Tasapainon maailmanpolitiikka.

Norjan kysymys.

II.

Edellisessä kirjoituksessa kuvasimme Englannin perinteellistä, järkähtämättömästi noudatettua Euroopanpolitiikkaa: vastustaa aina ja kaikkialla voimakkainta mannervaltiota ja erityisesti estää sitä saamasta valtansa alle Englannin Kanaalin Euroopan puoleista rannikkoa. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi Englanti on ollut valmis liittoutumaan kulloinkin käyttökelpoiseksi osoittautuvan valtion kanssa ja heittämään punnuksensa vaakakuppiin vahvimman valtion diktatuuria vastaan.

Teoksessaan `Toinen maailmansota` Winston Churchill kertoo, että hänelle oli maaliskuun lopussa 1936 suotu tilaisuus pitää vanhoillisen puolueen ulkoasiainkomitean kokouksessa esitelmä Englannin ulkopolitiikasta. Esitelmässään, joka on kokonaisuudessaan otettu tähän teokseen, Churchill aluksi kuvaa Englannin noudattamaa Euroopanpolitiikkaa ja sen perusteella tekee seuraavat ajankohtaiset johtopäätökset: 1. Englannin tulee tehdä vastarintaa jokaiselle mahdolliselle maailmanvaltiolle tai hyökkääjälle; 2. Saksa natsihallituksineen ja valtavine varusteluineen on tällainen hyökkääjä; ja 3. Kansainliitto yhdistää monta rauhaa rakastavaa kansaa pitääkseen tämän hyökkääjän kurissa. Tämän ohjelman toteuttaminen Churchillin käsityksen mukaan tulisi Englannilta parhaiten onnistumaan läheisessä yhteistoiminnassa Ranskan kanssa.

Tähän 1936 pidettyyn esitelmään lisää Churchill maaliskuussa 1948 (jolloin yllämainitun teoksen alkulause on kirjoitettu) seuraavan kappaleen:

"Jos me lisäämme Iso-Britanniaan ja Ranskaan Yhdysvallat, jos me muutamme mahdollisen hyökkääjän nimen, jos me korvaamme Kansainliiton Yhdistyneillä Kansakunnilla, Englannin Kanaalin Atlantilla ja Euroopan maailmalla, ei todistelulta puutu soveltuvaisuutta tänä päivänä."

Viime maailmansodan lopputulos, joka merkitsi kahden ylivahvan maailmanvallan syntymistä eikä kumpainenkaan niistä ollut Englanti, ja se teknillinen kehitys, joka etäisyyksien merkityksen vähennyttyä on perusteellisesti muuttanut välimatkoista riippuvat maantieteelliset suhteet, nämä tekijät yhdessä ovat asettaneet Englannin aivan uuden ulkopoliittisen tilanteen eteen. Neljäsataa vuotta ikäänkuin luonnonlakina noudatetulla ulkopolitiikalla ei ole enää soveltuvaisuutta. Englanti ei enää voi vetäytyä loistavaan eristäytyneisyyteensä, josta sitten selkkauksen hetkellä tulisi esiin heittääkseen punnuksensa vaakakuppiin vahvimman valtion diktatuuria vastaan. Englanti ei voi edes harjoittaa vaa`ankielipolitiikkaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä siinä tarkoituksessa, että antamalla kannatuksensa milloin toiselle milloin toiselle riitapuolelle vuorotellen voittaisi kummaltakin etuja. Tätä `kolmannen voiman` politiikkaa Attleen hallitus lienee joskus ajatellut, mutta joulukuun 1947 jälkeen, Lontoon konferenssin epäonnistuttua, sen on ollut pakko siitä luopua. Englannilla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittoutua vahvimpana pitämänsä valtion Yhdysvaltojen kanssa eikä siis enää vahvinta vastaan. Mutta tämä liitto Yhdysvaltojen kanssa merkitsee sitä, että näitä valtoja ei suojele Kanaali, kuten on suojellut Englantia. Kanaalin asemaan on joutunut laaja Atlantin valtameri. Eivätkä Hollanti ja Belgia riitä uhanalaisella vastarannalla turvaamaan Englantia ja sen liittolaisia, sillä nyt on uhanalaiseksi vastarannaksi tullut koko Euroopan rannikko, hamasta Nordkapista aina Gibraltariin saakka. Koko valtapoliittinen asetelma on perusteellisesti muuttunut ja muutos on suurin, mitä Englannin ulkopolitiikassa on koskaan sen historian aikana tapahtunut. Itsenäisen Euroopanpolitiikan aika, neljäsataa vuotta johdonmukaista, lopputuloksen kannalta loistavasti onnistunutta tasapainopolitiikkaa, on nyt lopussa. Englanti saa luvan ryhtyä järjestyksessä toisena, mm. dominioittensa vuoksi kieltämättä tosin varsin vahvana, osapuolena harjoittamaan USA:n johdolla ja kanssa ulkopolitiikkaa uusissa olosuhteissa.

Se, mikä ensisijaisena ja tavallaan ainoana on jäänyt jäljelle Englannin vanhan tasapainopolitiikan raunioille, on liittopolitiikkaa. Mutta nyt ei Englanti solmi tilapäisiä suhteita kulloinkin tarkoitukseen sopivan valtion kanssa, nyt Englanti pyrkii saamaan liittoonsa jokaisen Euroopan maan, joka tarjoutuu USA:n ja Englannin johdolla ja avustuksella vastustamaan Neuvostoliiton vahvistumista. Sen vuoksi on perustettu eteläisen ja keski-Euroopan turvaamiseksi ns. länsiliitto sotamarsalkka Montgomeryn päällikkyydessä toimivine sotilaallisine päämajoineen Fontainebleaussa. Ei liene pitkä aika siihen, kun perustettava Länsi-Saksan valtio on Länsiliiton jäsen. Kehitys todennäköisesti jatkuu Välimeren liiton luomiselle, jolla pyritään sulkemaan Neuvostoliiton tie Välimeren suuntaan.

Tämän ohjelman toinen osa on Pohjois-Atlantin liitto. USA:n ja Englannin on saatava Atlantin rannikko myös pohjoisessa suojatuksi, sen vuoksi Pohjois-Atlantin liitto on perustettu. Norjan ja Tanskan saaminen tähän näitä maita varta vasten tarkoitettuun liittoon vaati eritoten Yhdysvalloilta voimakasta poliittista toimintaa, mutta nyt asia on valmis. Norjalla nimenomaan on Yhdysvaltojen ja Englannin käsityksissä sama ratkaiseva asema kuin Belgialla ja Hollannilla oli ennen, siksi nämä suurvallat tekevät kaikkensa pitääkseen tämän maan vaikutuksensa alaisena ja mahdollisen hyökkääjän valtapiirin ulkopuolella. Norjasta on länsivalloille tullut sama tulenarka, elintärkeä alue, minkälainen Belgia ja Hollanti ovat Englannille olleet 400 vuotta.

Voidaan kuitenkin kysyä, onko länsivaltojen Norjaan kohdistunut sotilaspoliittinen spekulaatio sittenkään oikea. Ilman Ruotsia ei Norja muodosta riittävän syvää aluetta sotilaallista tukikohtaa varten. Ilman Ruotsia ei Norjaa ole edes puolustettavissa kovinkaan pitkää aikaa, jos sota syttyisi. Sen vuoksi tuntuvat ne valtavat voimanponnistukset, jotka on suoritettu Norjan saamiseksi Atlantin liittoon, ikäänkuin hätävarjeluksen liioittelulta. Mutta asioiden kehityksessä voi nähdä yhden selvän piirteen: Englannin uusi ulkopolitiikka, sellaisena kuin Churchill kirjassaan `Toinen maailmansota` sen määrittelee, on toteutettu peräänantamattomalla johdonmukaisuudella.

Norjan aseman suhteen vielä eräs huomautus: mahdollisen sodan sattuessa Norja on arvokkaampi Neuvostoliitolle, mikäli se saa haltuunsa kuin länsivalloille, jos ne voisivat sen pitää käsissään. Neuvostoliiton erinomaisen vahvalle sukellusvenelaivastolle muodostaisivat Norjan vuonot korvaamattoman operatiotukikohdan. Ehkä tarve tämän estämiseksi tekeekin Norjan länsivalloille tärkeämmäksi kuin kuvitelma Norjan käyttämisestä omana sotilaallisena tukikohtana.

Olli Tampio.