Urheilu kansallisena ja kansainvälisenä

Kirjoitettu 27.11.1939

Urheilu on luonteeltaan kansallista ja kansainvälistä. Tekisi mieli suorastaan väittää, että urheilussa kansallinen ja kansainvälinen yhtyvät toisiinsa ideaalisella tavalla.

Urheilulla sellaisenaan on kansallinen pohja, se on toimintaa kansakunnan hyväksi kansakunnan piirissä. Urheilu on kasvatusta: yksilöistä pyritään sekä henkisesti että ruumiillisesti kasvattamaan kunnollisia miehiä ja naisia niin että he voisivat menestyksellä täyttää tehtävänsä yhteiskunnassa ihmisinä ja kansalaisina. Urheilu on kasvatusta myöskin siinä suhteessa, että se totuttaa harjoittajansa yhteistoimintaan ja opettaa heille joukkotoiminnan moraalin: yksityisen on oltava valmis uhraamaan oma etunsa kokonaisuuden menestyksen hyväksi. Me voimme yksin tästä havaita, kuinka tärkeä osa urheilulla voi olla luonteenkasvatuksen apukeinona.

Mutta urheilulla on myös toinen, niin sanoakseni individualistisempi puoli: se antaa harjoittajalleen terveyttä ja lisää hänen suorituskykyään, se luo henkilökohtaista hyvänolon tunnetta ja edistää hyvinvointia. Tämänkin taustana voidaan tosin sanoa olevan kansakunnan hyvä, niin kuin asianlaita on niin monessa muussa inhimillisessä toiminnassa, jonka lähin maali on yksilön menestyksen edistäminen, mutta jonka arvo kuitenkin joudutaan tärkeältä osalta mittaamaan sen vaikutuksen mukaan, mikä sillä on kansakunnalle.

Urheilun kansainvälinen luonne tulee havainnollisimmin näkyviin niissä kansainvälisissä urheiluotteluissa, joita maailman kaikilla kulmilla on järjestetty. Olympian kisat, maaottelut, kansainväliset urheilukilpailut, kaikki nuo ovat jo osa nykypäivien elämää. Tämä vilkas kansainvälinen toiminta on varmastikin hyvin vaikuttavalla tavalla edistänyt kansojen välistä ystävyyttä, voidaan kyllä väittää joidenkin harvojen yksityisten tapausten perusteella, että urheilukilpailuissa pääsevät huonot kansalliset vaistot, mielialat ja intohimot valloilleen, mutta niiden nojalla tehdyt yleistykset eivät osu oikeaan. Se kansallinen vastakohtaisuus, joka joissakin urheiluotteluissa on yleisön taholta saanut ilmauksensa, ei ole ollut suinkaan urheilun synnyttämää, sen syyt ovat olleet syvemmällä. Päinvastoin voidaan todeta, että urheilullinen yhteistyö on kyennyt hälventämään epäluuloa ja nurjaa mieltä kansojen väliltä. Urheilija ja urheilujohtaja on siinä mielessä kuin diplomaatti, jonka toiminta koituu kansojen välisen lähentymisen vahvistamiseksi.

Urheilu hallitsee käytännöllisesti katsoen koko maailman nuorison ja urheiluun eläytyneen vanhemmankin väen mielen. Maailmassa ei liene muuta ei-materiaalista asiaa kuin uskonto, johon kohdistuisi runsaamman ihmismäärän ajatukset kuin urheiluun. Maailmassa ei ole yhtäkään kieltä, joka olisi niin laajalle levinnyt kuin se kieli, jota urheiluväki ymmärtää: säännöt, sekunnit, senttimetrit ja pisteet. Kansainvälisenä toimintana urheilu on valtava maailmanliike, jonka erikoinen arvo on siinä, että urheilusta on tullut eräänlainen arvonmittari. Ja siinä suhteessa yhdistyy kansallinen aines kansainväliseen.

Kun urheilijat joutuvat taistelemaan maailman edessä maansa puolesta urheilukentillä ja urheilukehissä, saa urheilutoiminta voimakkaan kansallisen korostuksen. Tietoisuus urheilusaavutusten koitumisesta kotimaan hyväksi tulee kaikki ajatukset valloittavana esille suurten kansainvälisten urheilujuhlien aikana niissä miehissä, joiden harteille maan edustus on uskottu, mutta käsitys urheilun merkityksestä oman maan nimen ja maineen kohottajana on lämpimänä myöskin niiden hiljaisten miesten mielessä, jotka kieltäymyksistä rikkaassa ja hartaassa harjoittelussa valmistuvat urheilijoiksi, niin, vieläpä niidenkin miesten ja naisten mielessä, jotka järjestöelämässä tekevät työtä urheilun hyväksi. Yhden miehen suuri urheiluvoitto levittää kansallisen innostuksen tuhansien sydämiin. He saavat siitä uskoa ja voimaa työnsä jatkamiseen, vaikkapa he eivät koskaan voi toivoa itse saavuttavansa voittajan laakereita. Urheilukasvattajalla on tässä suhteessa onnellisempi osa: hänellä on tuollaisen voiton jälkeen aina perustellumpi toivo, että joku hänen holhoteistaan on kerran tekevä nimensä, seuransa nimen ja maansa nimen kunnioitetuksi.

Urheilijat ja urheiluväki joutuvat harrastuksensa perusteella ajattelemaan ja toimimaan kansallisesti. Ajatuskokeena voimme tosin myöntää mahdolliseksi, että yksityinen urheilija voi urheilla ja saavuttaa tuloksia ja mainetta ilman valtakuntaa ja kansaa, jonka puolesta ja hyväksi hänen saavutuksensa suoritetaan ja koituvat. Mutta todellisessa elämässä on mahdollista vain se, että urheilija taistelee kilvoitellessaan voitosta myöskin oman kansansa puolesta: lujittaakseen oman maansa itsenäisyyttä ja mainetta tai taistellakseen oman kansansa itsenäisyyden saavuttamiseksi. Suomalaisilla urheilijoilla on ollut eri aikoina nämä molemmat tehtävät suoritettavanaan: Venäjän vallan aikana täytti jokaisen urheilijan mielen taistelu Suomen oikeuksien puolesta, erikoisen voimakas tämä tunne oli käänteentekevissä Tukholman olympiakisoissa 1912: itsenäisen Suomen tunnetuksitekeminen on ollut myöhempien urheilijapolvien suuri ajatus.

Sellaisena aikana, mikä Suomella nyt on kestettävänään, on urheilijoilla ja urheiluväellä oma paikkansa jo edeltä käsin määrättynä. Ulkomailla on suomalaisesta urheilusta joskus onnellisina rauhan ja hyväntahdon vuosina sanottu, että se on johdettu liiaksi valtakunnalliseen, kansalliseen henkeen, että se on urheilun sisäisen luonteen vastaisesti liiaksi pantu palvelemaan Suomen valtakunnan asiaa. Mutta Suomi on pieni maa, sen on ollut käytettävä kaikki voimanlähteensä maan kansallisen olemassaolon vahvistamiseen. Sen vuoksi urheilullamme on ollut luja kansallinen leima.

Vaaran hetkellä tällaisen suuntautumisen merkitys tulee oikeaan valaistukseen. Kun Suomen vapaus on kysymyksessä, silloin suomalainen urheiluväki ottaa sille kuuluvan paikan eturintamassa. Se on sama paikka, missä suomalainen urheilija on rauhan otteluissa niin voitollisesti taistellut maansa puolesta.

27.11.1939.

Urho Kekkonen.