12

TOIMITTAJANA KAJAANIN LEHDESSÄ. ENSIMMÄINEN PÄÄKIRJOITUS. YLEISESIKUNNAN PASSIOSASTON KANSLISTI. ASEVELVOLLISUUTTA SUORITTAMAAN LOKAKUUSSA 1919. TAKAISIN KAJAANIN LEHTEEN KESÄKUUSSA 1920.

Kuudentenatoista kesäkuuta 1919 oli Kajaanin Lehdessä seuraavanlainen ilmoitus: "Kajaanin Lehden toimituksesta on tästä päivästä luopunut ylioppilas O.U. Järvinen lukujensa jatkamista varten. Toimitukseen on vakinaisesti liittynyt yliopp. Urho Kekkonen, joka jo pitemmän ajan on lehteämme kirjoituksillaan avustanut."

Näiden muistelujen ja dokumenttien lukijalle on jo ehtinyt käydä selväksi se, mikä pikku-uutisestakin näkyy, nimittäin että menin töihin tuttuun taloon. Paikan valinta oli linjassa niiden tulevaisuudenkaavailujen kanssa, joista olin keväämmällä pitänyt neuvoa Emilia Lyytikäisen kanssa kirjoitellessamme.

Lehti on yhtä kuin sen päätoimittaja, sanotaan. Minun päätoimittajani oli nimeltään Eemili E. Nordlund. En tiedä hänen vaiheitaan, enkä miten hän oli joutunut Kajaaniin, mutta siellä hän oli perustanut tämän Kajaanin Lehden, kolme kertaa viikossa ilmestyvän, viisipalstaisen. Painos oli 700--800 kappaletta. Lehti levitti uskollisesti hyödyllistä tietoa maailman tapahtumista kautta Kainuun. Ja edemmäksikin -- kyllä lehti ilman muuta lähetettiin, jos joku maakunnan rajojen takaa oli sen tilannut.

Nordlundin opastuksella harjaannuin lehdentekoon, niin kuin vain pienessä maaseutulehdessä tämmöiseen työhön voi kaikinpuolisesti harjaantua. Mutta päätoimittajassani henkilöityi myös tietty poliittinen perusasenne, jota kasvoin pitämään arvossa.

Eemili E. Nordlund oli todellinen liberaali, hän oli ståhlbergiläinen mitä suurimmassa määrin jo ennen kuin Ståhlbergistä tuli presidentti. Muistan hyvin kun tulin kansalaissodasta ja menin Kajaanin Lehteen Nordlundin luokse ja kysyin, mitä minä teen tällä kiväärillä. Sillä kaikki pojat jotka tulivat sodasta pitivät kiväärinsä ja panoksensa. En ole varsinaisesti sotilas enkä militarismista kiinnostunut. Nordlund neuvoi, että pidä kuitenkin kivääri tallella, pane se vaikka välikaton muhiin niin että sen sieltä tarpeen vaatiessa saat. Ei tiedä, mitä nämä oikeistolaiset Suomen tuhoksi hankkivat, hän sanoi.

Näiden sanojen kajahdus kuultiin paljon myöhemmin, elokuussa 1932. Silloin muistettiin raatimies Nordlundin tapaista miestä sillä tavoin, että hänen asuntonsa töhrittiin punamaalilla. Kirjoitin tällöin, kesken pahimman lapualaisajan, hänestä ja häneen kohdistuneesta ilkivallasta Kainuun Sanomiin. Muistelin ensin sitä maaliskuun iltaa 1917, jolloin me istutimme vankilasta palaavan toimittaja Nordlundin rekeen, riisuttuamme ensin hevosen pois reen edestä, ja vedimme hänet kotipihalleen. Täysin toisenlainen on tämä punavärillä tehty huomionosoitus, ja mistä syystä, kysyin. Vastaus, jonka annoin omaan retoriseen kysymykseeni, tulkoon toistetuksi tässä, paitsi muistutuksena siitä miten 1932 oli syytä teroittaa vakaan kansalaismielen merkitystä, myös kuittauksena Nordlundilta saamastani poliittisesta opetuksesta:

"Siitä syystä, että Nordlund on taipumaton ja peloton mies, siitä syystä, että hän ei ole tottunut kulkemaan joukon mukana, vaan rohkenee käydä yksinäänkin tietään. Tällaiset periaatteen miehet, joiden arvo ja merkitys kehittyneissä oloissa tunnustetaan, vaikka oltaisiinkin eri mieltä heidän kanssaan, ovat sentään henkilöinä ja yhteiskunnan jäseninä jotakin toista kuin ne, jotka yleiseksi väitettävän mielipiteen ja ulkopuolisen painostuksen pelosta ajautuvat jonkin muotiuskonnon mukana, visusti salaten oman, siitä poikkeavan sisäisen vakaumuksensa."

Nordlundin lehtitalon työoloihin ja henkeen kävi sekin, että minä en toimitusharjoittelijana ollut ehtinyt paneutua tehtäviini viikonkaan vertaa, kun jo rustasin pääkirjoituksen. Mikäpä siinä, minulla oli pitkältä avustajakaudeltani ja muutoinkin uskallusta puhua painetun sanan auktoriteetilla, eikä lehden vakava vanhanaikainen kirjasin paljastanut, miten nuori käsi oli ollut kynää kuljettamassa. Ja palautetta tuli! Päiväkirjamerkintäni 22.6.1919 kertoo:

"Arvelinpa ajankuluksi ja illanratoksi kyhätä rivin pari muistikirjaani. On hauska joskus tulevaisuudessa katsella mietteitään, jolloin voi pystyä arvostelemaan asioita niiden laadun mukaan.

Olen tässä ollut töissä jo koko viikon Kaj. Lehdessä ja työ käy kuni siimaa. Pirun intresanttia hommaa, kun siihen pääsee himpun verran tutustumaan. Ja kovin jännittävää! Hauska sattuma! Ensimmäisen pääkirjoitukseni, jonka kirjotin, kimppuun näet hyökkäsi Kaiun Laamanen, mutta koska ei pystynyt tarraamaan mihinkään asialliseen, rupesi hän ällöttelemään tyhjänpäiväisiä, leimaten kirjoitukseni yleväksi sosialisti-ihailijaksi, nimittäen sosialisteja aatetovereiksemme y.m.s. aivan tyhjää ja vain sen vuoksi, että yhdessä lauseessa mainitsin sosialistien kannan olleen hallitusmuotoasiassa kansallisempaa kuin kansallisen kokoomuspuolueen. Hyvin naurettava nykäys! Annoimme seuraavassa lehdessämme Laamaselle päin höskiä mutta niin oudolla tavalla, että hänen oli vaiettava. Odotamme uutta kahnausta!"

Pikkukaupunkilainen toimittajanalku on riemastuksissaan, kuinkas muuten, kun on saanut nostatetuksi myrskyn vesilasissa, tarkemmin sanoen Kajaanin Kaiku -lehdessä, jota tuolloin toimitti muuan Väinö Laamanen. Mutta kyllä pääkirjoitteluni komeassa avauksessa ja sen herättämässä polemiikissa "hyvin naurettavine nykäyksineen" oli aivan asiasta kysymys. Otsikkonani oli "Monarkistien uhkapeli" ja tekstissä otin kantaa hallitusmuototaisteluun, jota maassa silloin paraikaa käytiin. Tasavaltaan oli mielestäni päädyttävä, kun tavoiteltiin olojen rauhoittumista maassa, joka muutoin oli tiellä kohti normaalia valtiollista elämää. Eduskunta oli maalisvaalien jälkeen alkanut työnsä ja sosialidemokraatit, taikka sosialistit, kuten silloin sanottiin, olivat jälleen edustettuina valtiopäivillä. Hallitusmuotokysymys oli juuri ikään lykätty yli vaalien, ja sen takia pääkirjoitukseni vaati, että eduskunta oli hajotettava ja toimitettava uudet vaalit, "jolloin kansalaiset jo kyllin selvästi tiennevät kannattavatko he ulkovaltoja selkänojanaan käyttävää ja sisäistä rikkinäisyyttä edistävää, vaiko järjestystä, kansallista politiikkaa ja tasavaltaa edustavaa puoluetta". Ulkovalloilla tarkoitin tässä Venäjää, jossa yleisesti oletettiin taantumuksen palaavan valtaan, ja Saksaa johon kokoomuslaiset edellisenä vuonna olivat panneet toivonsa.

Minä olin tässä hallitusmuotoasiassa erittäin jyrkkä. Oikeiston kuningashankkeet olivat jo 1918 lopullisesti vieneet minut poispäin oikeistosta. Se oli moraalisesti ja eettisesti niin törkeä temppu.

Heinäkuun alussa 1919, oltuani pari viikkoa hommissa Kajaanin Lehdessä, osui kohdalleni toinen työpaikka, sellainen jota saattoi hoidella päätoimen ohessa. Päiväkirjamuistiinpano 2.7. ilmaisee tyytyväisyyttä:

"Olen Kaj. Lehdessä ja Yleisesikunnan Passiosaston virkailijana, josta toimesta nautin 600 mk kuukausipalkkaa. Kanslian aukioloaika on minun kohdaltani 9--11 ap. ja 7--8 ip. Piirais-Kalle on 12--3. Työtä ei ainakaan vielä ole ollut mitään eikä isosti taida tullakaan, kunhan vain uuraasti käyn vuorollani siellä. Päällikkönä meillä on eräs Rauramo, Karl, tekn. ylioppilas ja ennenmainittu Peitsalo on yhtenä kihona. Onnestaa se joskus. Lyöpi se laaki muutakin kuin mökkiläistä, sanon vain. En tosin oikein usko, että tässä olen valtion virkamies ja suoritan siinä sivussa sotapalvelusta ja sanomalehtitointa. Saas nähdä, miksi kääntyy. Tulevaisuushan sen näyttää ja tulevaisuus on meidän."

Yleisesikunnan Passiosastosta kehkeytyi sittemmin Etsivä Keskuspoliisi, josta tuli leipätyöpaikkani moniaaksi vuodeksi. Kajaanissa olin aluksi kanslistina ja taisin olla päällikön sijaisenakin kesästä 1920 syksyyn 1921, jolloin muutin Helsinkiin. Rahoitin tällä työllä opintovuoteni, mikä kävi kohtalaisesti päinsä, koska päivittäinen työaika oli noin kuusituntinen.

Perehtyminen poliisitoimeen käytännössä antoi minulle aikanaan edellytykset osallistua keskusteluun, joka virisi lehdistössä 1926 ja koski rikospoliisin uudelleenjärjestämistä ja etenkin Etsivän Keskuspoliisin tulevaa asemaa. Kirjoitin Turun Sanomiin kaksiosaisen artikkelin "Rikospoliisimme uudelleenjärjestelyn suuntaviivoja", kantanani se, että oli jo olemassa edellytykset yhdistää valtiollinen poliisi rikospoliisiin, mutta että tämä oli toteutettava samalla kun poliisioloja muutenkin järjesteltäisiin. Ehdotin, että rikospoliisiin muodostettaisiin valtiollisia rikoksia varten erityinen osasto, joka olisi Helsingin rikospoliisikeskuksen johdon alainen. "Tällä tavalla järjestettynä olisi valtiollisia rikoksia tutkivilla poliisimiehillä suhteellinen itsenäisyys, mutta poliisitoiminnan kiinteyden ja yhtenäisyyden vuoksi he olisivat ylimmän varsinaisen rikospoliisijohdon alaisia." Sanoin myös: "Se tähänastinen politiikka, jonka tarkoituksena on ollut vakinaistuttaa etsivä keskuspoliisi keräämällä sille varsinaiselle poliisille kuuluvia, kaikissa olosuhteissa tarpeellisia, tehtäviä, on paisuttanut virastoa. Nyt on terveen kehityksen vaatimus, että valtiollisen poliisin toimiala rajoitetaan tiukasti siihen, mitä valtiollisen poliisin työhön oleellisesti kuuluu."

Puheenvuoroni joudutti lähtöäni Etsivästä Keskuspoliisista, koska sen päällikkö Esko Riekki ei hyväksynyt sitä, että hänen henkilökuntansa piiristä esitettiin hänen käsityksestään poikkeava näkemys. Hänen mielestään laitos tietenkin oli säilytettävä täysin itsenäisenä. Kirjoitukseni ajankohta oli hankala, kesken juuri käynnissä olevan keskustelun. Etenkin kun keskustelu osaksi koski määrärahoja. Tämäntapaiseen toimintaan tarvittavan henkilöstön määrää on aina vaikea arvioida; voi sanoa, että se pyrkii pyörimään liian suurella henkilökunnalla. Yksi paikka kumminkin jäi vapaaksi, kun maaliskuussa 1927 pyysin virkavapautta heti ja eroa kuun lopulta. Toimipaikka oli osaltani tehnyt tehtävänsä, olin siinä työskennellessäni saanut vuosi sitten suoritetuksi ylemmän oikeustutkinnon, ja olisin joka tapauksessa hakeutunut muualle.

Olen pistäytynyt melko kaukana edessäpäin ajassa. Tällä erää saatoin olla töissä lehdessä ja passiosastossa vain syksyyn 1919. Lokakuun 24. päivänä oli lähdettävä sotaväkeen, Helsingin autopataljoonaan asevelvollisuutta suorittamaan. Oli kyllä sovittu, että avustaisin lehteäni Helsingistä käsin, mutta vähiin se kirjoittaminen jäi, kuten arvata saattaa. Jossain kirjeessä kotiin sitten valitinkin, ettei ole syntynyt juttua lehteen, en ole ehtinyt eikä ole ollut mistä synnyttää, koska kasarmilla ei tiedä mistään mitään. Sisarelleni Siirille sentään sain värkätyksi aineita ja kielsin pilkkuakaan niissä muuttamasta, etteivät mene pilalle.

Muutoin sisälsivät kirjeeni kotiväelle niitä kaikkein tavallisimpia alokkaan ja sotamiehen viestejä, kuten tämäkin marraskuulta:

"Kuten jo kirjoitin saa tänne voita lähettää. Ostin tosin puoli kiloa 14 mk, mutta taitaa tulla helpommaksi sieltäkäsin. Ja saa sieltä ruoka-aineksia muutakin lähettää, eivät ne taida liikaa olla, ei vainkaan.

Lomalle kaupunkiin alan päästä nyt vaikka joka ilta 9 asti, mutta koska meillä on vallan mitättömät puvut, tyykikankainen pusero, jonka läpi tuulet vapaasti puhaltavat, niin ei tehe mielikään ulos. Mutta kaipa kohta sarkapuvutkin ja manttelit saadaan ja silloinhan tässä alkanee volua ajatkin."

Vuoden lopulla kirjoitan:

"Lähtee Martikaisen akan poika lomalle sinne Kaanaaseen, niin lähetänpä tässä kirjeen, johon minulla kylläkään ei ole mitään kirjoittamista. Kiitänpä vain niistä poronkielistä ja voista, jotka ovat sangen hyvään tarpeeseen. Ville viipyy siellä nyt kymmenisen päivää, saapuu kai tänne ensi torstaista viikon päästä. Lähettäkää silloin jotakin, muttei ylettömän paljoa, sillä aionpa puolivälistä kuuta hinkkautua sinne lomalle. Ja lähettäkää saippuaa ja joku nenäliina. Tässä lähetän sen valtakirjan, jotta saatte hakia sen mitalin. Eikä mulla ole enämpi asiaa, muutakuin jotta otan sen arvan tai obligatsioonin jossa on se 7 viimeinen numero. Valhettelijan luku.

Hyvinhän täällä jaksetaan ja äiti muori saa olla rauhallinen ja isäukko kulkekoon Korholanmäellä ja Romanian rintamalla siinä 45 pakkasessa. Ja Siiritys jatkaos, jatka vain aherruksiasi koulussa ja Uneli paranna keskiarvoasi."

Asevelvollisuusaika kesti tuohon aikaan 18 kuukautta, mutta sain siitä viisi kuukautta lomaa, koska olin osallistunut sotaan. Vähäistä, mutta niissä oloissa toki arvostettavaa vaihtelua oli pääsy Sotaministeriöön kirjuriksi keväällä 1920 joksikin kuukaudeksi. Kersanttina lähdin sitten kesäkuussa 1920 lomalle, ja kersanttina olen pysynyt.

Kotikaupungissa palasin Kajaanin Lehteen ja toimittelin sitä vuoden 1920 loppuun, jolloin se yhtyi Ylimaalehteen ja sai uuden nimen, Kajaanin Uutiset. Olin alkanut epäillä Kajaanin Lehden mahdollisuuksia menestyä ja aprikoinut, kannattaisiko siinä pitempään työskennellä. Toimitustapa oli tuiki vanhanaikainen ja lehden hyväksi uhrattiin liian vähän voimavaroja. Muutosten tapahduttua siirryin loppupuolella vuotta 1921 Kainuun Sanomiin.

Kajaanin-aikani oli lopuillaan. Piirustelemastani, mielessä pysyneestä suunnitelmasta oli toinen linja vietynä tiettyyn vaiheeseen. Jommoinenkin lehtimies olin, nyt olisi päästävä pureutumaan juridiikkaan. Ensi tilassa olisi opinnot saatava käyntiin, ja se tiesi muuttoa Helsinkiin.

Pian siis lähtisin Kaanaasta. Toki palaisin sinne vielä monet monituiset kerrat, kotona käymään ja virka-asioissa. Vuoden 1927 kesällä tulisin hoitamaan Kajaanin tuomiokunnan tuomarin virkaa kolmeksi kuukaudeksi, ja myöhemmin parina kesänä, 1930 ja 1931, toimisin yhteensä pari kuukautta virkaatekevänä Kajaanin pormestarina. Mutta tuo kaikki oli vielä tietymätöntä, nyt oli koulukaupungin kohta jäätävä taakse. Kaupungin, jonka kuva on säilynyt niin vahvana, että se unessa vieläkin palailee mieleen. Näen ilmeisesti paljon unia, mutta ne häipyvät sen tiensä, ellen pane niitä heti paperille. Ja joskus pelkkä herääminen riittää pyyhkimään unikuvat ajatuksistani. Erään unen, joka vei minut Kajaaniin, olen kirjoittanut muistiin. Kerron sen tässä.

Kajaanissa on kaksi katua, näin oli tapana ennen sanoa, toista katua kulkevat siat sateella ja toista porvarit poudalla. Tämä tarkoittaa sitä, että lähempänä Kajaanin jokea oli Brahenkatu ja samansuuntaisena kulki etelämpänä Kauppakatu. Kun kävin koulua, oli Kauppakatu nimeltään Aleksanterinkatu. Unessani Brahenkadulla eli alakadulla oli tavaton ihmisjoukko. Minä olin siinä mukana. Parhaillaan oli käynnissä huutokauppa, ja ihmeellistä kyllä tässä huutokaupassa oli myytävänä näköala Kyynäspäänniemelle. Kyynäspäänniemi on Kajaaninjoen pohjoisrannalla, hieman ylöspäin linnanraunioista, hyvin kaunis paikka.

En tiedä kuka sen huutokaupan oli järjestänyt, mutta paljon oli ostajia, sillä näköala oli haluttu. Paikka oli minunkin mielestäni erittäin kaunis, kävin siellä usein kouluaikanani. Ja kun huutokauppa päättyi, havaitsin, että olin ostanut tuon näköalan alakadulta Kyynäspäänniemelle. Muistan tarkan hinnankin, se oli 42 000 markkaa.

Unen jälkeen päätin, että kun seuraavan kerran pistäydyn Kajaanissa, kerron jossakin puheessani, miten kovasti nurkkapatrioottiset tuntemukset ovat minussa vielä jäljellä. Olinhan uhrannut, vaikka kuinka unessa, jopa 42 000 markkaa jotta sain omistukseeni näköalan alakadulta Kyynäspäänniemelle!