Länsi-Saksan aseistaminen

Länsi-Saksan aseistaminen on se asia, joka saattaa varjoonsa kaikki tällä hetkellä Euroopassa olevat poliittiset riitakysymykset, niin, se on maailmanpoliittiselta merkitykseltään samaa suuruusluokkaa kuin Korean sota tai Keski-Idän pulmat. Kuta lähemmäksi ratkaisuvaihettaan tämä asia etenee, sitä enemmän siihen kohdistuu jännittynyt mielenkiinto.

Länsi-Saksan sotilaallinen tila on ollut puheenaiheena aina sodan päättymisvaiheista saakka. Ne järjestelyt, joihin voittajavallat ryhtyivät Saksan suhteen, olivat mutkattomat ja selvät: Saksa oli sen taholta uhkaavan aseellisen vaaran poistamiseksi tehtävä täydellisesti ja ainaisesti ei-sotilaalliseksi maaksi, jolta kiellettiin oikeus minkäänlaisen aseellisen voiman ylläpitämiseen ja jolle suotu poliisivoimakin supistettiin tarpeen alapuolelle. Tästä politiikasta olivat voittajavallat ihailtavan yksimielisiä, sillä v. 1918 jälkeisen ajan kokemukset kirvelivät vielä niiden nahoissa. Tämä kanta säilyi muuttumattomana niin pitkälle viime vuoteen, että vielä toukokuussa 1950 länsivallat nooteissaan totesivat "ryhtyneensä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin, että Länsi-Saksan jälleenvarustautuminen, olipa se minkä laatuista tahansa, voitaisiin täysin tehokkaasti ehkäistä."

Mutta politiikassa muuttuvat käsityskannat olosuhteiden vaihtumisen mukana ja käännös saattaa tapahtua hyvinkin äkillisesti. Syyskuussa 1950, vajaata neljä kuukautta edellämainittujen noottien jälkeen, pitivät Amerikan, Englannin ja Ranskan ulkoministerit kokouksen New Yorkissa ja totesivat, että pääkysymys länsivalloille ei enää ole turvallisuus Saksaa vastaan vaan Euroopan aseistettu turvallisuus Länsi-Saksan myötävaikutuksella. Jos joskus maailmanhistorian aikana on lyhyessä ajassa suoritettu totaalinen kannanmuutos niin se tapahtui tällöin. Selvitykseksi paljon muun vuosien kuluessa sattuneen ohella on esitettävä kesäkuussa 1950 alkanut Korean sota.

New Yorkin päätöksessä edellytetty Länsi-Saksan varustautuminen on siitä lähtien ollut suunnittelujen alaisena. Monet vaikeudet ovat olleet voitettavana: ranskalaisten voittamaton pelko Saksan militarismia vastaan, englantilaisten pahat aavistukset Länsi-Saksan taloudellisesta kilpailusta, sillä tämä maa tulee vaatimaan tasa-arvoisuutta kaupallisella alalla, jos se suostuu aseistautumaan, ja lopuksi saksalaisten oma asennoituminen: ei aseita, jollei täysivaltaisuutta ja taloudellista tukea. Yhdysvallan sotilasjohto on kuitenkin asettunut niin tinkimättä Länsi-Saksan aseistamisen kannalle, että nyt näyttää länsivaltojen taholta kohdannut vastustus painetun alas. Länsivaltain ulkoministerien Washingtonissa pidetty konferenssi julkaisi 14.9.1951 päätöslauselman, jossa ilmaistiin päästyn yksimielisyyteen eurooppalaisen armeijan perustamisesta Länsi-Saksan myötävaikutuksella. Siitä lähtien on käyty kiinteästi neuvotteluja saksalaisten kanssa Washingtonin päätöksen toteuttamisesta.

Vaikka siis - kuten näyttää - länsivaltojen piirissä olisi saavutettu yksimielisyys Länsi-Saksan uudelleen militarisoimisesta, niin asia ei ole lukossa vielä sillä. Paitsi Länsi-Saksalla itsellään on asiassa myös sanottavaa Neuvostoliitolla, joka oli Potsdamissa mukana päättämässä Saksan demilitarisoinnista, ja Itä-Saksalla, jonka kohtalo on osa koko Saksan kohtalosta.

Länsi-Saksan osalta on asia niin, että kansan enemmistö on valmis hylkäämään aseistautumisen ja siirtymään aseettoman puolueettomuuden linjalle, jos Saksan yhtenäisyys voitaisiin sitä tietä palauttaa. Länsi-Saksassa on suhteellisen voimakas porvarillinen ryhmä, joka ehdottomasti vastustaa aseistautumista, joukossa mm. tunnettu pastori Niemöller ja Adenauerin ent. sisäministeri, Saksan evankelisen kirkon edustaja tohtori Heinemann. Sosialidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan on asettunut jyrkästi liittokansleri Adenauerin aseistautumisohjelmaa vastaan, selittäen saksalaisten joutuvan sen mukaan alistettuun asemaan, ja vaatien Saksalle huomattavia lisämyönnytyksiä aseistautumisen ehtona. Eräs ehto on, että Saksalle tulee uutta puolustussuunnitelmaa laadittaessa turvata samat mahdollisuudet kuin muille länsivalloille mahdollisen sodan sattuessa. Se merkitsee sitä, että amerikkalaisten tulee varustaa Elbelle sellaiset linjat, että Länsi-Saksaa voidaan todella menestyksellä puolustaa. "On näet vähän lohdutusta, jos anglosaksit voittavat viimeisen taistelun, kuten sananparsi kuuluu, sillä saksalaisille tulee nykyisissä olosuhteissa ensimmäinen taistelu olemaan myös viimeinen", on Schumacherin perustelu. Kun vielä lisätään, että sotaveteraanien järjestön puolesta on asetuttu vastustamaan jälleenaseistautumista, jollei tuomittuja saksalaisia sotarikollisia vapauteta, onkin selvillä ne vahvimmat kuteet, jotka ovat vastustuksen esiripussa.

Neuvostoliitto on suhtautunut Länsi-Saksan jälleenvarustamiseen silminnähtävällä huolestuneisuudella. New Yorkin päätöslauseen jälkeen kokoutuivat itäblokin ulkoministerit lokakuussa 1950 Prahassa. Tämän kokouksen julkilausuma osoittaa, kuinka suuren merkityksen Neuvostoliiton johtama ryhmä aseistetulle Länsi-Saksalle antaa. Pian tämän jälkeen Neuvostoliiton hallitus osoitti Englannille ja Ranskalle nootit, joissa se suoraan ilmoitti, että se ei tule sallimaan Saksan militarismin henkiinherättämistä. Yhtenä keinona taistelussa Länsi-Saksan aseistamista vastaan on pidettävä Neuvostoliiton aloitetta ulkoministerien sijaisten konferenssin pitämiseksi, mikä kokoontui kevättalvella Pariisissa, mutta kuivui kahdessa kuukaudessa kokoon. Länsivaltojen taholta on väitetty, että Neuvostoliitto oletti Länsi-Saksan aseistamisen tapahtuvan varsin nopeasti ja sitä jarruttaakseen suostui Pariisin neuvotteluihin, mutta havaittuaan, että aseistaminen lykkääntyy omalla painollaan, se antoi Pariisin neuvottelujen ajautua karille.

Hankalimpia, vaikkakaan asiaan tuskin suurestikaan vaikuttavia vastavetoja Länsi-Saksan aseistamissuunnitelmien räjäyttämiseksi on sittenkin tehnyt Itä-Saksa. Jo itäblokin ulkoministerien Prahasta antamassa julkilausumassa oli ehdotettu koko Saksalle yhteisen perustavan kokouksen koollekutsumista, jossa kummallakin Saksalla olisi yhtä monta valtuutettua. Tämä ajatus ei ottanut Länsi-Saksassa tulta, mutta sen vastapainoksi Länsi-Saksan taholta ehdotettiin perustavaa kokousta, joka valittaisiin vapailla, demokraattisesti järjestetyillä vaaleilla. Itä-Saksa vastasi siihen edelläselostetun New Yorkin kokouksen jälkeen ja suostui vapaiden vaalien järjestämiseen sillä ehdolla, että miehitysjoukot sitä ennen vedettäisiin pois ja Saksa pysytettäisiin demilitarisoituna. Liittokansleri Adenauer on vastannut tähän esittäen yksityiskohtaisen ohjelman vaalien suorittamistavasta.

Ei voida kieltää, etteikö Itä-Saksan ehdotus Saksan yhtymisestä ehdolla, että Länsi-Saksa luopuu jälleenvarustautumisesta, ole ollut propagandistisesti taitava veto ja vaikea pähkinä Adenauerille. Vaikka kommunistit ovat Länsi-Saksassa häviävän pieni vähemmistö, asettaa enemmistö siellä Saksan yhtenäisyyden aseistautumisen edelle. Ja kun Adenauer, luottamatta Itä-Saksan vakuutuksiin, haluaa johtaa ja ilmeisesti johtaa asiat siihen, että Länsi-Saksa aseistetaan Amerikan rahoilla, on hänen osattava toimia rikkinäisen kansansa enemmistön hänen käsityksensä mukaan toteuttamattomia mielihaluja vastaan. Hänen menestymisensä perustuu tuon enemmistön poikkeukselliseen epäyhtenäisyyteen: kommunisteista eräiden kirkollisten piirien kautta äärimmäisiin kiihkokansallisiin.

Kaikesta voidaan päätellä, että ehdotukset ja vastaehdotukset Saksan yhdistämisestä vapaiden vaalien perusteella jäävät propagandan asteelle. Länsivallat eivät voi suostua Länsi-Saksan siirtymiseen aseettoman puolueettomuuden linjalle silläkään ehdolla, että Itä-Saksa olisi siihen liitetty samoilla edellytyksillä. Länsivallat katsovat, että nykyisessä kärjistyneessä tilanteessa sotilaallisesti varustautumaton Saksa olisi Neuvostoliiton kannalta edullisempi kuin länsivaltojen johdolla aseistettu Länsi-Saksa, vaikka Neuvostoliitolla olisikin sen vastapainona johdossaan Itä-Saksa. Tämä ja Länsi-Saksan omat taloudelliset laskelmat johtanevat Länsi-Saksan jälleenvarustautumiseen. Se on alku Saksan nousulle, sillä Adenauer ja Schumacher osaavat ottaa täyden rahan saksalaisista joukko-osastoista.

Veljenpoika