Enemmän huomiota vauhdittomiin hyppyihin.

Ehdotuksia tulostasomme parantamiseksi niissä.

T.k. 15 päivänä pidettiin Helsingissä SVUL:n sisämestaruuskilpailut ja samana päivänä piti TUL vastaavat kilpailunsa Turussa. Kun näitä kilpailuja vertaa toisiinsa, on niissä ensi sijassa huomattavissa kaksi merkillepantavaa seikkaa: 1) TUL:n kilpailuissa saavutettiin kerrassaan mainioita tuloksia, kunkin lajin voittaja olisi reilusti antanut SVUL:n vastaavia mestareita päihin ja vauhdittomassa pituushypyssä siellä saavutetut tulokset ovat Suomen ennätyksiä paremmat; sen lisäksi olisi kussakin lajissa vain SVUL:n mestari päässyt palkinnolle TUL:n kilpailuissa; 2) TUL:n kilpailujen osanottajamäärä supistui kuuteen, kun sen sijaan SVUL:n mestaruuskilpailuissa oli lähes 30 miestä tavottelemassa mestarin titteliä, näistä suurin osa vallan nuoria hyppääjiä, joilla on suuret kehittymisen mahdollisuudet edessään.

Ensimmäinen mainituista huomioista on SVUL:n näkökulmasta katsottuna perin surullinen, mutta jälkimmäinen muuttaa surun ehdottomasti iloksi, sillä monipäinen nuorten joukko antaa meille varman lupauksen siitä, että lähivuosina tulee vauhdittomien hyppyjen taso huomattavasti nousemaan liitossamme. Harrastus vauhdittomiin hyppyihin on parina viime vuonna huomattavasti kohonnut, sitä todistaa ennen muita tämän ja edellisen vuoden mestaruuskilpailut, jotka vetävät vertoja minkä muun urheilulajin mestaruuskilpailuille tahansa niin hyvin osanottajien runsaudessa kuin myös tulosten laadussa. Toissavuoden mestaruuskilpailut vielä olivat heikommat ja kehitys onkin suureksi osaksi laskettava alkaneeksi viime vuoden olympialaisvalmennuksen nimiin. Lisäksi voidaan tyydytyksellä todeta, että vauhdittomien hyppyjen mestaruuskilpailuihin on osanotto aina ollut niin runsas kuin suinkin mahdollista, sillä kaikki niiden lajien harrastajat ja nimenomaan "hakamiehet" ovat aina miltei poikkeuksetta olleet mukana.

Ilmeistä siis on, että harrastus vauhdittomiin hyppyihin ilman muuta tulee pysymään korkealla ja enenemään, mutta siitä huolimatta olisi syytä sitä jollakin tavalla kohottaa. Tähän asti ovat yleisurheilijat talvipuhteittensa ratoksi ja voimistelun vaihteeksi harjotelleet vauhdittomia, välitöikseen päästen niissäkin lajeissa huomattaviin tuloksiin. Mutta kullakin hyppääjällä on ollut vuodessa korkeintaan kolmet kilpailut, joihin on voinut ottaa osaa: piirin ja Suomen mestaruuskilpailut sekä joillakin vielä akateemiset. Näin harvoja kilpailuja varten eivät juuri muut kuin varmat mestarikandidaatit vaivaudu järkiperäisesti harjottelemaan ja on aivan varmaa, että liittomme vauhdittomien hyppyjen huippumiesten saavutusten huonommuus TUL:n hyppääjien rinnalla johtuu ainakin osittain kilpailujen puutteesta. TUL:ssa järjestetään talven mittaan useampiakin kansallisia kilpailuja vauhdittomissa ja niiden kannustamina miehet harjoittelevat ja niissä he saavat kilpailuvarmuutta. Uusien ennätyksien saavuttaminen meillä on peräti vaikeaa; on vain yksi mahdollisuus vuodessa: mestaruuskilpailut. Niissä on onnistuttava. Ja ellei onnistu, saa vuoden verran varttoa ja hyvä kunto, jonka epäonni petti, on voinut jo mennä, kun seuraavan kerran saa yrittää.

Sen vuoksi olisi seurojemme entistä enemmän otettava ohjelmaansa vauhdittomien hyppykilpailujen järjestäminen. Jos kansallisia kilpailuja pidettäisiin parit kolmetkin talvessa, voitaisiin niiden seuraukset varsin pian nähdä ennätysten paranemisina. Eikä tällaisten kilpailujen järjestäminen tuottaisi seuroille taloudellisiakaan vaikeuksia, päinvastoin niistä voisi seuroilla olla huomattavaa hyötyä, sillä tulosten mukana paranisi myös suuren yleisön innostus tähän urheiluhaaraan.

Mutta ei vain talvella olisi tyydyttävä vauhdittomien hyppyjen kilpailuja järjestämään. Parit, kolmet vauhdittomien kilpailut kesällä olisivat ehdottomasti paikallaan. Asiahan on niin, että miltei kaikki vauhdittomat hyppääjämme ovat yleisurheilijoita, joiden varsinainen kunnossaolon aika on luonnollisestikin kesä. Vain harvat, "kylmiltään-urheilijat" etupäässä, voivat olla vuodet läpeensä samallaisessa kunnossa. Ja jos nyt yleisurheilijoille annettaisiin tilaisuus kuntonsa aikoina sivutöikseen ilman mitään erikoisharjoittelua yrittää tosissaan vauhdittomissa, niin johan olisi ihme, elleivät ennätykset rapisisi. Sillä vauhdittomat hypyt eivät edellytä niinkään harjottelua kuin ensiluokkaista lihaskuntoa. Todistuksena tästä rohkenen osottaa Erkka Vileniin, jonka kolmiloikkaustyyli on verrattain alkeellinen ja jollakin tavalla takaperoinen, mutta joka siitä huolimatta kykenee saavuttamaan paljaalla lihas- ja ponnistusvoimalla yli 9 metrin tuloksia. Jos Erkka oppisi hyppäämään luistavasti ja oikealla tavalla ruumiillaan edistämään hypyn pituutta, eikä ehkäisemään kuten nyt, voitaisiin lisätä tulosta metrillä.

Eiköhän ensi kesänä joku urheiluseura voisi noin vain koetteeksi kansallisten rata- ja kenttäurheilukilpailujensa sivussa järjestää vauhdittomien hyppyjen kilpailut. Pituutta ei kesäaika liioin auta eikä korkeutta, mutta vauhdittomalle kolmiloikalle on kenttä varmasti edullisempi kuin kova puulattia. Osborne olisi saanut Dublinissa viime kesänä tyytyä paljon huonompaan tulokseen kuin 10,31, jos hän olisi hypännyt puulattialla. Kimmoisalla kentällä lyhytpiikkiset piikkikengät jalassa ei 10 metrin rikkominen kolmiloikka"haijeillemme" ole erikoinen tehtävä - luulisin.

Lisääntyvää harrastusta vauhdittomiin hyppyihin nimenomaan urheiluseurojen puolelta, muuta ei kaivata. Miehet pitävät huolen itsestään, kyvyistään ja kunnostaan kun vain saavat tilaisuuksia koetella voimiaan.

Ja uusia nimiä ilmestyy vauhdittomien hyppääjien luetteloihin, jos kesäkilpailuja näissä lajeissa järjestetään. Millaiseenhan tulokseen esimerkiksi väkivahva Paavo Yrjölä kolmiloikassa pääsisi, jos vaivautuisi sen aakkoset opettelemaan ja Iivari-veli, joka on korkeushypyllään näyttänyt omaavansa kunnioitettavan määrän ponnistusvoimaa mikä lihaskunnon ohella on vauhdittomien hyppyjen a ja o. Ja monet muut kesäurheilijat saisivat kokeilla tällä monellekin heistä oudolla alalla. Uskoisin, että heidän joukostaan löytyisi paljon miehiä, jotka voisivat kohottaa voimallisesti tasoamme vauhdittomissa hypyissä.

Tätä ei suinkaan ole sanottu sillä etteikö nykyinen vauhdittomien hyppääjiemme kaarti pystyisi kilpailutilaisuuksien enetessä kunnialla puolustamaan johtoasemaansa. Meillä on muutamia ensiluokkaisia kykyjä ja uusia varsin hyviä on nousemassa. Varsinkin kuluvan talven kasvu on ollut perin hedelmällistä. Huippuhyppääjien joukkoon on ilmestynyt kaksi "homo novusta", Hakola ja Rautavuori, joista edellisellä on ensi talvena varsin kunnioitettavat mahdollisuudet nostaa vauhdittoman pituushypyn ja kolmiloikan ennätykset entistä korkeammalle, kunhan vain hän jaksaa kesän aikana "pitää päälle" ja kunhan hän säilyttää oivallisen kilpailuinspirationsa. Rautavuori taas, joka ei luultavastikaan tule koskaan pystymään mainittavimpiin saavutuksiin kesäurheilussa, on se mies, joka vihdoinkin asettaa vauhdittoman korkeushypyn ennätyksen 155-160 cm välille, jos hän oppii oikealla tavalla hyppäämään. Mutta miehen pitää kehittää etupäässä vartalolihaksiaan, jalkavoimia tuntuu olevan tarpeeksi.

Mäki on milloin tahansa kykenevä onnistuessaan kaikki nykyiset ennätykset uusimaan, Rubin samoin pituushypyn. Muista nimistä on ensi sijassa mainittava Turun Ekman, HKV:n Aho, Kouvolan Hakala, joka viimeinen on sentään jo ennenkin kunnostautunut, ja monet muut. Miehiä on paljon, mutta heille pitää antaa enemmän tilaisuuksia.

Kokonaan toinen asia on kannattaako yleensä kiinnittää erikoista huomiota vauhdittomiin hyppyihin. Tähän asti on niitä pidetty perin vähäarvoisina urheilulajeina, mistä todistuksia on - ellen erehdy - tämänkin lehden vanhoista vuosikerroista saatavissa. Onko edelleen vauhdittomia hyppyjä pidettävä korkeintaan talvikunnon mittareina vai onko niille annettava oma arvonsa, joka on verrattavissa kesäurheilulajien saamaan tunnustukseen, siinä kysymys, johon olisi pitänyt vastata tämän kirjoituksen alussa, mutta jota voitaneen myöhemminkin käsitellä.