Pienet kansat ja Eurooppa.

Smorgonien kaupungissa, kolmen päivämarssin päässä Vilnasta, jätti Napoleon joulukuussa 1812 Moskovasta perääntymässä olevan armeijansa rippeet ja lähti rekipelillä kiiruhtamaan kohti Pariisia. Ainoaksi seuralaisekseen hän otti hovitallimestarinsa, kenraali de Caulaincourtin, Vicenzan herttuan. Caulaincourt on muistelmissaan kertonut, mitä Napoleon hänelle puhui tämän pitkän ja yksinäisen matkan aikana, ja mitä suuri valloittaja siis idässä kärsimänsä katastrofin jälkeen ajatteli ja suunnitteli.

"Venäjää vastaan käymäni sota on vanhan Euroopan ja koko sivistyneen maailman oikeinymmärrettyjen intressien mukainen. Euroopan täytyisi käsittää, että sillä on ainoastaan yksi vihollinen: Venäjän jättiläinen." Nämä Napoleonin lauseet kuvaavat, kuinka hän katsoi taistelevansa Venäjää vastaan ensi kädessä Euroopan etujen suojelemiseksi. Mutta saman motiivin hän käsitti olevan myöskin taistelullaan Englantia vastaan. "Englanti ei ajattele Euroopan intressiä, vaan vain omia etujaan. Nämä kauppamiehet ovat valmiit uhraamaan kaikki Euroopan valtiot omien spekulaatioittensa vuoksi. Sen sijaan, että Ranska taistelee yleisten etujen, kansojen pyhimpien oikeuksien puolesta, haluaa Englanti puolustaa yksinomaan etuoikeuksiaan."

Kun Caulaincourt tiedusteli, miten Napoleon luuli saavansa väkivallalla alistamansa kansat yhtymään hänen eurooppalaiseen järjestelmäänsä, vastasi Napoleon, että taloudellinen hyvinvointi, jonka uusi järjestys kaikille kansoille valmistaa, saa ne unohtamaan kärsimänsä loukkaukset ja sorron sekä täydestä sydämestä liittymään hänen taisteluunsa Englantia vastaan.

Historiallisilla rinnastuksilla on yhteisenä ominaisuutena ontuminen, usein molemmillakin jaloilla. Sen vuoksi on vaarallista mennä etsimään Napoleonin historiasta vertauskohtia nykyiselle ajalle joittenkin ulkonaisten samankaltaisuuksien perusteella. Mutta vaikkapa kaikki tarpeellinen varovaisuus otetaankin varteen, emme me nykypäivien ihmiset voi olla näkemättä, että niillä Uuden Euroopan suunnitteluilla, joita Saksan taholta on nykyisen sodan aikana esitetty, on tiettyjä yhtäläisyyksiä sen valtiollisen uudestijärjestelyn kanssa, jonka Napoleon tahtoi luoda Eurooppaan. Tarkoitamme tällöin pienten kansojen asemaa ja oikeuksia.

Kun haluamme luonnehtia ajanjakson ennen nykyistä maailmansotaa, voimme löytää sitä hallitsevista aatteista yhden, joka oli voimakkaammin kuin yksikään muu muovannut ihmiskunnan mielipiteitä ja katsomuksia: oppi kansallisuuksien valtiollisesta itsemääräämisoikeudesta. Se oli valmistanut pienillekin kansoille tien valtiolliseen vapauteen ja omaehtoiseen valtioelämään. Se oli synnyttänyt käsityksen valtiollisen vapauden arvosta ja vapauden puolustamisen oikeutuksesta ja välttämättömyydestäkin, milloin sitä uhkasi ulkonainen vaara. Se on ollut Euroopassa vuoteen 1939 saakka vallinneen valtiollisen järjestelmän kulmakivenä.

Siitä lähtien ovat olosuhteet ja katsomukset suuresti muuttuneet. Pienten kansojen valtiollista vapautta ei enää tunnusteta arvoksi sinänsä. Sillä väitetään olevan itsenäistä merkitystä ainoastaan sikäli, kuin se palvelee joitakin yleisempiä päämääriä. Sen vuoksi on katsottu Euroopan onnellisemman tulevaisuuden nimessä ja Euroopan suojelemiseksi bolshevismin suunnittelemalta tuholta oikeutetuksi, että pienet kansat tarpeen vaatiessa pakolla saatetaan tukemaan taistelua bolshevismia vastaan.

Siinä kohtaa meidät ajan suuri tragiikka. Meillä suomalaisilla ei tosin ole syytä valittaa: meidän vapautemme ja taistelumme bolshevismia vastaan eivät olleet identtiset itsenäisyytemme alusta lähtien. Mutta meidän ei tarvitse kohottaa katsettamme kauaksikaan ulkopuolelle maamme rajojen, kun näemme kansoja, jotka olisi voitu voittaa aktiivisesti osallistumaan bolshevismia vastaan käytävään taisteluun, jos niille olisi alusta alkaen tunnustettu oikeus itsenäiseen olemassaoloon ja valtiolliseen itsemääräämiseen. Ne ovat lisäksi kansoja, jotka omista katkerista kokemuksistaan olivat hyvin selvillä, että Venäjä oli aina ollut uhkaavana vaarana niiden itsenäisyydelle, kansoja, jotka ytimiltään terveinä ja karaistuneina olisivat olleet valmiit taisteluun ja uhrauksiin. Mutta tämän edellytyksenä olisi ollut tietoisuus siitä, että heidän uhrinsa todella tulevat koitumaan heidän valtiollisen vapautensa hyväksi.

Itsetunto tai omanarvontunto - miten sen sanoo - on eri kansoilla vahvuusasteeltaan erilainen, niin kuin asianlaita on yksityisten kansalaistenkin suhteen. Mutta yksikään kansa ei ole omanarvontuntoa kokonaan vailla, niin kuin yksityinen ihminen saattaa olla. Tämä seikka asettaa omat vaatimuksensa kansojen käsittelylle. Jos kansa halutaan saada myötämielellä ja aktiivisesti toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi, on sen itsetuntoa kunnioitettava eikä hävitettävä. Ja jos kansa tahdotaan saada veriuhreja tuovaan taisteluun jonkin päämäärän puolesta, vaikkapa se olisi sellainenkin, jonka tuo kansa tietää itselleen hyödylliseksi taikka suorastaan elämäntärkeäksi, ei suotuisa lopputulos ole suinkaan sitä tietä saavutettavissa, että kansalta otetaan pois valtiollinen toimintaoikeus ja luottamus kansalliseen tulevaisuuteen. Osanoton palkaksi voidaan kyllä luvata huoleton elämä ja taloudellinen hyvinvointi, mutta jos nuo materiaaliset makeanleivän päivät on ostettavissa valtiollisen vapauden menettämisellä, niin moinen ohjelma ei kykene nostamaan kansaa taisteluun uuden järjestyksen luomiseksi.

Euroopan tragiikka on siinä, että pienille kansoille ei ole suurten asioiden yhteydessä osattu antaa oikeata asemaa ja merkitystä.

Eurooppa on etnograafisesti kuin tilkkumatto. Siinä on väriläiskä väriläiskän vieressä, kukin osoittaen omaa kansallisuuttaan. Viime maailmansota sai aikaan eräänlaisen yhdenmukaisen järjestelyn: jokainen kansa sai muodostaa oman valtionsa. Mutta sitä valtiollisten ja taloudellisten olosuhteiden tarkoituksenmukaista järjestystä, jonka toivottiin olevan seurauksena kansallisuusperiaatteen toteuttamisesta, ei saavutettu. Eurooppa muodosti 1930-luvulla noidankattilan, jossa uuden sodan syyt kiehuivat ja kypsyivät.

Voidaan pitää hyvin todennäköisenä - ehkä suorastaan varmanakin - että nykyisen sodan jälkeen ei ole olemassa mitään paluuta vanhaan sekasorron Eurooppaan. Ihmiskunnalla ei ole näet varaa siihen, että jokin rajariita Euroopassa johtaa maailman kaikki kansat joka kahdeskymmenes vuosi hirvittävään sotaan. Eurooppaan on luotava järjestys, joka takaa rauhan ja turvallisuuden.

Maailmansodan raunioista kohoava uusi Eurooppa merkitsee ilmeisesti valtioiden välisen yhteistoiminnan kehittymistä kokonaan uusiin muotoihin. Ne saattavat olla sellaisia, että valtiot joutuvat luovuttamaan eräitä tähän asti suvereniteettiin ehdottomina osina ja tunnusmerkkeinä kuuluvia valtaoikeuksia kansojen yhteiselle järjestölle, jonkinlaiselle ylivaltiolle. Tämän ylivaltion piirissä suoritettaisiin riitaisuuksien ratkaisut ja huolehdittaisiin, että jäsenvaltioiden oikeudet turvataan.

Tällainen järjestelmä ei vielä sellaisenaan ole pienten valtioiden etujen vastainen, päinvastoin siitä saattaa oikeudenmukaisesti toteutettuna olla pienille valtioille suurta hyötyä. Mutta kysymys on siitä, ovatko kaikki valtiot sikäli tasa-arvoisia, että tämä turvallisuusjärjestelmä sitoo kaikkia kansoja, suuria ja pieniä, yhtäläisesti. Tälle pohjalle rakennettuna uusi turvallisuussysteemi olisi omiaan luomaan edellytyksiä pienten kansojen työlle oman hyvinvointinsa ja maailman yhteisen kehityksen edistämiseksi sekä henkisellä että aineellisella alalla.

Mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, on tiellä monet sala- ja julkikarit. Voittaja, olipa se kuka tahansa, ei rauhaa määrätessään kenties osaa antaa sen enempää arvoa pienten kansojen oikeudelle kuin sotivat puolet ovat sille omistaneet huomiota sodan aikana. Samankaltaistamistendenssi saattaa johtaa voittajan kaavamaisuuteen, joka kahlitsee pienten kansojen vapautta ja erikoislaatua. Jos vielä voittaja pyrkii eliminoimaan vähäisimmänkin potentiaalisen vastavoiman, silloin eivät pienten kansojen oikeudet ole suurenkaan arvoiset.

Tulevan rauhan oikeudenmukaisuus ja tulevan maailman onnellisuus riippuu tärkeältä osalta siitä, löytävätkö rauhan tekijät ratkaisun pienten kansojen probleemille. Ehkäpä sodan kokemukset voisivat siinä suhteessa johdattaa oikeille teille. Sota on osoittanut, että pienten kansojen oikeuksien kieltäminen ei ole vienyt perille, kun on haluttu saada kansat työskentelemään sodan päämäärien hyväksi. Rauha on sen vuoksi luotava sille pohjalle, että pienet kansat vedetään rauhanjärjestelmään alusta alkaen aktiivisesti mukaan suomalla niille valtiollinen vapaus ja takaamalla niiden turvallisuus, mutta huolehtimalla myöskin siitä, että niille suodaan toimintamahdollisuudet uuden järjestyksen piirissä.

Suomi on tällä hetkellä ainoa toimiva itsenäinen valtio viime maailmansodan ajalta. Suomi on samalla yksi harvoista Euroopan itsenäisistä pienistä valtakunnista. Tämän asemansa perusteella Suomella on velvollisuuksia pienten valtioiden aatteen toimintakelpoisena edustajana. Nämä velvollisuudet täytetään saattamalla suomalainen kannanotto pienten kansojen elämisenoikeutta koskevassa asiassa julkisuuteen. Siihen on juuri tällä hetkellä monia syitä. Suurvaltojen taholla on esiintynyt mielipiteitä ja tekoja, joista voidaan päätellä, että tulevan rauhan ennakkosuunnitteluissa otetaan varsin vähän huomioon pienten kansojen oikeuksia. Se on sitä enteellisempää, kun Neuvostoliitto on samanaikaisesti ryhtynyt valtiosääntönsä sisäiseen uudelleenjärjestelyyn, jonka tarkoituksena ei voi olla muu kuin valloituspolitiikan verhoaminen sillä, että Neuvostoliiton jäsenvaltioille varataan nimellistä toimintavapautta mm. ulkopolitiikan alalla. Kyseessä on ovelasti sekoitettu myrkky, jolla tainnutetaan maailman omatunto.

Ihmiskunnan tulevan onnen nimessä on hartaasti toivottava, että niistä virheistä, joita pienten kansojen kohtaloista päätettäessä on tehty, olisi saatu niin paljon oppia, että pienille kansoille suotaisiin niille kuuluva asema itsenäisten kansojen joukossa. Vuodet jälkeen 1939 ovat monen tällaisen kansan kohdalta järkeen ja tunteeseen tehoavalla tavalla osoittaneet, että ne ansaitsevat itsenäisyyden ja vapauden.

3.2.1944