juuri Rassilaan kohoavan jyrkän mäen alle, kun yhtäkkiä sen päältä aloittivat pihavahtina olevat kiivaan kivääritulen keittiötä vastaan. Mukana ollut neiti Ingman heittäytyi pitkäkseen, mutta Sinervo veti parabelluminsa esille ja laski muutamia kertoja ilmaan ja sitten ryhtyi huutamaan, haukkumaan, soimaamaan, sättimään ja kiroamaan ampujia, ja teko olikin pian havaittava. Hetken ammuttuaan huomasivat pihavahdit erehdyksensä ja lakkasivat ampumasta. He näet olivat luulleet tulijoita punaisiksi, heidän hyökkäyksiäänhän sai joka hetki vartoa. Nyt kun alhaalta kuului kovaa ääntä ja näkyi tulenkipeniä, he eivät joutaneet asiaa harkitsemaan sen enempää, tuomitsivat tulijat punaisten kuularuiskuosastoksi ja aloittivat tulen.

Kun keittiö vihdoin pääsi mäen päälle ja Rassilaan, kutsutti Sinervo luokseen nuo ampujat ja haukkui heidät niin pehmeiksi, että varmaankin tapahtuman muistavat kauan aikaa. - Sellainen oli syy hänen viivähtämiseensä.

Me koetimme haukkua myös Rassilassa olevia parhaamme mukaan, ja hyödyimme siitä sen verran, että saimme Sinervon lupaamaan, että kostoksi ampujille hän tuokin sopan ensiksi meille Rantalaan ja sitten vasta Rassilaan. Lupauksensa hän pitikin, ja siten koittivat meille paremmat päivät.

Känä 1919