Voittaja haluaa varmuutta

Sen jälkeen kun Neuvostoliiton yritys saada YK tuomitsemaan Israel hyökkääjäksi oli täydellisesti epäonnistunut, on Lähi-idän tilanteessa vallinnut ns. luova tauko. Koko ajan tapahtuu jotakin, ensi sijassa pinnan alla. Puolin ja toisin tähyillään, aavistellaan ja urkitaan toisen osapuolen aikomuksia ynnä tekoja sekä valmistaudutaan seuraavaa siirtoa ja sitä seuraavia vaiheita varten.

   Tällä hetkellä on liian aikaista ryhtyä laatimaan ennusteluja siitä, mitä Lähi-idässä todella tulee tapahtumaan. Sitä vastoin voidaan esittää eräitä näkökohtia, joilla tulee olemaan vaikutusta asioiden kulkuun tällä maailmanpolitiikan levottomana säilyvällä alueella.

   Israel on tarttumalla häikäilemättä tarjottuun tilaisuuteen saavuttanut sotilaallisen voiton, jonka valtavuuden se ymmärtää. Mutta vähitellen se oppii ymmärtämään myös ne vaikeudet, joita voiton hyväksikäyttämisen tiellä on. Israel on päättänyt pitää alueellisesta sotasaaliistaan kiinni niin kauan, kunnes sillä on käsissään raudanlujat takeet häiriintymätöntä itsenäistä tulevaisuutta silmälläpitäen. Sille eivät riitä kansainväliset takuut, joiden arvottomuus paljastui Akaban lahden sulkemisen yhteydessä viime keväänä. Se haluaa saada arabimaat pakotetuiksi antamaan luotettavat, kaikissa olosuhteissa pitävät vakuudet Israelin itsenäisyydestä ja koskemattomuudesta. Tilanne tältä osalta muistuttaa - mutatis mutandis - Suomen tai ainakin tiettyjen suomalaisten piirien asennetta jatkosodan määrättynä ajankohtana. Suomi halusi turvata tulevan asemansa luomalla Neuvostoliittoa vastaan helposti puolustettavan rajan, jonka päämerkitys olisi ollut siinä, että Neuvostoliiton aiheuttama jatkuva uhka olisi poistettu.

   Suomen osalta suunnitelluilla järjestelyillä aikaansaatava turva osoittautui harhaksi. On vaikeaa nähdä, miten Israel voisi käyttää suurta voittoaan hyväkseen, jos se kuvittelee käsiinsä saamiensa suurten alueellisten panttien voivan ratkaista sen turvallisuuskysymyksen. Israelin turvallisuus on rakennettava juutalaisten ja arabien vapaaehtoiseen sopimukseen. Jos se puuttuu, Siinain ja Jordanian länsipuolisen alueen hallussapitäminen ei tuo mitään "raudanlujaa" pohjaa Israelin koskemattomuudelle.

   Onko tällainen keskinäinen sopimus mahdollinen? Muulle kuin kielteiselle vastaukselle ei ole olemassa perusteluja. Israel tosin toivoo saavansa arabien rintaman murretuksi Jordanian kohdalta, koska tämän autiomaan asema on niin ylivoimaisen vaikea, että pikainen rauha Israelin kanssa näyttää ainoalta pelastukselta. On luultavaa, että Israel tulee kuitenkin pettymään Jordanian suhteen. Kuningas Hussein, joka on pitänyt maataan pystyssä lännen avustuksilla, saattaisi ehkä henkilökohtaisesti taipua edulliseen rauhaan, mutta se johtaisi siihen, että hänen asemansa ja henkensä eivät olisi sen jälkeen paljon arvoiset, niin kiihkeä on arabien viha Israelia ja sen tahtoon taipuvia kohtaan.

   Mutta mitä arabit voivat muutakaan tehdä kuin taipua sovitteluihin Israelin kanssa? Totta on, että arabimaiden, ensi sijassa Egyptin, sotilaallinen ja taloudellinen selkäranka on katkaistu. Mutta siitä huolimatta ei näy merkkejä niiden antautumisesta. Tunisiaa lukuunottamatta ei sovinnonkaan ääniä ole kuulunut. Ilmeistä on, että arabimaat valmistautuvat revanshiin, hyvitykseen, kostoon. Se ei voi tapahtua heti eikä pian, sitä täytyy suunnitella pitkällä tähtäyksellä. Mielettömillä uhkailuillaan arabimaat menettivät maailman sympatiat Israelin sodan alla.

   Kostopolitiikalle on kyllä olemassa ainakin teoreettiset onnistumisen mahdollisuudet. Arabimaiden keskelle tungetulla Israelilla on vastassaan lähes 30 kertainen väestöylivoima. Jos arabit ehkä vuosikymmenien työllä saadaan tehokkaasti organisoiduiksi taloutta, sivistystä ja sotilaallista voimaa kehittämällä, ei Israel voi kestää näin syntyvää jatkuvaa, lisääntyvää painetta.

   Mutta Israelin lyömiseen valmistautuva arabimaailma tarvitsee yhtenäisyyttä. Sitä näyttää olevan vaikea saavuttaa. Khartumissa pidetty ulkoministerikokous ei päässyt tulokseen, Bagdadin kokouksen salaiset päätökset eivät ole tiedossa, mutta on täysi syy epäillä, etteivät erimielisyydet olisi tulleet tasoitetuiksi.

   Esteenä on myös arabimaiden sisäisen tasapainon puute. Nasser on tosin vakiinnuttanut asemansa Egyptissä, siltä ainakin näyttää. Mutta ovatko Syyria, Irak ja Algeria turvatut sisäisiltä valtataisteluilta ja vallansiirroilta?

   Onko köyhien arabimaiden talous nostettavissa kostosodan vaatimalle tasolle?

   Tämä kysymys voi ratketa Neuvostoliiton avulla. Yhtä asiaa Lähi-idän osalta voidaan pitää selvänä: Neuvostoliitto on päättänyt asettaa koko poliittisen ja taloudellisen valtansa arabimaiden puolelle Israelia ja viime kädessä Yhdysvaltoja vastaan. Neuvostolaivasto Aleksandriassa on turvana Israelin välitöntä hyökkäystä vastaan. Sotavarusteiden jatkuva virta arabimaihin on merkkinä siitä, että Neuvostoliitto on määrännyt poliittisen linjansa Lähi-idässä.

   Nyt joutuu aprikoimaan, millä edellytyksillä Neuvostoliitto syytää kallista sotakalustoaan esim. Egyptiin, joka hyvin vähän sen aseille kunniaa tuottavan sodan aikana menetti sotamateriaalia israelilaisen arvion mukaan n. 3 miljardin dollarin arvosta?

   Yhdysvallat on näyttänyt tässä suhteessa tietä monessakin maassa. Aseiden mukana seuraavat teknikot ja kouluttajat sekä poliittista kehitystä valvovat viranomaiset. Saman voi Neuvostoliitto tehdä Egyptissä, jollei ole jo tehnyt. Nasser itse on ottanut ensimmäisen askelen, kun se on puhdistanut armeijansa johtopaikoilla olleista kyvyttömistä upseereista. Niiden sanottiin olleen entisen yläluokan jäseniä. Jos uudelleen järjestetystä ja varustetusta Egyptin kansanarmeijasta tulee vallankumouksellinen armeija hiemankaan sanan itäisessä merkityksessä, voi Neuvostoliitto saada varmuuden luovuttamansa sotakaluston kontrolloidusta käytöstä.

   Lähi-idän tragedialla on todennäköisesti ollut maailmanhistoriallista merkitystä siinä mielessä, että arabimaiden suuri enemmistö on entistä selvemmin Yhdysvaltojen vastaisessa rintamassa ja kiinteästi Neuvostoliiton politiikan jollei talutusnuorassa niin vaikutuksen alaisena. Maailman blokkimuodostumassa on Neuvostoliitto saanut ryhmäänsä ns. edistykselliset arabimaat, mikä on rahallisesti kallis saavutus, mutta millä voi tulevaisuudessa olla hyvinkin suuri kansainvälinen merkitys.

   Nämä ovat kaukaisemman ajan näkymiä. Tällä erää pyrkimykset Lähi-idässä rajoittuvat poliittiseen taisteluun. Neuvostoliitto yritti saada Israelin pakotetuksi luopumaan valloitetuista alueista YK:n avulla. Se ei onnistunut. Nyt Neuvostoliitto käyttää taitonsa ja voimansa saadakseen toisin poliittisin keinoin aikaan Israelin vetäytymisen. Siinä se ei tule liioin onnistumaan. Samanaikaisesti se tukee arabimaiden taloutta ja varustaa niiden sotavoimia. Olisiko siitä tehtävissä johtopäätös omaksutun strategian ohjelmasta: jos ja kun Israelia ei saada poliittisin keinoin luopumaan valloittamistaan arabialueista, on varustauduttava sotaan.

   Kun Israelin maltillisena pidetty ulkoasiainministeri Abba Eban on korostetun jyrkin sanoin ilmoittanut, että jos arabit eivät taivu rauhanneuvotteluihin, Israel pitää valloittamansa alueet loppumattomiin, eivät näkymät Lähi-idässä ole rohkaisevat.