Kompromissirauha

Suomen Kuvalehti 8/1943

Kuta kauemmin sota jatkuu, kuta verisemmäksi sen sato tulee ja kuta useampiin koteihin se on ehtinyt saattaa murheensa viestin, sitä kaivatummaksi tulee rauha. Tuskinpa on tällä hetkellä maailmassa enää yhtäkään maata, jossa ei toivotuin asia olisi rauha. Sen sanan ympärille yhtyvät koko ihmiskunnan toiveet.

On turhaa kysyä, miksi rauha ei sitten tule, vaikka sitä kaikki toivovat. Erimielisyys rauhan sisällöstä on näet niin suuri, että miljoonat sotilaat miljoonien jälkeen yhä heitetään toisiaan vastaan. Lähes kolme ja puoli vuotta kestänyt verinen leikki ei vielä ole siihen määrään selvittänyt voimasuhteita, että puolella taikka toisella olisi havaittu jatkamisen hyödyttömyys. Siksi taistelu riehuu heikentymättömällä voimalla ja etsii itselleen uusia laajenemisaloja.

Kun äskettäin Casablancassa pidetyssä konferenssissa on neuvoteltu sodankäyntiä koskevista asioista, on siellä ollut tietenkin tuleva rauha myös puheena. Presidentti Roosevelt selitti perästäpäin Casablancan konferenssissa saavutetun yksimielisyyden siitä, että rauha oli oleva "ehdottoman antautumisen rauha". Tämähän ei ole mitään uutta, sillä kummaltakin puolelta on eri yhteyksissä korostettu tahtoa taistella lopulliseen ja ehdottomaan voittoon saakka. Sen sanoi valtakunnanjohtaja Hitler syyskuun 1. päivänä 1939, sen hän on toistanut myöhemmin moneen kertaan. Sen on sanonut Churchill pääministeriksi tultuaan ja aina jälkeenpäin, se on ollut myös Stalinin teemana jne.

Mutta meidän on syytä palauttaa mieliin, että myös sovittelurauhaa, kompromissirauhaa on sotivien tahojen puolelta tarjottu. Ensimmäisen kerran sellaista tapahtui Saksan hyökättyä Puolaan, jolloin Italia teki ehdotuksen aselevon solmimisesta sillä pohjalla, että armeijat jäisivät niihin asemiin, missä ne syyskuun 2. päivänä olivat. Tämän ehdotuksen hyväksyivät Ranska ja Saksa, mutta ei sitä vastoin Englanti, joka vaati aselevon ehtona Saksaa poistamaan joukkonsa Puolan alueelta. Kompromissiratkaisu raukesi tähän.

Toinen yritys sovitteluratkaisun aikaansaamiseksi tapahtui Puolan sotaretken päätyttyä, jolloin Hitler valtiopäivillä pitämässään puheessa tarjosi rauhaa lännessä. Se olisi tapahtunut Puolan kustannuksella siinä muodossa, että Venäjä ja Saksa yksin ja yhdessä olisivat järjestäneet Puolan valtiollisen aseman.

On huomattavaa, että niinhyvin Ranskassa kuin varsinkin Englannissa esiintyi tällöin melkoista rauhanhalua nimenomaan saarivaltakunnan konservatiivisissa rahamiespiireissä, joiden tunnetuin sovittelurauhan kannattaja oli Lontoon suurin maanomistaja. Mutta molempien valtakuntien poliittisilla johtajilla oli langat lujasti käsissään, ja rauhantarjous torjuttiin. Erityisesti Englannin taholta esitetty perustelu oli luonteenomainen Englannin Tshekkoslovakian miehittämisestä lähtien omaksumalle kannalle: länsivalloille eivät riittäneet lupaukset hyökkäysten toistumisen ehkäisemisestä, vaan siitä oli saatava teoissa takeet kuin myös siitä, että kansainvälisten ristiriitojen ratkaisulle ei ollut luotava pohjaa väkivallan tietä.

Vielä tehtiin kolmas julkinen yritys kompromissirauhan aikaansaamiseksi, kun Hitler Ranskan luhistumisen jälkeen heinäkuun 19. päivänä 1940 vetosi Englannin järkeen ja kehoitti sitä lopettamaan hyödyttömän vastarinnan. Joutuu kysymään, oliko tämä Hitlerin rauhantarjous tehty siinä mielessä, että oletettiin todella Englannin siihen taipuvan. Tunnettiin huonosti Englannin historiaa, sen kansan mentaliteettia ja kansan johtajan Churchillin bulldoggimaista päättäväisyyttä, jos toivottiin voittajan jalomielisyyteen vetoamalla saavutettavan rauha. Aikoinaan kerrottiin, että kielteistä vastausta rauhantarjoukseen pidettiin Englannissa tässä vaiheessa, toisin kuin puoli vuotta sitä ennen, itsestään selvänä asiana, mutta että periaatteessa ei Englannin poliittisissa piireissä silloin tunnettu ehdotonta taipumattomuutta rauhaan, jos sille saataisiin vain oikea lähtökohta. Ja sellaisen sanottiin tarjoutuvan heti, kun Saksa on kärsinyt ensimmäiset sotilaalliset vastoinkäymisensä. Silloin olisi voitu näet neuvotella enemmän tasavertaisina neuvottelukumppaneina kuin ajankohtana, jolloin Saksalla ei näyttänyt olevan mitään vakavasti varteenotettavaa mannermaista vastavoimaa. Mutta maailman meno on se, että huonona päivänä tehty hyvä päätös sovinnosta tahtoo unohtua paremman päivän tullen. Ja niin on tässäkin käynyt.

Tuon rauhantarjouksen jälkeen ei samantapaisia ole julkisuuteen enää laskettu. Mutta tavantakaa on diplomaattisissa huhuissa, yksityisissä keskusteluissa jne. tiedetty kertoa, että milloin Saksa, milloin Venäjä, milloin Englanti ja Yhdysvallat olisivat tehneet vastapuolelle rauhantarjouksen. Kiinteimpinä kiertelivät aivan äskettäin huhut presidentti Rooseveltin erikoislähettilään Myron Taylorin Italialle tekemän rauhanehdotuksen ympärillä. Tämän tarjouksen yksityiskohtaisesta sisällöstäkin levitettiin huhuja, mutta rauhaa siitä ei tullut, oliko tarjousta edes tehtykään.

Jos nyt kompromissirauhan mahdollisuuksia aivan kylmästi harkitaan, niin niiden pitäisi olla olemassa. Sotivissa leireissä on kulloisenakin ajankohtana ollut kaksi valtiota tai valtioryhmää, joiden keskenään tekemä rauha olisi tiennyt sodan loppumista ja jotka olisivat voineet keskenään päästä eduistaan yksimielisiksi. Tämän jälkimmäisen olisi tietenkin pitänyt tapahtua omien liittolaisten kustannuksella, mutta eihän mikään valtio lopultakaan sodi liittolaistensa, vaan oman etunsa puolesta. Jos siis Saksa ja Englanti olisivat tehneet keskenään erikoisrauhan, joka olisi tietenkin tapahtunut Venäjän, Ranskan, Puolan, Tshekkoslovakian, Italian ja sanokaamme vaikka Japanin kustannuksella, olisi se ollut ajatuksellisesti mahdollinen. Miksi sitä sitten ei ole tehty?

Emme käsittele tässä liittosopimusten ja annettujen lupausten merkitystä; niistä lienee jokaisella lukijalla oma käsityksensä. Emme luule esteen olleen niissä. Este on ollut tavattavissa molemminpuolisessa epäluuloisuudessa. Kumpikin sotiva puoli on selvillä, että se tietyillä myönnytyksillä saisi rauhan aikaan, mutta se on myös varmaa, että saavutettu kompromissirauha olisi vain välirauha. München on ollut sen oppijakson alku, joka on levittänyt kaikkialle juurtuneen epäuskon kompromissiratkaisun pysyväisyyteen. Yhtä vähän kuin Englanti piti Napoleonin kanssa solmimaansa Amiensin rauhaa v. 1802 lopullisena, vaan aloitti uuden sodan Napoleonia vastaan jo v. 1803, yhtä vähän nykypäivien Englanti saattaisi pitää lopullisena mitään kompromissirauhaa, jossa siltä riistettäisiin pääsy mannermaalle, taikka Saksa mitään sellaista ratkaisua lopullisena, jolla se pakotettaisiin luopumaan suunnitelmastaan taloudellisesta suurelintilasta.

Aivan viime päivinä on kierrellyt tietoja että Saksan taholta toivottaisiin kompromissirauhaa siinä mielessä, että länsivalloilla ei ole varaa jättää Eurooppaa bolshevismin hyökyaallon alaiseksi. Tällaisille ajatuksille antaa leimansa liioiteltu pelko Venäjän sotilaallisesta mahdista ja toiselta puolen liiallinen usko siihen, että bolshevismin peikolla pelottelu saisi länsivallat ryhtymään toimenpiteisiin Saksan pelastamiseksi. On tietenkin jokaiselle selvää, että länsivaltojen etu niiden voittaessakin olisi säilyttää Euroopan mantereella voimakas Saksa, jolla ne voisivat pelata voittajakumppaniansa Venäjää vastaan. Mutta siinä armottoman taistelun vaiheessa, jossa sota nyt on, jäävät tällaiset laskelmat huomispäivän asiaksi. Nyt on kyseessä musertaminen tai musertuminen. Mikään kompromissirauha ei tule kysymykseen.

Ja siksi me saamme jäädä odottamaan sodan jatkuvan. Venäjän todella valtavat voitot Etelä-Venäjällä eivät tätä sotaa vielä ratkaise. Kenenkään ei tarvitse luulla, että Saksan sotilaallinen voima olisi vielä aallonpohjassa. Uudet kutsunnat tietävät tuoreiden, vahvojen armeijojen luomista. Ja ennen kuin ensi syksy on käsissä, voivat suurten taistelujen laineet vyöryä samoilla seuduilla, joilta ne nyt ovat kulkeneet länteen käsin. Mutta samanaikaisesti kiihtyy taistelu Italiasta ja Länsi-Euroopasta. Ja se jatkuu, kunnes lopullinen voitto on käsillä, tavoite, joka on ollut kaikkien valtiomiesten tunnus.

11.2.1943.

Pekka Peitsi