Oma maa

Tietokirja Suomen kodeille.

Toimittanut Edwin Linkomies

Neuvottelukunta

Pentti Eskola Jalmari Jäntti Arvi Korhonen

P.J. Myrberg Paavo Ravila Aarne Rekola

Br. Suviranta A.I. Virtanen Vilho Väisälä

Yhdestoista osa

Marraskuu

316 tekstikuvaa - 2 moniväriliitettä

Werner Söderström Osakeyhtiö

Porvoo - Helsinki

Kuvitus ja taitto Pentti Huovinen

§ Werner Söderström Osakeyhtiö 1962

Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1962

J.K. Paasikivi.

Kirjoittanut Urho Kekkonen.

Suomen Tasavallan seitsemäs presidentti Juho Kusti Paasikivi oli sukujuuriltaan niin isän kuin äidin puolelta hämäläistä lähtöä. Isä, kauppias Johan August Hellsten oli molempien vanhempien puolelta oriveteläistä talollissukua (Eskola, Eerola, Lymberg, Mikkola ja Sakkola), kun taas äidin Karoliina Wilhelmiina Selinin suku oli Lempäälästä (Tärrä, Näsärö, Pastell, Laurila, Mattila). Näyttää siltä, ettei Paasikivellä missään elämänsä vaiheessa ollut ainakaan mainittavampia yhteyksiä hämäläisiin sukulaisiinsa.

Paasikiven isä (synt. 1845) asui Tampereella, josta käsin hän teki kauppamatkojaan Hämeen maaseudulle. Syksyllä 1870 hän oli 12 vuotta itseään vanhemman vaimonsa kanssa matkalla Lahdesta Tampereelle, kun vaimo synnytti marraskuun 27 päivänä Kosken (H.l.) kunnan Huljalan kylässä poikalapsen, jolle annettiin kasteessa nimi Johan August. Kirkonkirjoihin merkittiin syntymäpaikaksi Tampere.

Hämeenlinnan normaalilyseo oli Paasikiven oppikouluikään varttuessa ainoa suomenkielinen oppikoulu Hämeen läänissä. Juho Kusti Hellsten lähetettiin Hämeenlinnan normaalilyseoon, josta hän tuli ylioppilaaksi keväällä 1890. Isä oli muuttanut kauppiaaksi Lahteen. Hänen kuolemansa jälkeen v. 1884 pojan koulutuksesta vastasi perheen sukulainen, lahtelainen kangaskauppias neiti Hagman. Vuonna 1885 koululainen Juho Kusti Hellsten muutti sukunimensä Paasikiveksi.

Yliopisto-opintojen aloittaminen näytti varattomalle ylioppilaalle mahdottomalta ja niinpä hän - oman kertomansa mukaan - aluksi aikoi pyrkiä sähköttäjäksi valtion rautateille voidakseen jollakin rauhallisella maaseutuasemalla harjoittaa opintojaan. Opiskelurahat saatuaan Paasikivi kuitenkin saattoi jo syksyllä 1890 aloittaa opinnot Helsingin yliopistossa. Hänen tarkoituksensa oli omistautua historiantutkimukseen erikoisintressinään Venäjän historia ja Venäjän suhteet Suomeen ja Ruotsiin. Tätä varten hän oleskeli vuoden Vanhassa Novgorodissa. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1892. Sen jälkeen hän kuitenkin jatkoi lukujaan lainopillisessa tiedekunnassa. Vuonna 1897 hän valmistui molempien oikeuksien kandidaatiksi. Kirjoitettuaan väitöskirjan lainkäytön kehittymisestä veronkanto- ja finanssikontrolliasioissa vanhemman ruotsalais-suomalaisen oikeuden mukaan hän sai molempien oikeuksien tohtorin arvon vuonna 1901. Vuonna 1902 Paasikivi nimitettiin aluksi suomen kielen lehtoriksi ja myöhemmin hallinto-oikeuden apulaiseksi Helsingin yliopistoon. Tiedemiehen ja yliopiston opettajan ura näytti avautuneen. Seuraavana vuonna Paasikivelle kuitenkin tarjottiin valtiokonttorin ylitirehtöörin virkaa, minkä hän otti vastaan ja hoiti viraston pääjohtajan tehtäviä sitten aina vuoteen 1914, jolloin hänet kutsuttiin Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajaksi.

Kohta yliopisto-opintojensa alussa Paasikivi sai jo syksyllä 1890 ylimääräisen avustajan toimen Uudessa Suomettaressa, ja koko 1890-luvun alkupuolen hän toimi erilaisissa tehtävissä Uuden Suomettaren toimituksessa. Hämäläisosakunnan kuraattorina hän tutustui osakunnan inspehtooriin professori J.R. Danielsoniin (-Kalmari), ja heidän välilleen kehittyi aikaa myöten luja ystävyys. Tätä tietä nuori maisteri oli joutunut läheiseen kosketukseen suomalaisen puolueen "vanhan" siiven johtomiesten kanssa. Vuoden 1902 alusta lähtien Paasikivi kuului vakituisena osanottajana Uuden Suomettaren toimituksessa pidettyihin yksityisluontoisiin neuvotteluihin, joissa olivat saapuvilla Agathon Meurman, Yrjö-Koskinen, Viktor Löfgren (Lounasmaa), J.R. Danielson ja Yrjö-Koskinen nuorempi. Muistelmissaan Paasikivi lausuu: "Tätä kirjoittaessani, 1950-luvun puolivälissä tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että näiden Snellmanin oppilaiden kautta voin katsoa ikäänkuin joutuneeni jonkunlaiseen henkiseen kosketukseen ja yhteyteen hänen (Snellmanin) ja hänen ajatusmaailmansa kanssa."

Vuosisadan vaihteen valtiollista elämää maassamme hallitsi kysymys suhtautumisesta tsaarivallan aloittamaan sortopolitiikkaan. Kansa jakaantui perustuslaillisiin ja myöntyvyyssuunnan kannattajiin. Työväenliike oli perustuslaillisen ideologian kannalla. Puoluevastakohtaisuus oli jyrkkä ja kuvaamattoman katkera. Perustuslaillisille olivat oikeusnäkökohdat ratkaisevat. Seuraamuksista piittaamatta oli pidettävä kiinni siitä mikä oli laillista; kenelläkään ei ollut oikeutta hyväksyä hallitsijan antamia Suomen oikeuden vastaisia käskyjä eikä missään asemassa myötävaikuttaa niiden täytäntöönpanoon. Vanhasuomalaisten myöntyvyyssuunnan miesten mielestä ongelma ei ollut näin yksinkertainen, sillä Suomen ja Venäjän välinen ristiriita ei ollut pelkästään oikeudellista laatua, vaan sitä oli tarkasteltava myös ja useissa tapauksissa ehkä enemmänkin poliittisena kysymyksenä. Silloin jouduttiin tarkoituksenmukaisuusarviointiin ja ratkaisu riippui siitä, mitä oli pidettävä maan kannalta järkevänä. Hallitsijan laittomien käskyjen suhteen oli vanhasuomalaisten toimintalinjana, että valtiopäivien ja julkisen sanan sekä suuren yleisön oli selvästi, mutta ärsyttämättä ilmaistava oikeuskäsityksensä ja tuomittava lainvastaiset käskyt. Maan poliittisen johdon oli samaan aikaan varovaisella menettelyllä ja sovitteluilla venäläisten kanssa yritettävä löytää pulmakysymyksille ratkaisu, joka turvaisi kansan elämän välttämättömät edellytykset, samalla kun se tyydyttäisi venäläisten kohtuulliset vaatimukset. Viranomaisten osalta tämä "roolien jako" taas merkitsi sitä, että heidän oli virkakoneiston venäläistämisen välttämiseksikin jäätävä paikoilleen myös siinä tapauksessa, että heidän olisi noudatettava laittomia käskyjä. Danielsonin määrittelemänä myöntyvyyssuunnan historiallinen perustelu ja käytännöllinen päämäärä oli seuraava: "Historia säälimättömällä kädellä siirtää syrjään kaikki ne muodolliset oikeudet, jotka eivät enää sovellu oleviin oloihin. - - - Suhteemme Venäjään ei lopultakaan tule riippumaan vanhojen julistuskirjojen sisällyksestä, vaan siitä, missä määrin erikoisasemamme keisarikunnan yhteydessä edistää paitsi oman maamme, myös koko valtakunnan oleellisia etuja." Paasikivi asettui empimättä vanhasuomalaisten kannalle. "Luonteeni pakottaa minua katselemaan ja miettimään asioita: toiselta puolen ja toiselta puolen." Häneltä ei tietenkään jäänyt huomaamatta, että perustuslaillisten kanta oli johdonmukainen ja selkeä. Mutta ihanteellisuudessaan se tietoisesti jätti ottamatta huomioon seuraukset, joiden mukaan poliittisia tekoja on arvosteltava. Kärjistetysti sanottuna tulos oli Paasikivelle niissä oloissa tärkeämpi kuin menettelytapa. Erityisesti on pantava merkille, että Paasikivi myöntyvyyssuunnan oikeutusta käsittelevissä lausunnoissaan korosti sitä näkökohtaa, että Suomella ja Venäjällä ei ollut mitään reaalipoliittisten etujen ristiriitaa. Sen vuoksi hänen käsityksensä mukaan järkevällä sovittelulla ja toisen osapuolen näkökohtien ymmärtävällä huomioonottamisella oli voitava saavuttaa molempien puolien todellisia etuja, vastaava lopputulos. Paasikivi tiesi, että vanhasuomalaisten Venäjän-politiikka ei ollut kansan suosiossa eikä puoluetaktillisesti edullinen. Mutta hän sivuutti sisäpoliittiset näkökohdat ja asetti varovaisuuden ja Venäjän-politiikkaan liittyvät tavoitteet etualalle. Siitä on kuvaavana todistuksena Paasikiven Uuteen Suomettareen Bobrikovin murhan johdosta kirjoittama artikkeli "Rikos", jossa Schaumanin teko tuomittiin jyrkin sanoin myös moraaliselta kannalta. Syynä ei voinut olla mikään muu kuin pelko mahdollisista kostotoimenpiteistä. Muistelmissaan Paasikivi selostaa Uuden Suomettaren Bobrikov-artikkelia, mutta ei mainitse sen kirjoittajaa.

Ensimmäinen venäläistämiskausi päättyi marraskuun suurlakkoon 1905. Paasikivelle oli tänä aikana vakiintunut perusnäkemys, joka eri vaiheissa tuli hallitsemaan hänen kannanottojaan. Maisteri Pirkko Rommi on koonnut yhteen Paasikiven käsitykset Venäjän-politiikastamme suurlakkoon saakka seuraavasti: "1) `Voiman oikeuden` tunnustaminen politiikassa vallitsevaksi realiteetiksi johti äärimmäisen varovaiseen menettelyyn ja ambitiokysymysten tarkkaan välttämiseen; 2) joustava mukautuminen uusiin tilanteisiin teki mahdolliseksi välttää poliittisten mielipiteiden liiallisen kangistumisen; 3) kansaneduskunnan tahdon ehdottoman kunnioituksen seurauksena oli alistuminen omaa kantaa vastaamattomiinkin enemmistöpäätöksiin."

Paasikiven valpas mielenkiinto ei kohdistunut yksinomaan vuosisadan alun kysymyksistä suurimpaan, Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin, vaan hän oli vanhasuomalaisen puolueen keskuudessa johtavia miehiä sekä kansanvaltaisen eduskuntalaitoksen toteuttamisessa että radikaalisen maareformin suunnittelussa. Siinä kaikinpuolisessa toiminnassa, joka oli virinnyt yhteiskunnassamme ensimmäisen sortokauden aikana ja vaikutuksesta, olivat juuri nämä kysymykset keskeisellä tilalla. Selkeästi käsitettiin, ettei kansa kykene vastustamaan vieraan vallan sortotoimenpiteitä, jollei sille suoda valtiollista täysivaltaisuutta, so. jollei vanhaa säätyeduskuntaa korvata kansanedustuslaitoksella, johon jäsenet valitaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalla. Toinen suuri tehtävä oli maanomistusoloissamme vallitsevien huutavien epäkohtien poistaminen. Nämä toimenpiteet olivat välttämättömiä sen elävän kansallishengen luomiseksi, joka sekä Snellmanin että Yrjö-Koskisen mielestä on ainoa voima, johon pieni kansa voi turvata olemassaolontaistelussaan. Yleisesti oletettiin, että uudet sortotoimet olivat odotettavissa, ja sen vuoksi Japanin sodan aiheuttaman tappion suoma hengähdysaika oli käytettävä kansallisen voiman vahvistamiseksi.

Vanhasuomalaisella puolueella oli tässä kansallisessa rakennustyössä keskeinen asema. Kun puolueen ohjelmaa vuoden 1904 tienoilla ryhdyttiin valmistamaan, oli siinä Venäjän-politiikan rinnalla tärkeimpänä kohtana vähävaraisten kansankerrosten mukaan vetäminen valtiolliseen elämään sekä niiden taloudellisen aseman parantaminen voimakkaiden yhteiskunnallisten uudistusten tietä. Eduskuntareformi oli ensimmäinen näistä toimenpiteistä, sillä se loisi mahdollisuudet muulle uudistustoiminnalle.

Syksyllä 1905 vanhasuomalainen puolue asetti keskuudessaan komitean harkitsemaan eduskuntauudistuksen yksityiskohtia. Paasikivi oli yksi komitean neljästä jäsenestä. Hän oli myös jäsenenä senaatin joulukuussa 1905 nimittämässä "eduskunnanuudistamiskomiteassa", joka prof. Robert Hermansonin puheenjohdolla työskennellen valmisti lyhyessä ajassa ehdotuksen valtiopäiväjärjestykseksi ja vaalilaiksi. Kun eduskuntauudistus toteutettiin tämän ehdotuksen pohjalta, voidaan sanoa, että reformi oli niissä oloissa poikkeuksellisen rohkea, mutta sen menestyminen on osoitus suunnittelijoiden ennakkoluulottomuudesta ja kaukonäköisyydestä.

Jo 1890-luvulla oli tilattoman väestön asia tullut vakavien pohdintojen alaiseksi, ja erityisesti tohtori Hannes Gebhardin ansiona on pidettävä, että maaseudun maanomistusoloissa vallitseviin epäkohtiin alettiin yhä vakavammin kiinnittää huomiota. Vuonna 1901 suoritetun laskennan mukaan kaikista maatalousväestömme ruokakunnista oli 23 % omaa maata viljeleviä, 34 % vuokramaan viljelijöitä ja 43 % omaa maata vailla olevia. Maan parhaimmilla viljelysseuduilla Etelä-Suomessa oli vuokraviljelmien määrä peräti 80 % kaikista viljelmistä. Jokaiselle valistuneelle henkilölle oli selvää, minkälainen yhteiskunnallinen vaara piili maanomistusolojemme nurjuudessa. Ne mahdollisuudet, jotka Venäjän hallitukselle saattoivat avautua tilattoman väestön taholla, olivat kenraalikuvernööri Bobrikovin mielenkiinnon kohteena. Hänen ohjelmansa oli että Venäjän hallitus suorittaisi tilattoman väestön aseman perinpohjaisen parantamisen ja saisi suomalaisten laajoissa joukoissa osakseen kiitollisuutta ja myötämielisyyttä, mihin mahdollisuudet olivat sitä suuremmat, koska tilatonta väestöä "paikallisen asujaimiston ja valtion laitosten puolelta ei ole erikoisella huolenpidolla hemmoteltu" (Kenraalikuvernöörin kertomus Suomen hallinnosta 1898-1902).

Paasikivi oli v. 1901 valittu juuri perustetun maatalousosuustoiminnallisen keskusliiton Pellervo-Seuran sihteeriksi, missä toimessa hän oli kaksi vuotta. Sinä aikana hän joutui läheiseen yhteistyöhön Hannes Gebhardin kanssa. Gebhard oli perusteellisesti tutustunut torpparilaitokseemme ja näki sen taloudellisen kohtuuttomuuden lisäksi selvästi myös siihen liittyvät suuret yhteiskunnalliset vaarat.

Kun vanhasuomalainen puolue oli joulukuussa 1905 pidetyssä kokouksessaan päättänyt ottaa torppariasian ohjelmaansa, puolueen piirissä suoritettiin laajoja valmistelutöitä torpparikysymyksen järjestämistä koskevaksi lainsäädännöksi. Paasikivi, joka vuosina 1904-05 oli toiminut säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädyn sihteerinä, johti näitä valmistelutöitä ja suoritti niihin kuuluvat kirjalliset tehtävät. Syksyllä 1906 olivat ehdotukset valmiit. Ne rakentuivat sille pohjalle, että maanviljelystorpat oli säilytettävä ja niiden taloudellinen asema saatava vakiinnutetuksi, minkä jälkeen ne vähitellen oli muutettava itsenäisiksi tiloiksi.

Niin hyvin vanhasuomalaisen puolueen torppariohjelman laatimisessa kuin sen esittelemisessä ja puolustamisessa vanhoillisia maanomistajapiirejä vastaan Paasikivellä oli johtava asema. Yksikamarisen eduskunnan maatalousvaltiokunnan puheenjohtajana (1907-08) Paasikivi oli ratkaisevalla tavalla vaikuttanut uuden maanvuokralain valmistumiseen. Niin paljon kuin repiviäkin erimielisyyksiä lain monivaiheisen eduskuntakäsittelyn aikana oli esiintynyt, Paasikiven poliittisten vastustajienkin taholla myönnettiin hänen suuret ansionsa uudistusohjelman lainsäädännöllisessä toteuttamisessa.

Johdonmukaisena seurauksena yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden hyväksymisestä valtiollisissa vaaleissa oli Paasikiven käsityksen mukaan kunnallisen äänioikeuden uudistaminen. Vuosisadan alussa oli vielä yleinen se mielipide, että kunnallinen äänioikeus oli pidettävä omaisuudesta tai tulosta riippuvana. On Paasikiven ansiota, että vanhasuomalainen puolue otti vuonna 1906 ohjelmaansa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kunnallisissa vaaleissa. Se toteutui kuitenkin vasta vuonna 1917.

Paasikivi oli vanhasuomalaisen puolueen ehdokkaana ensimmäisissä vaaleissa eduskuntauudistuksen jälkeen ja tuli valituksi Turun ja Porin läänin pohjoisesta vaalipiiristä.

Sen jälkeen kun Mechelinin senaatti oli epäluottamuslauseen johdosta eronnut huhtikuussa 1908 ja eduskuntavaalit hajotuksen jälkeen suoritettu heinäkuussa 1908, aloitettiin porvarillisten puolueiden kesken neuvottelut kokoomussenaatin muodostamisesta. Näytti olevan mahdotonta saada aikaan yhteistyötä perustuslaillisten ja myöntyväisyyssuunnan edustajien kesken, eikä sitä olisikaan syntynyt, jollei kenraalikuvernööri Böckmann olisi ilmoittanut monien seikkojen pakottavan hänet jättämään senaatin muodostamisen Venäjän ministerineuvostolle. Senaatin varapuheenjohtajaksi (pääministeriksi) tuli prof. Edv. Hjelt, ja vanhasuomalaisen puolueen ehdotuksesta J.K. Paasikivi tuli valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi.

Ensimmäisen sortokauden päätyttyä vuonna 1905 oli Suomen ja Venäjän suhteissa alkanut rauhallisempi kausi. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kun Stolypin oli v. 1906 tullut Venäjän ministerineuvoston puheenjohtajaksi, seurasivat vuodesta 1908 lähtien Suomeen kohdistuvat laittomat toimenpiteet pian toistaan. Hjeltin senaatista erosivat maanvuokralain julkaisemista koskevan erimielisyyden vuoksi sen perustuslailliset jäsenet, ja syksyllä 1909 katsoivat myös vanhasuomalaiset senaattorit välttämättömäksi pyytää vapautusta senaatin jäsenyydestä. Pyrkimys uhrausten avulla etsiä sovintoa Venäjän valtiovallan kanssa oli osoittautunut mahdottomaksi, ja seurauksena oli senaatin jättäminen puoli- tai täysvenäläisten käsiin.

Eduskunnan jäsenenä Paasikivi oli vuoteen 1913, jolloin hän kieltäytyi ehdokkuudesta. Vuonna 1914 Paasikivi siirtyi valtiokonttorin ylitirehtöörin virasta Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajaksi. Paasikivi johti suurta liikepankkia aina vuoteen 1934, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Paasikivi itse kertoo muistelmissaan, että koko hänen pankkiaikansa - vuosia 1925-1928 lukuun ottamatta - oli suurten vaikeuksien aikaa, toinen taloudellinen kriisi seurasi toistaan. Yleiseltä kannalta on kuitenkin todettava, että itsenäisyytemme ensimmäisten vuosikymmenten aikana luotiin luja pohja talouselämämme voimakkaalle ja terveelle kehitykselle, vaikka se sosiaalisesti katsoen väliin tapahtui varsin kovinkin ottein. Omalla värikkäällä tavallaan löi kehitykseen leimansa Paasikiven väkevä persoonallisuus ja hänen kaukonäköisyytensä yksityisen taloustoiminnan suuntaa-antavalla johtopaikalla.

Toisen sortokauden aikana vanhasuomalaisessa puolueessa esiintyi Venäjän politiikasta erilaisia käsityksiä. Danielson-Kalmari lähestyi perustuslaillisten jyrkkää vastarintakantaa, kun taas Paasikivi piti yhätikin poliittisen sovinnon aikaansaamista Venäjän kanssa ainoana keinona Suomen autonomian säilyttämiseksi. Toivottomiltakaan näyttävissä oloissa ei hänen mielestään voitu lakata odottamasta, että "Suomen ja Venäjän välinen riitakysymys saadaan molemminpuoliseksi tyydytykseksi sillä tavalla ratkaistuksi, että se ei uhkaa tuholla kansamme elämänehtoja".

Ensimmäisen maailmansodan aikana syntyneessä aktivistiliikkeessä Paasikivi ei ollut mukana, mutta kohta maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen hän joutui keskeisiin tehtäviin Suomen ja Venäjän välisiä uusia suhteita järjesteltäessä. Hän oli porvareiden ehdokkaana vallankumouksen jälkeen muodosteilla olleen senaatin varapuheenjohtajan paikalle, mutta kun tämä suunnitelma raukesi, Paasikivi ratkaisevalla tavalla vaikutti senaatin muodostamiseen sosiaalidemokraatti Oskari Tokoin puheenjohdolla. Lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen Paasikivi oli yhdessä P.E. Svinhufvudin ja A. Gripenbergin kanssa ehdokkaana porvarien suunnittelemassa valtionhoitajakunnassa, mikä hanke kuitenkin raukesi.

Valtionhoitajaksi valitun P.E. Svinhufvudin jälkeen tuli Paasikivestä toukokuussa 1918 ensimmäisen itsenäisyyden aikana muodostetun senaatin varapuheenjohtaja, so. pääministeri. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheiden varjossa Suomi joutui ratkaisemaan valtiomuotokysymyksensä sekä siihen läheisesti liittyvän itsenäisen Suomen ulkopoliittisen orientoitumisen. Paasikiven tarmokkaasti ja häikäilemättä ajama monarkkisen valtiojärjestyksen toteuttamisohjelma ja saksalaissuuntauksen omaksuminen olivat ulkonaisesti katsoen jyrkässä ristiriidassa hänen aikaisemmin johdonmukaisesti noudattamansa Venäjän-politiikan kanssa. Mutta Paasikivi katsoi, että sen jälkeen kun Suomi oli saavuttanut itsenäisyytensä taisteltuaan alkuvuodesta 1918 myös venäläisiä joukkoja vastaan, asetelma ja edellytykset olivat täydellisesti muuttuneet. Se oli muuttanut myös Suomen turvallisuuspoliittiset perusvaatimukset. Autonomiansa säilyttämiseksi Suomen oli ollut saatava aikaan sovinnollinen yhteistyö Venäjän kanssa; itsenäisyytensä suojelemiseksi Venäjää vastaan Suomen oli ratkaistava turvallisuuskysymyksensä monarkialla ja läheisellä yhteistyöllä ainoan kysymykseen tulevan suurvallan, nimittäin Saksan kanssa, koska "Suomi ei koskaan tule olemaan kyllin voimakas puolustautuakseen yksin Venäjää vastaan".

Presidenttikautensa aikana Paasikivi selitti kuningashanketta seuraavalla tavalla: Ståhlberg ei tasavaltaa ajaessaan ottanut lainkaan huomioon ulkopoliittisia seikkoja eikä ajatellut sitä, miten Suomen itsenäisyyttä voitaisiin puolustaa Venäjää vastaan. Mannerheim ja hän, Paasikivi, taas ottivat lähtökohdakseen itsenäisen valtakunnan turvallisuusnäkökohdat. Mannerheim piti selviönä, että valkoiset venäläiset kenraalit kukistavat bolshevikkivallan, jonka vuoksi hän oli valmis auttamaan valkoisia voidakseen turvata heidän myötämielisyytensä Suomen itsenäisyyttä kohtaan. Paasikivi myös edellytti, että bolshevikit kukistuvat ja Romanovit palaavat valtaistuimelle. Lisäksi hän lähti siitä, että Saksa joko voittaa sodan tai ainakin pysyy pystyssä ja säilyy monarkiana. Sen vuoksi Suomesta oli tehtävä kuningaskunta ja saksalainen prinssi valittava Suomen kuninkaaksi. Silloin Suomen olisi monarkioiden ympäröimänä ollut helpompi pitää puoliaan.

Tapahtumien kulku oli kuitenkin toinen kuin Paasikivi oli edellyttänyt. Hänen politiikkansa, jossa hän oli asettanut itsenäisyyden turvaamista tarkoittavat näkökohdat etualalle, oli virhelaskelmien vuoksi osoittautunut vääräksi. Kun Saksan tappio marraskuussa 1918 oli tosiasia, Paasikiven hallitus jätti paikkansa.

Paasikiven suostuminen suomalaisen rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi v. 1920 on osoitus siitä, että etsittyään suurvaltatukea Suomelle Neuvostoliittoa vastaan ja siinä epäonnistuttuaan hän oli palannut vanhasuomalaisen kautensa Venäjän-politiikan linjalle. Muistelmissaan hän vetää yhtäläisyysviivan autonomisen ja itsenäisen Suomen idänpolitiikan välille seuraavasti: "Mutta suhteissamme ikuiseen naapuriimme Venäjään - Neuvostoliittoon pohjana olevat peruspäämäärät eivät ole toiset vielä vähemmän toisilleen vastakohtaiset: sovittelu, hyvä naapuruus ja luottamukselliset suhteet." Tarton rauhanneuvotteluissa Paasikivi johti taitavasti ja väsymättä neuvotteluja suomalaiselta puolelta, käyden kahden rintaman sotaa sekä neuvostoliittolaista valtuuskuntaa että oman maan hallitusta vastaan, joka ohjeillaan tahtoi rajoittaa valtuuskunnan työtä. Neuvottelut johtivat kuitenkin tulokseen, jota silloisten tosiasioiden pohjalta ja myöhemmän ajan perspektiivistä tarkasteltuna on pidettävä tasapuolisena ja onnistuneena, vaikka Suomen yleinen mielipide silloin ja varsinkin 1930-luvulla sitä jyrkästi arvostelikin.

1920-luvun ja 1930-luvun alun Paasikivi omistautui pankilleen ja monille vaativille talouspoliittisille tehtäville. Hän seurasi kuitenkin tarkoin myös maan poliittista elämää ja esiintyi silloin tällöin esitelmöitsijänä vanhasuomalaisen puolueen työn suoranaisen jatkajan kansallisen kokoomuspuolueen tilaisuuksissa. Merkillepantavaa on, että ulkopolitiikkaa Paasikivi ei puheissaan eikä kirjoituksissaan käsitellyt.

Vuonna 1929 alkanut maailman kaikkia maita järkyttänyt talouspula aiheutti Suomessakin suurta työttömyyttä ja aineellista hätää. Epävarmuus ja tyytymättömyys ruokkivat äärimmäisaineksia. Poliittiseen kenttään ilmestyi kommunisminvastainen kansanliike, joka sittemmin järjestyi johtajaperiaatetta ja korporatismia julistavaksi oikeistoradikaaliseksi ryhmäksi, isänmaalliseksi kansanliikkeeksi (IKL). Pääosan kannattajiaan se sai kansallisen kokoomuspuolueen riveistä. Vuoden 1933 valtiollisiin vaaleihin kokoomuspuolue ja IKL ottivat osaa yhteisenä vaaliliittona, mikä johti siihen, että kokoomuspuolueen edustajamäärä putosi 42:sta paikasta 18 paikkaan, IKL:n saadessa 14 edustajaa. Kokoomuksen päivät näyttivät olevan luetut, jos se jatkaisi läheistä yhteistoimintaa isänmaallisen kansanliikkeen kanssa ja sen hengessä. Silloin käännyttiin Paasikiven puoleen ja pyydettiin häntä puolueen johtoon, koska yksikään puolueen piirissä toimineista henkilöistä ei olisi kyennyt suorittamaan rajankäyntiä IKL:n kanssa. Paasikivi suostui ottamaan vastaan puolueen valtuuskunnan puheenjohtajan tehtävän vuosiksi 1934-36. Julkisissa puheissaan, jotka herättivät suurta huomiota, Paasikivi vakuuttavalla tavalla osoitti, että IKL:n diktatuuriin tähtäävä ohjelma ei ole kokoomuspuolueen kaltaisen maltillisen konservatiivisen puolueen katsantokantojen mukainen. Kun Paasikivi v. 1936 jätti kokoomuspuolueen, se oli ohjelmallisesti ja toiminnallisesti erossa IKL:sta. Saman vuoden vaaleissa kokoomus jo voitti 2 paikkaa. V. 1939 vaaleissa kokoomukselle tuli 5 uutta paikkaa, mutta IKL:n edustajamäärä aleni 8:aan.

Suomen ulkopolitiikassa oli itsenäistymisen jälkeen kaksi vaihtoehtoa valittavana: joko oli etsittävä yhteistyötä niiden valtioiden kanssa, jotka ajoivat Neuvostoliiton vastaista politiikkaa tai pyrittävä noudattamaan Neuvostoliiton suhteen puolueettomuutta. 1920-luvulla ulkopolitiikkamme seurasi lähinnä ensiksi mainittua linjaa, mutta 1930-luvulla se varovaisesti pyrki jälkimmäisen vaihtoehdon tielle, mitä mm. osoittaa v:n 1932 alussa Neuvostoliiton kanssa solmittu hyökkäämättömyyssopimus. Mutta sitä mukaa kuin Kansainliiton tarjoamat turvallisuustakeet tämän maailmanjärjestön voimattomuuden vuoksi menettivät merkitystään, sitä mukaa Suomen ulkopolitiikan tehtäväksi tuli etsiä uusia kombinaatioita maan turvallisuuden lisäämiseksi. Joulukuun 5 päivänä 1935 pääministeri Kivimäki eduskuntalausunnossaan selitti Suomen ulkopolitiikan olennaisiin tehtäviin kuuluvan työskentelyn yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Suomen ja Skandinavian maiden välillä Pohjoismaiden yhteisen puolueettomuuden turvaamista varten. Tämä yksipuolinen deklaraatio merkitsi uuden ulkopoliittisen ohjelman omaksumista, Skandinavian-suuntauksen alkua. Kun Tukholman lähettilään paikka 1936 joutui avoimeksi, hallitus kääntyi Paasikiven puoleen ja tarjosi hänelle lähettilään virkaa. Paasikivi suostui ja ryhtyi hänelle ominaisella perusteellisuudella ja väsymättömyydellä parantamaan Suomen suhteita Skandinavian maihin. Hän oli tehtävään erikoisen sovelias Ruotsissa nauttimansa arvonannon ja laajojen tuttavuussuhteittensa vuoksi sekä myös sen takia, että hänen kannanottonsa kielikysymyksessämme olivat aina olleet tasapuolisia ja harkittuja, mikä Ruotsissa hyvin tunnettiin. Harvinaisen tuloksellinen oli se rupeama, jonka seitsemättäkymmenettään lopetteleva mies suoritti Tukholmassa Suomen uuden orientoitumisen hyväksi.

Mutta maailmanpolitiikan kulkua hallitsivat suuremmat asiat kuin Suomen pyrkimys pohjoismaiseen puolueettomuuteen. Hitlerin Saksan aloittaman sodan seurauksena Neuvostoliitto esitti syksyllä 1939 Suomelle virallisen ehdotuksen aluevaihdoksista sekä pyysi neuvotteluja. Hallitus turvautui Paasikiveen, joka matkusti suomalaisen neuvottelukunnan puheenjohtajana Moskovaan. Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, eikä Paasikiven myöntyväisempi linja saavuttanut enempää hallituksessa kuin eduskuntapiireissäkään kannatusta. Syttyi talvisota, jonka alussa muodostettuun Rytin hallitukseen Paasikivi kuului salkuttomana ministerinä. Ja kun Suomen vastarintakyky oli käytetty loppuun, oli Paasikiven tehtävänä olla mukana ottamassa vastaan rauhanehdot.

Moskovan rauhanteon 12.3.1940 jälkeen Suomen hallitus pyysi Paasikiveä Suomen lähettilääksi Moskovaan, koska tiedettiin, että hän nautti Neuvostoliiton johtajien taholla luottamusta. Paasikivi suostuikin lopulta, mutta lupautui toimimaan lähettiläänä vain lyhyen ajan. Kun Paasikivi 15.4.1940 esitti valtuuskirjansa Korkeimman Neuvoston presidiumin puheenjohtajalle Kalininille, tämä kysyi: "Tulemmeko olemaan ystäviä?", mihin Paasikivi vastasi: "Se on meidän toivomuksemme ja teen parastani tarkoituksen saavuttamiseksi." Paasikivi todella pyrki vilpittömästi luomaan umpeen niitä kuiluja, jotka sota oli synnyttänyt. Hänellä oli poikkeuksellisen vaativa ja vaikea tehtävä, sillä maailmansodan kiihtyessä Neuvostoliiton vaatimukset myös Suomen suhteen tiukkenivat. Paasikivi puolusti hallituksen ohjeiden mukaan Kremlissä sitkeästi suomalaisia näkökantoja, mutta samaan aikaan hän raporteissaan hallitukselle ja kirjeissään sen jäsenille korosti varovaisen ja tarpeen vaatiessa myöntyväisen politiikan välttämättömyyttä. Verrattomasti kuvaa Paasikiven mietteitä seuraava päiväkirjamerkintä Moskovan ajoilta:

"Ulkopolitiikan johtava periaate meillä vanhasuomalaisilla oli ristiriidan välttäminen Venäjän kanssa. Perusteemme oli yksinkertainen. Suomi oli suurvallan Venäjän naapuri. Että Suomi silloin ei ollut kansainoikeudellisesti riippumaton vaan sisäisesti itsenäinen, autonominen, valtio, ei reaalisesti muuta asiaa. Venäjän ylivoima oli tavaton. Meidän oli löydettävä ei vain modus vivendi, vaan saatava aikaan hyvät suhteet, jotta Venäjä voi ei ainoastaan sietää Suomen erikoisasemaa, vaan vieläpä havaita sen itselleen parhaimmaksi vaihtoehdoksi."

Kun sota uudelleen kesäkuussa 1941 syttyi, Paasikivi oli jo luopunut Moskovan-lähettilään virasta. Helmikuussa 1941 hän oli ulkoasiainministeriölle ilmoittanut eroamisestaan seuraavan sisältöisellä sähkösanomalla: "Kun huomaan, että meidän välisemme mielipiteet maamme ulkopolitiikasta eivät mene riittävästi yhteen, kun ette luota poliittiseen arvostelukykyyni ja kokemukseeni ja kun en tahdo olla edes kaukaisimmassakaan yhteydessä politiikan kanssa, joka voi viedä katastrofiin, lähetän kirjeen eroamisestani."

Sodan ajan Paasikivi vietti yksityishenkilön elämää kotimaassa. Hänen käsityksensä mukaan Suomen oli etsittävä sopiva tilaisuus sodasta irrottautumiseen, eikä hän salannut arvostelevaa kantaansa valtakunnan johdossa olevilta henkilöiltä. Lojaalisena maan vastuunalaista johtoa kohtaan hän vaikeni julkisuudessa.

Kun Neuvostoliitto kevättalvella 1944 tarjosi Suomelle tilaisuuden neuvotella sodan lopettamisesta, Paasikiven oli taas lähdettävä Moskovaan. Matka ei kuitenkaan tuottanut tuloksia. Välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin vasta syyskuussa 1944, mutta sitä koskeviin neuvotteluihin Paasikiveä ei haluttu ottaa.

Välirauhanteon jälkeen olisi Paasikiven pääministeri Hackzellin sairastuttua pitänyt saada hallituksen muodostaminen tehtäväkseen kuin itsestään selvänä asiana, mutta sodanaikaisten mielipiteittensä vuoksi häntä määräävien henkilöiden piirissä pidettiin defaitistina, jolle hallitusvastuuta ei voitu uskoa. Castrenin hallitus hajosi marraskuussa 1944 sen kahden ministerin jätettyä eronpyynnön, koska he katsoivat, ettei hallitus silloisessa kokoonpanossaan voinut saada aikaan luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon. Nyt tarjottiin pääministerin tehtävä Paasikivelle. Hän muodosti 17.11.1944 laajalle parlamentaariselle pohjalle rakentuvan hallituksen, jossa oli jäsenenä myös kielletyn kommunistisen puolueen edustaja.

Se tehtävä, joka Paasikiven edessä oli uuden hallituksen päämiehenä, näytti ylivoimaiselta. Hävityn sodan jälkeen oli yritettävä saada aikaan luottamukselliset suhteet Neuvostoliiton kanssa, jonka epäluulo Suomea kohtaan Castrenin hallituksen aikana oli entisestään lisääntynyt. Yhtenä vaikeutena oli se, että kansan parissa vallitsi levottomuus ja pelko kansallisen vapauden menettämisestä. Maan poliittisessa asemassa tapahtunut muutos oli niin täydellinen, että kansalaisten oli sitä vaikea tajuta ja vielä vaikeampi siihen nopeasti mukautua. Mutta ne poliittiset toimenpiteet, jotka olivat välttämättömät välirauhan ehtojen täyttämiseksi sekä "yli tämän sopimuksen säännösten" luottamuksellisten suhteiden aikaansaamiseksi Neuvostoliiton kanssa, oli suoritettava, jos haluttiin turvata maan vapaus ja palauttaa sen täysivaltaisuus.

Paasikivi, joka oli kahdeksannen vuosikymmenensä puolivälissä, tarttui jättiläistehtäväänsä hänelle ominaisella perinpohjaisuudella ja suorastaan rajulla voimalla. Suhteiden ylläpitäminen Neuvostoliittoon ja suhteiden palauttaminen läntisiin valtioihin oli hänen päähuolenaan. Pieninkään yksityiskohta, jolla hän katsoi olevan merkitystä uuden ulkopoliittisen suuntauksen menestymiselle, ei jäänyt hänen valppaan huomionsa tavoittamattomiin. Mutta tarmokkaasti hän kävi johtamaan myös sodanjälkeisiä valtavia taloudellisia tehtäviä, jälleenrakentamista, siirtoväen sijoittamista ja asuttamista jne.

Pääministerinä Paasikivi rakensi politiikkansa vanhalle käsitykselleen - tai toiveelleen - että Suomen ja sen itäisen naapurimaan välillä ei järkevästi ajatellen ole sellaista todellisten etujen ristiriitaa, joka estäisi hyvän ja luottamuksellisen yhteistyön syntymisen. Hän oli ollut sitä mieltä, että talvisota olisi ollut vältettävissä joustavamman politiikan avulla, ja sodan alettua hän ei ollut hyväksynyt Suomessa yleistä käsitystä Neuvostoliiton tarkoituksesta hävittää Suomen itsenäisyys. Samalta pohjalta hän lähti myös syksyllä 1944: Suomi voi aikaansaada luottamukselliset naapuruussuhteet Neuvostoliiton kanssa valtiollisen itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa säilyttäen sillä edellytyksellä, että Suomen ulkopolitiikka ei nyt eikä vastaisuudessa tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan.

Välirauhansopimuksen toteuttamiseen sisältyi monia mittasuhteiltaan suuria kysymyksiä, joissa oli saatava aikaan yhteisymmärrys liittoutuneiden valtioiden asettaman valvontakomission kanssa. Tämän puheenjohtajana oli venäläinen kenraalieversti A.A. Zdanov. Ensimmäisenä suurena asiana tuli esille sotakorvausohjelman vahvistaminen välirauhansopimuksen mukaan. Paasikivi joutui henkilökohtaisesti käymään sotakorvaussopimusta koskevat neuvottelut. Suomalaiset talous- ja teollisuusmiehet pitivät sopimuksen mukaisia tavaratoimituksia Neuvostoliitolle mahdottomina täyttää, ja hallituksen piirissä käytiin asiasta jyrkkäsanaista keskustelua. Paasikivi, joka oli valvontakomitean kanssa yrittänyt sitkeästi saada helpotuksia alkuperäiseen ehdotukseen, mutta joutunut taipumaan Zdanovin ilmoitettua muutoin ottavansa haltuunsa Itä-Suomen teollisuuslaitokset sotakorvaustoimituksia varten, sai sitten ajaa läpi sopimuksen hallituksessa teollisuusjohtajien mielipidettä vastaan.

Myös sisäisten olojen järjestäminen normaaliselle pohjalle vaati viipymättömiä toimenpiteitä, ja siinä suhteessa tuli tärkeimmäksi tehtäväksi uusien valtiollisten vaalien toimittaminen. Ne suoritettiin maaliskuussa 1945 vaalirauhan ja vaalivapauden vallitessa. Uuden ulkopoliittisen suuntauksen turvaamiseksi Paasikivi katsoi tarpeelliseksi ennen vaaleja pitämässään puheessa kehottaa eräitä sotapolitiikan näkyvimpiä johtomiehiä vetäytymään valtiollisesta elämästä, minkä ohella hän valitsijoille esitti ohjeen, että eduskunnan olisi saatava "uudet kasvot" ja kansanedustajiksi olisi valittava viime vuosien erheellisessä politiikassa kulutettujen tilalle uusia voimia, joilla ei olisi taakkanaan sotavuosien poliittista painolastia.

Kun hallitus vaalien jälkeen jätti paikkansa, presidentti Mannerheim antoi Paasikiven tehtäväksi myös uuden hallituksen muodostamisen. Paasikivi säilytti hallituksen pohjan ennallaan, mutta vasemmistopuolueiden vaalivoiton johdosta oli salkkujen jakoa muutettu äärimmäisen vasemmiston hyväksi, mm. sisäasiainministerin paikka annettiin kommunisteille.

Paasikiven toiselle sodanjälkeiselle hallitukselle siirtyi eräiden välirauhasta johtuneiden tehtävien toteuttaminen, joista vaikein oli ns. sotasyyllisten tuomitseminen. Hallituksen etsittyä eri vaihtoehtoja, jotka olisivat täyttäneet välirauhansopimuksen 13. artiklan määräyksen, havaittiin lopulta, että kysymystä ei voida hoitaa ilman takautuvaa erikoislakia, jonka avulla asia säilytettäisiin suomalaisissa käsissä. Sen eduskunta hyväksyi 12.9.1945 vaaditulla 5/6 enemmistöllä. Tämän lain perusteella asetettu sotasyyllisyysoikeus tuomitsi kaikki kahdeksan syytteeseen asetettua. Sotasyyllisyyskysymys oli Paasikivelle henkilökohtaisesti poikkeuksellisen raskas, ja ainoastaan vakaumus siitä, että kysymyksen hoitaminen sen tulkinnan päälinjoja noudattaen, jonka maassa oleva liittoutuneiden valvontakomitea oli useaan otteeseen esittänyt, oli edellytyksenä luottamukseen perustuvan politiikan syntymiselle Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa - Zdanov: "tulee puhdistaa tie Neuvostoliiton ja Suomen suhteille" - sai Paasikiven päättäväisesti toimimaan sopimuksen 13. artiklan toteuttamiseksi.

Paasikiven hallitukset joutuivat tekemään taloudellisia ratkaisuja erityisesti palkkakysymyksissä, jotka johtivat jatkuvaan rahan arvon alenemiseen. Vaikka Paasikivi oli etevä talousolojen tuntija ja vaikka hänen pääministerinä nauttimansa suuri arvovalta olisi suonut hänelle hyvät edellytykset inflaatiota edistävien vaatimusten torjumiseen, hän ei kiinnittänyt niihin asioihin niin suurta huomiota kuin ne ilmeisesti olisivat vaatineet. Hän tarkasteli maan asioita ulkopoliittisen asemamme vahvistamisen kannalta eikä halunnut antaa minkään sisä- tai talouspoliittisen kysymyksen saattaa sitä vaaralle alttiiksi.

Paasikiven työtaakka ja vastuu oli entistään suurempi sen vuoksi, että tasavallan presidentti Suomen marsalkka Mannerheim osittain sairauden, osittain henkisen masennustilan vuoksi oli pitkiä aikoja ulkomailla tai ei hoitanut kotimaassa ollessaan virkaansa. Pääministeri toimi silloin myös valtionpäämiehenä. Henkilökohtaiset suhteetkin Paasikiven ja Mannerheimin välillä huononivat. Kun Mannerheim kevättalvella 1945 kehotti Paasikiveä muodostamaan uuden hallituksen, Paasikivi pyysi, että Mannerheim julkisesti asettuisi arvovallallaan tukemaan Paasikiven politiikkaa, mutta asia jäi silloin auki. Mannerheim ei tätä pyyntöä koskaan täyttänyt, mikä seikka suuresti katkeroitti Paasikiveä.

Presidentinvaihdosta alettiin yhä yleisemmin pitää välttämättömänä ja eräiden eduskuntaryhmienkin sekä hallituksen taholla sitä toivottiin. Mannerheim itse näki tilanteen kestämättömyyden. Mannerheimilla oli ilmeisesti kuitenkin se käsitys, että jos hän olisi yksityishenkilö, Neuvostoliitto esittäisi hänen henkilökohtaista turvallisuuttaan vaarantavia vaatimuksia. Neuvostoliiton hallituksen taholta annettiin hänelle tämän vuoksi vakuutus, että mitään sellaista ei ole odotettavissa. Maaliskuun 4 päivänä 1946 Mannerheim pyysi vapautuksen virastaan, missä yhteydessä hallitus antoi eduskunnalle esityksen presidentinvaalin suorittamisesta poikkeuksellisesti eduskunnan toimesta. Kun eduskunta oli hyväksynyt tämän lakiesityksen, suoritettiin presidentinvaali eduskunnassa 9 päivänä maaliskuuta. Paasikivi tuli valituksi käytännöllisesti katsoen ainoana ehdokkaana.

Paasikiven presidenttikausi kesti edellä mainitun poikkeuslain mukaisesti vuoteen 1950. Paasikiven suostuttua presidenttiehdokkaaksi vuoden 1950 vaaleissa hänet valittiin uudelleen vuoteen 1956 kestäväksi toimikaudeksi. Korkeaan ikäänsä vedoten hän kieltäytyi asettumasta ehdokkaaksi vuoden 1956 vaaleissa.

Tasavallan presidentti Paasikivi jatkoi sitä politiikkaa, jonka hän pääministeriksi tultuaan oli Suomen noudatettavaksi hahmotellut. Varovaisuuden, neuvottelujen ja sovittelujen politiikaksi hän tapasi määritellä "Paasikiven linjan". Kuvaavaa on Paasikiven suhtautuminen ns. Marshall-suunnitelmaan. Suomi oli saanut kesällä 1947 kutsun saapua Marshall-avun hyväksyvien valtioiden väliseen Pariisissa pidettävään kokoukseen. Paasikivi katsoi aluksi, että Suomen on kokoukseen mentävä, koska sillä ei ole varaa olla ottamatta vastaan tarjottua taloudellista apua. Mutta harkittuaan asiaa perusteellisesti Paasikivi päätyi tulokseen, että Suomi ei ota vastaan Marshall-apua. Hänen varovaisuutensa odotettavissa olevan Neuvostoliiton reaktion vuoksi oli syynä muuttuneeseen kannanottoon.

Ulkopolitiikassaan Paasikivi ei kuitenkaan ajautunut yksipuolisuuteen, vaan hän piti tärkeänä hyvien suhteiden säilymistä läntiseen maailmaan. Erityisesti läheinen yhteistyö Pohjoismaiden kesken oli hänen sydämellään. Osittain tässä tarkoituksessa hän voimakkaasti työskenteli ruotsinkielisen kansanaineksemme aseman turvaamiseksi.

Helmikuun 22 päivänä 1948 pääministeri Stalin lähetti Paasikivelle kirjeen, jossa hän ehdotti, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä tehtäisiin sopimus yhteistyötä ja keskinäisestä avunannosta vihollisen hyökkäyksen varalta. Sen jälkeen kun hallitus ja eduskuntaryhmät olivat asiaa käsitelleet Paasikivi valtioneuvostossa tekemänsä päätöksen perusteella vastasi neuvotteluehdotukseen myöntävästi. Suomi lähetti neuvotteluvaltuuskunnan Moskovaan, jossa suoritetuissa neuvotteluissa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus hyväksyttiin suomalaiselta taholta tehdyn ehdotuksen pohjalla. Sen laatimisessa Paasikivellä oli ratkaiseva osuus samaten kuin myös siinä, että sopimus tuli Suomessa asianmukaisesti hyväksytyksi, vaikka sitä vastaan aluksi esiintyi varsin voimakkaita mielipiteitä.

Paasikivi oli sanonut pääministerikautenaan, että ulkopolitiikka kulkee sisäpolitiikan edellä ja Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde Neuvostoliittoon. Siitä riippuu tulevaisuutemme. Meille ei riitä, että me vakuutamme noudattavamme vilpittömästi hyvän naapuruuden politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan, meidän tulee saada Neuvostoliitto myös vakuuttuneeksi tästä. Silloin ovat suhteemme lujalla pohjalla ja asiat voidaan ratkaista järkevällä tavalla keskinäisten epäluulojen häiritsemättä. Tähän Paasikivi kaikessa toiminnassaan tähtäsi, ja hän saattoikin tyydytyksekseen todeta, että Neuvostoliiton taholla alettiin yhä enemmän tuntea luottamusta Suomea kohtaan. Sotakorvaussuorituksiin saatiin merkittävää helpotusta. Kauppasuhteet kehittyivät kesällä 1950 allekirjoitetun ensimmäisen viisivuotissopimuksen pohjalla. Sotakorvaustoimitusten päätyttyä 1952 vapautuvaa metalliteollisuuden tuotantoa voitiin täten ohjata Neuvostoliittoon. Vuorovaikutus sivistyksellisellä alalla lisääntyi, sodan arvet alkoivat hävitä.

Syyskuussa 1955 Neuvostoliiton hallitus kutsui presidentti Paasikiven Moskovaan neuvottelemaan yhteistyö- ja avunantosopimuksen voimassaoloajan pidentämisestä sekä rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle 50 vuoden ajaksi vuokratun Porkkalan meritukikohdan ennenaikaisesta palauttamisesta Suomelle. Sopimus allekirjoitettiin Moskovassa 19 päivänä syyskuuta. Porkkalan alueen palauttaminen Suomelle oli kaunis päätös Paasikiven elämäntyölle, jonka johtavana ajatuksena oli ollut hellittämätön pyrkimys etsiä ratkaisu Suomen turvallisuuden ongelmalle. Paasikiven puheissa tuli monesti esille pessimistisiä äänenpainoja hänen käsitellessään Suomen ulkopolitiikkaa, mutta radiopuhetta, jonka hän piti palattuaan Moskovasta Porkkalan palauttamissopimuksen jälkeen, hallitsee usko Suomen ja Neuvostoliiton jatkuvaan yhteisymmärrykseen. "Havaitsimme, että poliittinen ilmapiiri Suomea kohtaan on hyvin suotuisa ja myötämielisyys suuri. Mutta sen lisäksi totesin, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteita katsellaan ja arvostellaan järkevältä ja asialliselta kannalta. Se oli minulle toinen tyytyväisyyden aihe." Taas tulee esille sama punainen lanka, joka on ollut havaittavana Paasikiven valtiollisessa ajattelussa vanhasuomalaisuuden vuosilta lähtien: ei ole olemassa todellisten etujen ristiriitaa, jos voitetaan epäluulot ja keskustelut voidaan suorittaa asiallisella ja järkevällä pohjalla.

Maan kansainvälisen aseman kaikinpuolinen vakaantuminen tuli näkyvällä tavalla ilmi siitä, että Suomi syksyllä 1955 hyväksyttiin Yhdistyneet Kansakunnat -järjestön jäseneksi ja että samoihin aikoihin maamme liittyi jäseneksi Pohjoismaiden Neuvostoon. Luonteenomaista Paasikiven varovaisuudelle oli, että hän ei koskaan kiirehtinyt jäsenanomuksemme käsittelyä YK:ssa, pikemminkin päinvastoin. Pohjoismaiden Neuvostoon liittymisestä hän ulkopoliittisista syistä viimeiseen saakka esitti varauksia, vaikka hän oli pohjoismaisen yhteistyön harras ja lämmin kannattaja.

Presidentinvirasta luovuttuaan maaliskuun alusta 1956 Paasikivi pääsi kirjallisten töittensä pariin. Hän oli koko pitkän elämänsä ajan pitänyt tarkkaa ja täydellistä päiväkirjaa ja koonnut asiakirjoja työhönsä liittyneistä ratkaisuista. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa muistelmat aina presidenttivuosiinsa saakka. Presidenttikautenaan hän oli valmistellut muistelmansa sortovuosilta sekä vuosilta 1939-41. Näiden viimeistelyyn hän käytti kesän ja syksyn 1956. Muistelmat sortovuosilta ilmestyivät kaksiosaisena teoksena vuonna 1957 sekä muistelmat vuosilta 1939-41 vuonna 1958. Valitettavasti hän ei ehtinyt saada valmiiksi mitään muuta teosta edes käsikirjoitusasteelle. Hänen rikkaat päiväkirjamuistiinpanonsa ovat Valtionarkistossa suljettuna kokoelmana ja tulevat aikanaan olemaan tutkijoille korvaamaton aarreaitta.

Pitkää elämää ei Paasikivelle suotu kirjojen ja kirjallisten töiden parissa presidentinvirasta vapautumisen jälkeen. Joulukuun 14 päivänä 1956 hän rauhallisesti nukkui ikuiseen uneen.

Avain Paasikiven merkitykseen Suomen politiikassa kuuden vuosikymmenen aikana on löydettävissä paitsi ajan vaatimuksista hänen erikoislaatuisesta persoonallisuudestaan. Hänen intelligenssinsä oli epätavallisen korkeaa luokkaa, hänen työkykynsä oli tavaton ja hänen elävän mielenkiintonsa kenttä oli laaja. Hän otti tärkeät ja vähemmänkin tärkeät asiat perusteellisesti. Usein tosin näytti, että hänellä ei olisi ollut riittävää arvostelukykyä erottaa sivuasiaa pääasiasta, mutta ennen ongelman ratkaisua sivuseikat olivat karsiutuneet kuvasta. Hän ei ollut nopeiden ratkaisujen mies, hän harkitsi asioita huolellisesti ja sivullisen mielestä hitaastikin, hän perusteli käsityksiään monesti ikävystyttävän perinpohjaisesti, jopa väliin niin ristiriitaisesti, että häntä vähemmän tunteva saattoi sitä pitää osoituksena tasapainottomuudesta. Hän puolusti tätä syiden ja vastasyiden laajaa esittämistään sanomalla "ajattelevansa ääneen". Hänen lukeneisuutensa tuntui rajattomalta ja hänen muistinsa oli suorastaan hämäännyttävä. Hän oli luonteeltaan äkkipikainen ja kiivas, hän ei säästänyt äänivarojaan eikä kovia sanoja, milloin asiat olivat menneet siihen pisteeseen, eikä se tapahtunut suinkaan harvoin. Hänellä oli toiselta puolen verraton huumorintaju, jonka turvin rauhansatama vaikeidenkin rajusäiden jälkeen oli varsin helposti löydettävissä.

Paasikivi oli katsomukseltaan konservatiivi, mutta hänen toimintansa maareformin ja eduskuntauudistuksen toteuttamiseksi oli liikaa monelle sen ajan liberaalille. Iän mukana hän yhä useammin kohdisti huomiotaan yhteiskunnan velvollisuuteen taloudellisen kehityksen ohjaamiseksi ja taloudellisten kriisien torjumiseksi. Demokratian merkitystä Suomen kansalle hän voimakkaasti tähdensi.

Vuosi 1918 merkitsi täydellistä katkoa siinä ulkopoliittisessa ajattelutavassa, joka vuosisadan alussa oli ollut vallalla vanhasuomalaisten parissa. Itsenäisen Suomen ulkopolitiikka lähti matkaan täysin erillään siitä, mitä maassa oli tapahtunut Venäjän vallan aikana. Paasikivi oli ainoa julkisessa elämässä vaikuttava henkilö, joka uusissa olosuhteissa jatkoi vanhasuomalaista turvallisuuspoliittista linjaa sen jälkeen kun hän saattoi palata väärinarvioidun maailmanpoliittisen kehityksen aiheuttaman katkeran virhelaskelmansa jälkeen entisille jalanjäljilleen. Hän tapasikin sanoa ponnistelleensa hyvien naapurisuhteiden luomiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välille aina siitä lähtien, kun oli ollut v. 1920 Tarton rauhanneuvotteluissa suomalaisen neuvottelukunnan puheenjohtajana. Tosin hän ei 1920-luvulla eikä 1930-luvulla julkisesti puuttunut ulkopolitiikkaan, mutta sitä selvemmin hänen ulkopoliittinen peruslinjansa tuli esille talvisodan alla ja siitä lähtien.

Paasikivi sanoi joutuneensa aina hoitamaan pahoja ja epäpopuläärejä asioita. Se pitää täysin paikkansa. Häneen turvauduttiin, kun tien olivat tukkineet vaikeudet, joiden selvittämisen ensimmäisen edellytys oli tosiasioiden tunnustaminen. Tämäntapaisiin tehtäviin joutuminen ei tuo kansansuosiota "maassa, jossa on niin suuri taipumus elää mielikuvitelmien maailmassa". Mutta Paasikivelle sopivat tällaiset vaikeat ja pahat asiat, niissä pääsi oikeuksiinsa hänen perusteellinen historian ja kansainvälisen politiikan tuntemuksensa, hänen suuri itseluottamuksensa, rohkeutensa ja peräänantamattomuutensa. Sodanjälkeisinä vuosina hänen arvovaltansa oli niin suuri, että hän saattoi seurauksia pelkäämättä toimia sen puolesta, minkä katsoi poliittisesti välttämättömäksi, myös yleiseksi esitettyä julkista mielipidettä vastaan.

Sodanjälkeisen toimintansa ansiosta Paasikivi tunnustetaan suureksi valtiomieheksi, joka pelasti maan vapauden ja itsenäisyyden sekä johdatti kansamme henkisestä masennuksesta ja epätoivosta uuden tulevaisuuden uskoon ja vakiintuviin rauhanaikaisiin oloihin.