16

LEVOTON VUOSI 1930. LAPUANLIIKE JA AKS:N SUUNNANMUUTOS. TYÖTÄ KALLION PRESIDENTTIEHDOKKUUDEN PUOLESTA. PUOLUEKOKOUS MARRASKUUSSA 1930. TILANNE PRESIDENTINVAALIN JÄLKEEN.

Minulla ei ole kerrottavana lopullista totuutta 30-luvun alkuvuosista, lieneekö kenelläkään. Tuon vaiheen poliittiselle tapahtumiselle on ominaista melkoinen hajanaisuus ja epämääräisyys. Liikkeellä oli lukuisasti samanaikaisia ja osapuilleen samaa tarkoittavia, eritasoisia henkilöitä ja ryhmittymiä, ja vaikuttajia jotka tahtoivat toimia ja pysyä tuntemattomina. Niistä oli vaikea saada tietoa silloin, ja vaikka joltisenkin luotettava yleiskuva on nyt nähtävissä, lienee monen merkittävänkin seikan dokumentoiminen jo mahdotonta. Tapahtumien aikana tämä epämääräisyys teki taustalla olleista voimista suurempia ja pelättävämpiä kuin ne nyt viileästi arvioiden näyttävät olleen. Diktatuurihankkeet olivat jonkin aikaa vaarallisia, koska ne saivat pontta kuvitellusta voimastaan. Se olisi saattanut hämätä puolueita ja henkilöitä, jotka muutoin eivät olisi antaneet houkutella itseään mukaan. Ja lapuanliike tahtoi esiintyä ajassa edelläkävijänä, jonka joukkoihin oli syytä liittyä, mitä aikaisemmin sitä parempi. Minä seurasin asioiden kehitystä Maalaiskuntien Liiton lakimiehen pöydän takaa, ja vaikka kaikki aikani ei suinkaan kulunut siinä työssä, olin silti verraten syrjässä, jos nyt keskellä ketään oli.

Kuitenkin juuri lapuanliikkeen vuodet ja taistelu sitä vastaan tekivät minusta poliitikon. Kansalaissotaan olin osallistunut koulupoikana; yliopistovuosina 1920-luvulla olin poliittisesti paljossa toisten oppilas, joka mukana ollen kuunteli ja vilpittömästi yritti omaksua kokeneempien viisaudesta sellaista, mikä omaan pirtaan sopi. Mutta nyt oli eteen tullut uudenlainen tilanne, jossa yleiset reaktiot olivat sangen sekavia mutta jossa tunsin välttämättömäksi määritellä oma kanta ja lähteä myös toimimaan. Kannanottoni demokratian puolesta vei minut käytännön politiikkaan ja sen vaatimiin taktisiin ratkaisuihin, ja siinä opin pitkän aikavälin perusarvojen ja hetken taktikoinnin erot. Moni, joka pohjimmaltaan ehkä halveksii politiikkaa, saattaa jäykkäniskaisesti tehdä jostain taktisesta asiasta sen ansan, johon itse putoaa. Viha, uhmapäisyys, henkilökohtainen loukkaantuminen sellaista teettää. Mutta taktiikka on vain väline. Myös se, joka tekee siitä arvon ja itsetarkoituksen, häviää taktisten tavoitteidensa mukana. Ne asiat joita lähdin puolustamaan, olivat liian arvokkaita, jotta ne hetkellisten etulaskelmien vuoksi olisi voinut asettaa vaaralle alttiiksi. Minuahan on monesti sanottu taitavaksi taktikoksi, sanan pahassa mielessä ja vastustajieni taholta, mutta minusta tuntuu etteivät nämä vastustajani eri vaiheissa ole oikein tajunneet miten kaksiteräistä tehokas taktiikka poliittisessa pelissä saattaa olla.

Kuten toisessa yhteydessä olen käsityksenäni sanonut, lapuanliikkeeltä puuttui johtaja. Vain armoitettu johtaja olisi voinut provosoida diktatuuriin tähtäävät tapahtumat liikkeelle ja hallita niitä siten, että diktatuurin jatkuvuus olisi myös lainsäädäntöteitse taattu. Vaalijärjestelmän muuttamista tähän suuntaan oli jo alettu pohtia. Oli myös tehty kysymys "missä on se mies". Minä vastasin tähän kysymykseen syksyllä 1930 Suomen Heimo -lehdessä näin: "Menestyvä diktaattori tarvitsee niin suuret älynlahjat, niin taipumattoman tahdon, niin kylmän pään, niin pettämättömän poliittisen vaiston, muutamia ominaisuuksia mainitakseni, että meillä ei nykypäivien julkisessa elämässä ole vielä esiintynyt eikä tule esiintymään miestä, jolle diktaattorin vitsakimppu olisi kumminlahjana annettu." Jatkoin toteamalla, että en suinkaan halunnut tällä kieltää vallankaappauksen mahdollisuutta meillä, mutta kyllä sen tulosten pysyväisyyden. "Diktaattoriksi voi nykyisissä sekavissa oloissa nousta kuinka vähäinen persoona tahansa, joka on hankkinut tai jolle on annettu aseellista kannatusta", oli sen hetken tilannearvio.

Kun talonpoikaismarssin edellä kiertelin katselemassa marssiin valmistautuvia, tilanne näytti minusta vaaralliselta. Jos heillä silloin olisi ollut johtaja ja tällä selkeä kuva siitä, mikä Suomessa kävi päinsä, liike olisi kehittynyt toisin. Mutta nokkamiesten henkinen heiveröisyys vei heidät etsimään mallia Saksan ja Italian suunnalta, ja tämä apinointi teki suurta hallaa lapuanliikkeelle. Viime kädessä liike tukahtui siihen, että yleinen mielipide kautta maan yhä laajemmalti kääntyi sitä vastaan, ja tähän oli vuorostaan johdon taitamattomuudella hyvin kiitettävä osuus. Mäntsälän kapina on mallinäyte siitä. Mutta jos lapuanliike olisi onnistunut pyrkimyksessään, se olisi vienyt maan tuhoon, sillä kymmenen vuoden päässä tuloaan tekevästä ajasta ei sen johdolla olisi kunnialla selvitty.

Aikansa kesti ennen kuin lapuanliikkeen luonne nähtiin. Se lähti alkuun organisoimattomana. Menestys toi väkeä ja varoja, mutta edelleen se toimi tunnepohjaisen kansanliikkeen luonteen mukaisesti, spontaanien mielenilmaisujen tasolla, ottamatta vastuuta. Suhtautuminen lapuanliikkeeseen oli monella taholla aluksi horjuvaa, jopa myönteistä, mutta kun se otti yhdeksi maalitaulukseen myös demokratian, alkoivat asenteet seljetä. Koko ilmapiiri 1920- ja 30-luvun taitteessa kävi sellaiseksi, että lapuanliikkeen ohi ei päässyt. Minun kohdallani se merkitsi sitä, että demokratian puolustamisesta tuli tavoitteissani numero yksi, ja siihen asti hyvin keskeinen suomalaisuuskysymys sai jäädä sivummalle. En sitä silti unohtanut, kyllä se mielessä pysyi myös noina oikeistovaaran vuosina. Suomen Heimossa kirjoitin 1930 asiasta näin:

"Saatetaan hyvin lausua, että kun isänmaata uhkaa vaara, silloin on hajoittavien riitojen, mm. kieliriitojen, lakattava. Me kyllä tiedämme ja muistamme, että tuon opin varjolla on suomalaisen kansan asema tässä maassa jo kerran ennen saatettu sellaiseksi, että siihen on myöhemmin syystä oltu tyytymättömiä. Vapaussodan jälkivuosina oli ruotsalais-suomalainen rintama luomassa maalle kielilainsäädännön, ja me nuoret olemme mm. lukemattomissa juhlapuheissamme antaneet ankaran arvostelun suomalaisten peräänantavaisuudesta noina vuosina, jolloin yhteisen hyvän nimessä sallittiin ruotsalaisten tehdä kielilait lähes mieleisikseen. Meidän on syytä varoa samallaista tapausta näinä aikoina, jolloin maamme asema hyvin kestää ruotsalaisten oikuttelun. Meidän nuorten on avoimin silmin pysyttävä johdonmukaisesti suomalaisella kannalla, olipa tilanne miten mutkalliselta näyttävä tahansa. Ruotsalaisten taipuisa politiikka, joka veljeilee kommunistien kanssa, silloin kun siitä on heidän kielellisille etuoikeuksilleen turvaa, se voi suomalaisuuden kannalta olla vaarallinen, eikä meillä ole varaa tuijottaa silmät sokeina yksin kommunismin nujertamiseen. Meillä on tähänastisesta todisteita siitä, että danaiolaisia on pelättävä, vaikka he toisivat lahjoja. Ja siksi meidän on pidettävä silmämme auki."

Lapuanliikkeen ja aitosuomalaisten välillä oli aluksi hyvinkin jyrkkä vastakohtaisuus, joka johtui siitä, että ruotsalaista pääomaa tunki lapuanliikkeeseen päästäkseen hallitsemaan sitä sisältä käsin. Siinä oli tietysti mukana myös paljon suomalaisia, jotka tekivät tätä samaa työtä. Vihtori Kosolaan me kohdistimme kovaa arvostelua sen johdosta, että hän oli ruvennut yhteistoimintaan ruotsalaisen pääoman kanssa. Mutta pitihän hänen jostain saada rahaa, millä johtaa ja laajentaa liikettään.

AKS:n johto ja seuran toimintaan aktiivisesti osallistuvat olivat varsin virkeitä henkilöitä, joten erimielisyyksiä oli vuosien varrella tullut sekä pienistä että suurista asioista. Erityisesti eteläpohjalaiset koettivat saada omia miehiään ja näiden kautta omia aatteitaan edistetyksi klikkiytymällä tiettyjen henkilöitten ympärille. Kun lapuanliike - sittemmin Lapuan Liike ry. - ilmaantui näyttämölle, siihen solmittiin AKS:stä nopeasti suhteet, ja tästä alkoi toinen ja viimeinen tosi hajaannus seurassa. Edellinen oli ollut Erkki Räikkösen ym. lähtö muodostamaan Itsenäisyyden Liittoa 1924.

Kommunistien poistaminen eduskuntatyöstä oli lähtökohtana sille että myös AKS:ään, näiden suurempien tapausten varjossa, pääsi kasvamaan laittomuudet hyväksyvä "yhtenäisyyden" linja, ja syksyllä 1930 se oli jo siellä valmiina. Siten pääsivät pääomapiirit, olivat ne sitten suomen- tai ruotsinkielisiä, vaikuttamaan AKS:ään. Lokakuun vaalien alla se pudisti suomalaisuusaatteen harteiltaan voidakseen olla lapualaisten rinnalla vaalitoiminnassa. Tähän ratkaisuun liittyy äsken siteerattu Suomen Heimon -kirjoitukseni "danaiolaisten lahjoista". Erosin AKS:n hallituksesta syyskuussa, ja kohta oltiin niin pitkällä, että Lautamiehen-pakinoitani alettiin sensuroida. Seuraavan vuoden helmikuussa olin mukana ehdottamassa, että AKS vetäisi pois kannatuksensa Lapuan Liikkeeltä, koska tämän ohjelmassa oli suomalais-ruotsalainen yhteistyö. Ehdotus hylättiin ja me suomalaisuus- ja laillisuusmieliset jäimme oppositioon, joka sitten vajaan puolentoista vuoden perästä Mäntsälän tapahtumien jälkeen repesi irti. Lapuan henki oli päässyt vallalle AKS:n enemmistössä.

1920-luvun jälkipuoliskolla oli AKS:stä hakeutunut miehiä eri puolueisiin. E.E. Kaila oli korostanut, että piti tunkeutua kaikkialle missä saattoi vaikuttaa mielipiteitä muokkaavasti. Myös puolueet halusivat yhteyksiä AKS:n jäsenistöön; maalaisliitto oli muiden mukana, aika lailla haparoiden tosin, hakenut kosketusta sekä seuraan että siihen kuulumattomiin ylioppilaisiin. Se, että maalaisliitto tuli kokoamaan meistä monia tulevaisuuden nimiä, riippui aika harvasta miehestä. Minä olin yksi heistä, toisia olivat Tauno Jalanti, Aaro Pakaslahti ja Jussi Tamminen, meitä muita vanhempi. Muistan miten yhdessä harkitsimme, että kun liitymme joukolla, pääsemme vähimmällä kivulla ja säryllä. Muita tuli sitten aikaa myöten.

Käytännössä tämä minun maalaisliittolaisuuteni sai merkityksensä juuri lapuanliikkeen pahimpana aikana 1930. Olimme toveripiirissä miettineet mitä tehdä senhetkisessä poliittisessa tilanteessa, ja päättäneet toimia tässä puolueessa. Minulle oli tärkeä asia, että maalaisliitto lähtisi eri teille kuin lapuanliike. Vuosina 1930--31 olin puolueen Helsingin-paikallisosaston sihteeri ja alussa vuotta 1931 jo mukana erottamassa osastosta Artturi Vuorimaata, joka oli osallistunut lapuanliikkeen kyydityksiin. Vuorimaa oli tietysti katkera minulle siitä, että hänet erotettiin puolueesta tuoreiden voimien toimesta, syynä maalaisliitolle vieraat pyrkimykset. Mutta lapuanliikkeen kannattajia ei saanut kuulua maalaisliittoon, se oli minun selvä kantani. Helposti ei pesäeron tekeminen käynyt. Kyllä Kekkonen siinä kuuli kunniansa, se näkyy varmasti pöytäkirjoista.

Alkion merkitys oli noihin aikoihin maalaisliitossa varmasti pienempi kuin nyt halutaan kuvata. Minulla oli hänen kirjansa Maalaispolitiikkaa, ja molemmat osat luin kertaan ja kahteen, mutta minusta niissä oli paljon teennäistä asennetta ja hurskaita ajatuksia, joiden pohjalle ei mitään joukkoliikettä voi perustaa. Toisaalta Alkion ajattelussa oli myös hyvin selviä sosialistisia linjoja, ja niihin oli vanhojen maalaisliittolaisten asenne jyrkästi vastustava, niin että Alkion oli pitänyt ruveta perumaan ajatuksiaan ja selittämään mitä hän oli sosialismi-sanalla tarkoittanut, ei sitä mitä sosialistinen politiikka tarkoitti vaan jotain tavattoman ihanteellista. Vuonna 1919 olivat Alkion ja vanhojen maalaisliittolaisten väliset vastakohtaisuudet olleet suuria. Alkio oli iältään vanhempi kuin nämä "vanhat maalaisliittolaiset", mutta käytän tätä termiä omalta kannaltani; heitä olivat sellaiset miehet kuin Lahdensuo, Tarkkanen, Koivisto, jotka antoivat leimansa silloiselle maalaisliittolaiselle politiikalle. He olivat tätä oman maakuntansa miestä, Alkiota vastaan hyvin tiukasti, mutta se ei tietenkään estä nyt tunnustamasta Alkion ansioita ja merkitystä.

Syksyllä 1930 maalaisliitto valmistautui puoluekokoukseen, jossa oli myös päätettävä presidenttiehdokkaasta tammikuussa pidettäviä valitsijamiesvaaleja varten. Kysymys oli erityisen tärkeä, koska presidentin henkilöstä ilmeisesti tulisi riippumaan, säilyisikö demokratia. Diktatuurin uhkahan lopulta äänestystilanteessa ratkaisi siten, että sen pelossa ei jyrkintä laillisuusmiestä Ståhlbergiä uskallettu valita. Maalaisliitolla oli alkavassa vaalitaistelussa erinomaisen puhtaat paperit taistelussa oikeistoa vastaan, sikälikin, että se oli aikanaan ollut päättäväisesti torjumassa äärivasemmistoa kuin myös siksi että se hallitusmuotokysymyksessä oli ollut tasavaltalaisella kannalla. Myös sen suhde suomalaisuuskysymykseen oli selvä, kun taas kokoomus ja lapuanliike olivat tässä tehneet kompromisseja. Mutta saisiko maalaisliitto käytetyksi täysin hyväkseen nämä vahvat tosiasiat ja olisiko niillä tehoa tässä ajassa, jossa iskulauseet ja kiihkomieli taas kerran vaikuttivat niin paljon enemmän kuin tekojen ja argumenttien rauhallinen harkinta?

Olin aktivoimassa toimintaani maalaisliiton piirissä aikana, jolloin sen ratkaisut sekä puolueen itsensä että koko maan kannalta olivat tärkeitä. Minulla ei ollut mitään vaikutusvaltaa puolueessa, olin nuori mies, melko lailla sivussa, vaikka Maalaiskuntien Liiton kautta olin tutustunut moniin puolueen keskeisiin henkilöihin, kuten Kyösti Kallioon. Mutta nyt tahdoin siinä määrin kuin mahdollista vaikuttaa puolueen asenteisiin lähestyvää puoluekokousta ajatellen. Lapuanliikkeen valtuuskunta oli vaatinut porvarillisia puolueita muodostamaan vaaliliittoja. Koska maalaisliitto tahtoi käydä vaaleihin yksin, ryhtyi kokoomus muodostamaan vaaliliittoja, joihin se yritti saada mukaan myös maalaisliittolaisiksi katsottuja henkilöitä. Näiden ns. Isänmaallisten vaaliliittojen muodostaminen ei täyttänyt tehtäväänsä ainakaan maalaisliiton suuntaan. Erottamisuhka oli se keino, jolla maalaisliitto saattoi varmistua siitä, että rajanveto oikealle käytännössä toimi. Se kyllä karvasteli erotettujen mielissä, koska monet heistä katsoivat että maalaisliiton ja lapuanliikkeen tavoitteet eivät välttämättä olleet ristiriidassa keskenään. Minusta ne jyrkästi olivat.

Puoluekokous pidettiin marraskuun loppupäivinä, ja sen edellä toimin Kallion valitsemiseksi puolueen presidenttiehdokkaaksi. Vastaehdokkaana oli Relander. Hän oli heikko ja häilyväinen sekä lisäksi paljossa lapuanliikkeelle myötämielinen, joten hänet oli syrjäytettävä. Hänellä oli nimenomaan karjalaisten edustajien kannatus. Puolueen ehdokkaaksi tuli Kallio erityisesti nuorempien maalaisliittolaisten voimin. Kun puoluekokous oli ohitse, jatkoin kirjoittelua Kallion puolesta. Teesini oli lyhyesti se, että "suomalainen talonpoika ja valtiomies Kyösti Kallio tasavallan presidenttinä on paras turva maan ja valtiojärjestyksen vihollisia vastaan, olivatpa ne minkä nimellisiä tahansa". Kun Kalliota ei valittu, oli pettymykseni syvä. Mutta tämä vahva yritys loi joka tapauksessa hänelle perustan seuraavia vaaleja varten ja antoi maalaisliiton kannasta selvän käsityksen sekä kannattajille että muille puolueille. Edellisissä vaaleissahan ei maalaisliitto ollut etukäteen ehdokastaan nimennyt, vaan oli antanut valitsijamiesten alusta saakka toimia tilanteen mukaan.

Toisessa yhteydessä olen aikoinani jo käsitellyt prosessia, jonka tuloksena oli, että Svinhufvud helmikuussa 1931 sai 151 ja Ståhlberg 149 ääntä. Ansio -- ansioksi se lienee katsottava -- oli Juho Niukkasen. Minä en tuolloin nähnyt valitsijamiestemme menettelyssä paljonkaan ansiokasta, kuten on luettavissa käsikirjoituksesta, jonka pohjalta erittelin syntynyttä tilannetta maalaisliiton Helsingin paikallisosaston kokouksessa helmikuun lopulla 1931. Esitelmäteksti on kohdittain muistiinpanotyylistä, mutta tulkoon tähän sellaisenaan, koska se antaa ikään kuin lähikuvan siitä, miltä puolueen sisältä päin näytti tuo hankala vaihe, hankala sekä maan että maalaisliiton kannalta:

"Se loppuratkaisu, johon presidentinvaali johti, on maamme sisäisen tilanteen saattanut aivan uuteen vaiheeseen. Nekin piirit, jotka ennen vaaleja pelottelivat, etteivät he vastaa seurauksista, jos ei heidän nimikkoaan valita, ja uhkailivat avoimesti väkivallanteoilla, ovat suureksi osaksi siirtyneet laillisen menon kannalle. Syy siihen on se, että he luulevat Svinhufvudin valitsemisen merkitsevän jatkuvaa oikeistosuuntaa maan asioitten johdossa. Mutta varmaa on, että tähänastisten levottomien ainesten äärimmäinen aines ei vielä ole tyydytetty. Se aivan oikein arvelee, että sattuman aiheuttanut oikeiston voitto presidentinvaaleissa ei voi varmentaa taantumusmielisten pysyvää vaikutusta ja ei liene mustamaalausta, jos rohkenee ennustaa, että lapualaisten jyrkin siipi ei ole haudannut sotakirvestään. Taistelu tasavallan ja kansanvallan puolesta ei ole vielä päättynyt, eikä kukaan voi sanoa, minkä poliittisessa elämässä esilletulevan asian yhteydessä kiinteästi järjestetyt Lapuan Liikkeen paikallisosastot pannaan toimimaan jonkin poliittisen päämäärän saavuttamiseksi. Tuntuu todennäköiseltä, että tämä edessäoleva toiminta tullaan kohdistamaan sekä kansaneduskuntaa että sen luottamusta nauttivaa hallitusta vastaan, mikäli sellainen saadaan syntymään. Tämä odotuksen kanta tuskin on väärä, niin mielellään kun sen soisikin sitä olevan, sillä kiihko ja suoranainen raivo oli ennen presidentinvaalia kohonnut niin korkealle, että se ei voi mitään jälkivaikutuksia näyttämättä tukahtua. On lisäksi muistettava, että Svinhufvud kaikesta hälystä huolimatta ei nauti Lapuan Liikkeen kiihkomielisimmän johdon luottamusta siitä lähtien kun hän esti Kosolan, Kareksen ja Herttuan triumviraatin pääsyn hallitukseen viime keväänä.

Maalaisliiton lehdistössä on viime päivinä esitetty Svinhufvudin valinnan valopuolia. Puuttumatta siihen, mikä niissä on ollut oikeaa mikä taas puolustelua, on syytä todeta erikoisesti yksi valopuoli ja se on: jos Ståhlberg olisi tullut presidentiksi, ja jos joitakin levottomuuksia olisi syntynyt, kuten oli uhattu, olisi levottomien ainesten takana, elleikään ehkä mukana, ollut kokoomus hyvin suurelta osalta ja loputkin olisivat heitä ymmärtäneet, sekä osa ruotsalaisia. Jos nyt levottomuuksia syntyy sen takia, että joitakin Lapuan Liikkeen poliittisia vaatimuksia ei toteuteta, on niiden takana kapeampi kansalaispiiri ja niiden lopettaminen käy helpommin päinsä. Tällä en mene suinkaan sanomaan, että tämä esittämäni hyväpuoli, jonka oikeaa arvoa ei tällä hetkellä ole nähtävissä, olisi muiden esitettyjen valopuolten kanssa niin suuri, että maalaisliiton kannalta erittäin karvas ja poliittisesti sangen raskas menettely vaalissa olisi tunnustettava oikeaksi.

Kansanvaltaisten ainesten on valppaammin kuin koskaan ennen valvottava oikeistolaisten pyrkimyksiä. Olosuhteet ja Lapuan Liikkeen miesten ja kannattajien taitamattomuus, joista voisi luetella runsaasti esimerkkejä, ovat vieneet meillä tilanteen siihen, että tällä hetkellä voimme verrattain rauhallisesti katsoa tulevaisuuteen. Oma ansiomme supistuu tämän tuloksen saavuttamisessa vähäiseksi. Ainoa tärkeä toiminta: olemme aina koettaneet voittaa aikaa. Jos Lapuan Liike olisi ollut taitavampien miesten johdossa tai oikeammin jos sen johto olisi ollut luja ja ennenkaikkea yhtenäinen, eläisimme paraikaa kestävän oikeisto-orientation aikaa. Kevään 1930 ja alkukesän tapaukset ympäri maan antavat riittävästi aihetta sellaiseen käsitykseen.

Eduskunnalle ja hallitukselle asettaa presidentinvaalin luoma poliittinen tilanne erittäin suuret vaatimukset. Eduskunta ei saa minkäänlaisen uhkauksen alaisena taipua kansanvallalle vihamielisten suunnitelmien hyväksymiseen. Valppaasti on siellä pidettävä oikeistotuulet sopivissa rajoissa. Eduskunnan on kyettävä vaikuttamaan, että maahan saadaan hallitus, joka on laillisuuden ja kansanvallan kannalla ei yksin ohjelmassa vaan myös ja ennenkaikkea teoissa. Nyt ei riitä ohjelma.

Ennenkuin menen tämän pitemmälle hallitusasiassa on kenties tarpeellista tarkastella tilannetta maalaisliiton omissa riveissä. Maalaisliiton menettely presidentinvaaleissa oli - sen uskaltanee erehtymättä sanoa - pettymys suurimmalle osalle maalaisliiton äänestäjiä. Ja pettymystä ei ole vähentänyt kokoomuslehtien riemunkiljunnat, joissa on sentään -- arvatenkin ystävällisyydestä -- huomannut jonkinlaisen sordiinon muualla paitsi Vaasan Jaakkoon jutuissa, joissa ei säästetä sompaa ja joissa suurin osa maalaisliiton valitsijamiehiä julistetaan lapualaisiksi.

En halua moittia valitsijoitamme -- tiedän, että heidän tehtävänsä on ollut arvaamattoman raskas -- mutta mieliala suuressa osassa maalaisliittolaisia on ollut hyvinkin ankarasti valitsijamiehiä ja puoluettakin vastaan. Osoituksena mainitsen Kajaanin.

Luonnollisesti väärin vierautua puolueeseen ja sanoutua siitä irti, jos sen kaikki toimenpiteet eivät miellytä. Tässä asiassa sitä vähemmän kun valitsijamiesten menettely ei pääosalta -- joukossa kyllä oikeistolaisia -- tiedä suunnan muutosta. Mutta mieliala on sellainen, että se vaatii puoluejohdolta tarkkaa tilanteen arviointia ja puolueen toiminnan suuntaamista. Taitava, tarkoituksenmukainen ja tarpeen tullen luja menettely lähivuosina on välttämätön, jos halutaan nopeasti koota rivit yhtenäisiksi ja luottamus palautetuksi. Onneksi kaksi seikkaa edullista l) meillä ei hevillä puoluetta vaihdeta ja 2) ei ole toista puoluetta, johon menevät ne maalaisliiton kannattajat, joita ei saada oikeistolaiseen puolueeseen eikä sellaisessa olemaan. Pienviljelijät vähän merkitystä, vaikka pohjois-Suomessa vaarallista jos maalaisliitossa päätään nostanut oikeistoaines pääsee puolueessa vallalle. Edistys tehnyt niin paljon tyhmyyksiä, ettei maalaisliittolaiset sitä vastedeskään isosti lihota.

Puolueen toiminnan yleinen suunta: 1) kansanvallan puolesta 2) oikeistoa vastaan. Selvä ja helposti nähtävä oikeistoa vierova politiikka on välttämättömyys presidentinvaalin jälkeen. Se näyttää kaikelle kansalle, että presidentinvaali ei ollut suuntakysymys ja että maalaisliitto ei tulekaan oikeistopuolueeksi.

Tämä on näköala, kun puolueen toimintaa tarkastellaan puolueen edun kannalta.

Hieman toinen yleispoliittisen tilanteen kannalta. Olot sikäli epävarmat, että puhdas maalaisliittolainen hallitus, joka jo sinänsä olisi todistus oikeiston vieromisesta, ei tule kysymykseen. Presidentti ei sellaiseen menisi. Keskustahallituksen laita lienee samoin, vaikka sellainen parlamentillisesti olisi varmasti luja ja pitkäikäinen. Ei voisi kaatua, jos sen kannattajat sitä yhtenäisesti tukisivat. Puolueen edun kannalta nämä ehdottomasti parhaat. Maalaisliiton kannattajat, jotka nyt tyytymättömiä, leppyisivät. Eikä puolueen oikeistokaan voisi siitä vihastua. Mutta tilanne ei siihen salli mentävän. Ulkoparlamenttaarisia keinoja ei peljättävä, luja ja johdonmukainen hallitusvalta ne pitäisi rajoissa, mutta monet muut tekijät, mm. presidentti, ei siihen suostu. Taloudellinen pula-aika, jossa ei näy helpoitusta, myös pakottaa ajattelemaan, onko tällainen hallituspohja paras mahdollinen. Taloudellinen pula maan etu.

Edessä kokoomushallitus. Laaja kokoomus: ml. kok. edistys ja ruotsalaiset. Jälkimmäiset voisi esteettä jättää pois ja pitäisi jättää. Hallitus: laillisuus ja yhteiskuntarauha, kansanvalta. Mutta ennenkaikkea: homogeeninen hallitus, jonka jokaiseen mieheen voidaan näissä suhteissa luottaa. Maalaisliitto ratkaiseva enemmistöhallituksessa ja hallituksen väri: hulinavastainen. Sanoisiko ihan lapualaisvastainen. Tärkeimmät postit: puolustus, sisä- ja valtiovarat täytettävä miehillä, jotka uskaltavat lopettaa vehkeilyt, jos niihin ryhdytään.

Hallituksen muodostaminen tällä pohjalla vaikea, ts. tavattoman vaikea. Kokoomuksen miehiä vaikea saada tälle pohjalle. Maalaisliittolainen pääministeri. Kallio.

Vielä joku sana maalaisliiton sisäisistä asioista.

Maalaisliitto ulospäin osoittautunut rikkinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Presidenttiehdokkaan määrääminen jo sen osoitti. Vähemmistöön jääneen ryhmän menettely soti raskaasti puolueen yhtenäisyyttä ja puoluekuria vastaan. Aiheutti vaalitappion. Vastustajille tämä riita ollut mieluista. He ovat valppaasti seuranneet ja selostaneet riidan ilmauksia. Mutta se, että kokoomuslehdistö ja lapualaislehdistö on asettunut avoimesti ja arvelematta toisen riitapuolen kannalle, osoittaa, että kysymyksessä ei ole ainoastaan kysymys henkilöstä vaan ennenkaikkea poliittisesta suunnasta. Kysymyksessä oikeistolainen suunta ja kuinka sanoisin: vanha maalaisliittolainen suunta Alkion hengessä, suomalaiskansallinen talonpoikaispolitiikka. Presidentinvaalissa suoranaista puoluepetturuutta. Ensimmäisessä äänestyksessä 5 livistäjää. Sitä tuomittavampaa kun sillä ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä, ainoastaan mielenosoitus ja sellaisena ruma kuin synti ja paljon rumempi sillä synti ei ole aina ruma, päinvastoin. Toinen äänestys osoitti, että valitsijamiehissä oli 16, jotka tahtoivat presidentiksi Svinhufvudin ennen Kalliota. Maalaisliiton yhtenäisyys vaatii, että livistäjät saatetaan vastaamaan teostaan.

Presidentinvaali oli maalaisliitossa käsilläolevan hajanaisuustaudin symptoomi. Oikeistosuunta ja maalaisliittolainen keskustasuunta ovat vastakkain. Näyttää siltä, että sitä mukaa kuin maalaisliitto on saanut laajempaa kannatusta etenkin etelä-Suomessa, sitä mukaa oikeistomieliset ainekset puolueessa vahvistuvat. Mielestäni puolue on säilytettävä keskustapuolueena, ja lujasti torjuttava oikealle johtavien puuhat. Ensi kesän puoluekokoukseen esille kysymys suunnasta. Maalaisliiton ei tarvitse tulla oikeistopuolueeksi ollakseen isänmaallinen puolue. Isänmaallisuus ei ole oikeiston monopoli ja maalaisliitto on ja pysyy aina kommunisminvastaisena isänmaallisena puolueena, jonka suuri tehtävä on ajaa maan suomalaisen talonpoikaisväestön asiaa ja edistää sen oikeuksia sekä turvata kansanvaltaisen järjestelmän voimassaolo meillä. Siihen tehtävään tarvitaan yksimielinen, luja ja hyvin järjestetty puolue, jossa puoluekuri on tehokas ja jossa hajoittavia ilmiöitä ei sallita."

Niin kuin näkyy, mielessäni on jumoillut pettymys taikka katkeruus sen johdosta, että maalaisliittolaiset valitsijamiehet olivat äänestäneet Svinhufvudia. Mielestäni se osoitti, ettei puolue ollut vielä löytänyt itseään vaan oli johdateltavissa sille sinänsä vieraiden ratkaisujen taakse. Tällaisia ratkaisuja tehden puolue menettäisi valitsijoiden luottamuksen eikä pystyisi tarkoituksiaan toteuttamaan. Katsoin, että tapahtunut edellytti maalaisliiton merkityksen ja tehtävien selvittämistä.