Motto:

ja uhriksensa poikaa, naista, miestä

lasta

tuo vaatii henki, niin on aika luullut,

mut tehtaan uunin ääreltä ja pyöräin

pauhinasta

soi huokaukset, joit` ei kukaan kuullut.

W.A. Koskenniemi: Tehtaansavua

Koko ikänsä oli hän saanut viettää samassa paikassa, samassa yksitoikkoisuudessa ja väsyttävässä työssä. Jo nuorena oli hän seurannut isäänsä töihin tehtaaseen ja kun tämä tapaturmaisesti kuoli, ruhjoutuen muodottomaksi pudottuaan telineeltä alas ollessaan korjaamassa savupiippua, sai hän ryhtyä äitiään ja 10-vuotiasta sisartaan hoitamaan. Viisi vuotta hän joka aamu ennen kuutta oli lähtenyt tehtaalle, eväskori käsivarrella, työhönsä oli saapunut säännöllisesti, satoi tahi tuuli ja kunnolla toimensa täyttänyt. Joka päivä, tehtaan pillin huutaessa "löysien" muuttoa, oli hän heittänyt pois liiat vaatteet, avannut yhden tulihirviön, tehtaan uunin suuta, johon oli työntänyt rimoja niin paljon kuin suinkin mahtui. Se oli "pohjaton kuin papin säkki" tuo uuni aina se näytti vaativan sisäänsä enemmän kuin sopikaan, aina se työnsi kidastaan kovaa kuumuutta, lämpöä sellaista, että se herpasi kaikki voimat, se saattoi ihmisen omituisen huumauksen valtaan, hermot eivät toimineet, ajatuksen juoksu seisahtui. Kaikki tapahtui kuin unessa, kaikkialla oli kiirettä, hyörinää, pyörinää.

Illalla taas kun kuului vapahtava huuto, silloin riennettiin juoksujalkaa kotiin odottamaan huomenta, odottamaan uutta kärsimystä.

Mutta alkoihan siihenkin tottua. Lopulta tuntui se olevan kuin luonnostaan lankeavaa, se tuntui kuuluvan luonnonjärjestykseen, jota ei voisi muuttaa. Monesti kuitenkin kohosi rinnasta syvä huokaus, kun tiesi olevansa sairas, sairas sekä henkisesti että ruumiillisesti mutta kuitenkin täytyi raataa, raataa nälkäpalkalla. Usein käväsi puute vieraana heidänkin majassaan, mutta kun sisar Anni sai lopetetuksi kansakoulun ja pääsi latojattareksi paikkakunnan sanomalehteen, alkoivat sen vierailut vähetä vähenemistään.

Äiti, vanha ja vaivainen, kuoli. Pois hän muutti juuri kuusi vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Anni-sisar suri, hän itsekin suri, mutta kohta alkoi maailma näyttää heistä avarammalta kuin ennen. Hän tunsi jotakin painostavaa putoavan rinnastaan, jonkin taakan katoavan hartioiltaan, hän oli nyt vapaa.

Kuusi vuotta oli hän uurastanut, mutta nyt arveli hän hiukan levätä. Mutta miten ja missä? Jos sanoutuisi irti työmaasta, ei voisi elää ja jos muuttaisi sitä, ei tulisi lepoa ollenkaan. Hän ei ollut saanut koko kuutena vuotena säästöön niin pennin pyörääkään, millä silloin voisi ylläpitää itseään, ellei työllä.

Mutta lepoa hänen pitäisi saada. Ruumis ei ollut rakenteeltaan vahva, ainainen kova ja kumara työ oli köyristänyt vartalon. Ruumiillisestikin hän kaipasi lepoa, henkisesti myös, sillä hän tahtoi vaipua välinpitämättömyyteen, tilaan, jossa ei mitään ajatellut, ei mitään miettinyt, suunnitellut. Kaikki olevainen oli turhuutta, kaikki paljasta roskaa. Olla tahi ei olla: aivan sama.

Onnekseen hän joutui kosketukseen erään toverin kanssa, joka neuvoi häntä. Ensi töikseen hän meni ystävänsä neuvosta kaupungin työväen kirjastoon, otti sieltä kirjoja ja luki niitä. Ja jos mitkään, niin hyvät kirjat antavat elämänhalua, ne nostavat lukijan ylös harmaasta arkipäiväisyydestä, ne panevat aatoksen liikkeelle, mielikuvituksen lentoon.

Tämä oli terveellistä hänelle. Hän tuli huomaamaan, ettei ole samantekevää elääkö vai eikö ja miten.

Hän ryhtyi seurustelemaan enemmän tovereittensa kanssa ja tuosta ennen niin sulkeutuneesta nuorukaisesta tuli hauska seuramies.

Mutta ruumiillisesti hän oli heikko ja raihnas. Jos aikoi jotakin tehdä työstä päästyään, ei tahtonut siitä tulla mitään, sillä ruumis ei antanut myöten. Senvuoksi päätti hän muuttaa työnmaata. Koko kaupungissa ei ollut sopivaa, täytyi jäädä entiseen tai lähteä muualle. Koska hän kammosi vanhaa tointaan ja itsenäisenä voi hyvin lähteä toisaalle, päätti hän sen tehdä ja kooten vähäisen omaisuutensa hän lähti etelään. Siellä hän sai työtä kirjansitomossa ja pääsi siten helpompaan työhön kuin ennen.

Ruumis ei kuitenkaan päässyt kuntoonsa. Kerran hän joutui työväen voimisteluseuraan ja rupesi siellä käymään. Seuraus oli ihmeellinen. Sillä vaikka hän vain pari kertaa viikossa voimisteli, alkoivat voimat palata, hän tunsi itsensä reippaammaksi kuin ennen. Ryhtyipä hän jo juoksentelemaankin ja ollen pieni ruumiiltaan, hän sisukkaasti paineli viiden ja kymmenen kilometrin matkoja.

Voimiin päästyään alkoi hän lisäksi suunnata harrastuksiaan kirjallisella alalla. Jack Lindonin teoksia ja hänen elämäkertansa luettuaan, alkoi hän kyhäillä pieniä pätkiä omasta elämästään, huomioitaan tehtaan uunin ääreltä. Ne julkaisi hän nuoriso-osaston käsinkirjoitetussa lehdessä ja saavutti näiden kesken aseman, että pian pääsi sanotun lehden toimittajaksi. Senjälkeen on hän jatkanut innokkaasti harrastuksiaan tällä alalla.

Urheilullisesti kuuluu hän seuransa tukipylväisiin sekä sisäisessä että ulkonaisessa suhteessa. Seuran sihteerinä ja pitkienmatkojenjuoksijana hän on tunnettu.

Niin nousi mies, niin hän pääsi sille asteelle, jolloin toivokkaasti voi katsoa tulevaisuuteen.