I Puheita ja lausuntoja

3. Tasavallan Presidentin esitelmä "Suomi eurooppalaisena maana" Übersee-Klubilla Hampurissa 9.5.1979

Arvoisat Kuulijat,

Esitelmäni aiheena on tarkastella Suomea nimenomaan eurooppalaisena maana ja Suomen kansainvälispoliittista asemaa. Tehtävä on kaksitahoinen. Toisaalta on pohdittava, millainen Euroopan kansojen perheenjäsen Suomi oikeastaan on, toisaalta osoitettava, miltä oman aikamme asettamat haasteet ja sen antamat mahdollisuudet meistä suomalaisista näyttävät. Olen iloinen, että voin esitellä maatani teidän arvovaltaisessa klubissanne ja Hampurissa pohjoisen Euroopan suurimmassa kaupan ja merenkulun keskuksessa.

Suomen esittelemiseen Keski-Euroopassa liittyy tiettyjä vaikeuksia. Suomi on väkiluvultaan, joskaan ei pinta-alaltaan, pieni ja Euroopan sydämestä katsottuna syrjäinen maa, ja sellaisena se helposti "unohdetaan piirustuksista". Suomen kuvaan näyttää monessa tapauksessa kuuluvan stereotyyppisiä, kaavamaisia piirteitä juuri siksi, että se vähäisen ominaispainonsa takia tuskin on kiinnostava jatkuvan analyysin kohteena. Suomi on harvoin ollut ongelmallinen tai kiusallinen kansainvälisen politiikan tekijä keskieurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna. Se on usein käsitetty pelkäksi suurpolitiikan nappulaksi, toisten tekemien ratkaisujen kohteeksi. Joskus - ja tällaista on tapahtunut aivan meidän päivinämmekin - on maamme hyvää nimeä käytetty virheellisesti, lyömäaseena meille kuulumattomissa kiistoissa. Toisinaan meihin on kohdistettu hyväntahtoista sääliä ja myötätuntoisia holhouspyrkimyksiä. Tämänkaltaisen stereotypian risukon läpi näyttää tosiasioihin olevan vaikea tunkeutua.

Käytän tilaisuutta hyväksi sanoakseni, että me suomalaiset emme tarvitse holhoojia emmekä myötätuntoisia "ymmärtäjiä". Olemme kansakuntana täysi-ikäisiä, ja pystymme hoitamaan omat asiamme. Kokemustemme ja myös saavutustemme pohjalla tiedämme ja tunnustamme kansainvälisen politiikan realiteetit, mutta myös sen, että tosiasioiden puitteissa toimien pienikin kansa voi nyky-Euroopassa olla oman onnensa seppä, kansallisista peruseduistaan huolehtiva ja toisetkin huomioon ottava Euroopan perheen jäsen.

Lisäongelmaksi, joka ei suinkaan koske vain Suomea, on muodostunut "Eurooppa"-käsitteen käyttäminen. Havaintojeni mukaan Keski- ja Länsi-Euroopassa jatkuvasti puhutaan "Euroopasta", kun kuitenkin tarkoitetaan vain maanosamme läntisiä osia. Käsitteet ohjaavat useinkin ajattelua ja ajattelu toimintaa. Meille suomalaisille on itsestään selvää, että Eurooppa on paljon muuta kuin pelkkä Länsi-Eurooppa, että myös Suomi samoin kuin muut pohjoismaat ja yleensä kaikki kansakunnat, jotka jakavat yhteisen roomalais-bysanttilaisen kulttuuriperinnön, kuuluvat Eurooppaan. Ja vaikka globaalinen, ihmiskunnan suuret elinkysymykset ymmärtävä suhtautumistapa on tullut välttämättömäksi, on hyödyllistä muistaa, että oma maanosamme on enemmänkin kuin maantieteellis-poliittinen apukäsite. Euroopan moninaisuudessa on sen rikkaus. Vaikka oma kulttuuripiirimme on ollut hirvittävien tapahtumien näyttämönä ja ihmiskunnan monien vaikeuksien aiheuttajana, se on kuitenkin myös ihmiskunnan sellaisten aineellisten ja henkisten saavutusten kehto, joiden vaikutus on viimeisten sukupolvien aikana levinnyt yli maapallon.

Suomen siteet maanosamme läntiseen kulttuuripiiriin ovat niin syvät ja moninaiset, että niitä ei tässä yhteydessä ole mahdollista esitellä. Suomen kansa on kasvanut kiinni Euroopan läntiseen kulttuuripiiriin, erästä sen reuna-aluetta asuttaen ja saaden samalla merkittäviä vaikutteita Euroopan itäisestä kulttuuripiiristä. Tämä kaupunki, Hampuri, on sen saksalaisen kulttuurialueen keskus, josta läpi vuosisatojen on ollut voimakkaat yhteydet Itämeren rantamaihin, niiden mukana Suomeen. Mutta myöntäkäämme, että Suomen ja Saksan suhteiden historia ei ole niin yksinkertainen ja yksiviivainen kuin joskus kuvitellaan. Historiaamme emme voi paeta enempää kuin maantiedettäkään. Menneiden tapahtumien, läheisten ja kaukaisempien, vaikutukset elävät meissä ja yhteiskuntiemme instituutioissa. Niitä koskevaa tietoa ei pidä torjua - tieto päin vastoin vapauttaa, ja viisas on se, joka ottaa opin omasta historiastaan oman tulevaisuutensa hyväksi.

Suomi on monella tavoin riippuvainen muista maista. Emme voi olla itseriittoisia, vaan meidän on hankittava muualta sekä tuotteita että henkisiä vaikutteita - samalla tietysti osallistuen omalla panoksellamme kansainväliseen vuorovaikutukseen. Kansainvälinen keskinäinen riippuvuus koskee myös turvallisuutta. Tässäkin suhteessa Suomelle kuuluu olla sekä antava että vastaanottava osapuoli.

Pyrimme välttämään puuttumista muiden valtioiden välisiin kiistoihin, ja mahdollisuuksien mukaan olemme sen sijaan yrittäneet edistää liennytystä ja riitojen rauhanomaista ratkaisemista. Haluamme siis toimia niin, että puolueettomuuspolitiikkamme samalla palvelisi rauhan asiaa, mikä vastaa sekä omia että muiden valtioiden turvallisuusintressejä. Tämän turvallisuuspolitiikan taustalla ovat historia, maantiede ja kansainvälispoliittinen ympäristömme. Sen keskeisenä aineksena ja edellytyksenä ovat sopimusjärjestelyille rakentuvat hyvät suhteemme suurvaltanaapuriin Neuvostoliittoon. Erityisellä sopimuksella ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta olemme sitoutuneet estämään - tarvittaessa Neuvostoliiton avulla - Suomen alueen kautta Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäyksen. Sopimus, joka on samalla Suomen ja Neuvostoliiton naapuruussuhteiden tunnustettu pohja, ei kuitenkaan merkitse sotilasliittoa.

Länsi-Euroopassa, myöskin täällä Liittotasavallassa, näyttää yhä olevan sellainenkin harhakäsitys, että puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavat maat ovat jonkinlainen Euroopan "jakojäännös", sotilasliittoutumien ulkopuolelle avuttomaan, painostukselle alttiiseen asemaan jääneitä vähävoimaisia maita. Onko todella niin vaikeaa ymmärtää, että Suomi on tehnyt oman turvallisuuspoliittisen perusratkaisun, päätöksen, että emme hae turvallisuutta sotilasliittoutuman jäsenyydestä, vaan laajalle yhteisymmärrykselle perustuvasta kansainvälisestä yhteistyöstä? Onko yllättävää, että Suomi on, kuten totesin, erityisellä sopimusjärjestelyllä sitoutunut olemaan sallimatta, että sen alueen kautta kohdistuisi hyökkäys itäistä naapuria vastaan, jolla on todella yllin kyllin historian kokemuksiin pohjautuvia syitä varautua ulkopuolisen hyökkäyksen torjumiseen? On vaikea uskoa, että tämä politiikka on Suomen edun mukaista, että se on Suomen kansan omaa politiikkaa, sen aidosti ja pakottamatta omaksuma linja?

Haluamatta penkoa menneitten raskaiden aikojen muistoja palautan kuitenkin Suomen itsenäisyystahtoa tai Suomen ulkopolitiikan itsenäisyyttä epäilevien mieleen, että Helsinki oli yksi kolmesta toiseen maailmansotaan osallistuneiden Euroopan maiden pääkaupungeista, joita sodan missään vaiheessa ei valloitettu tai miehitetty: kaksi muuta olivat Lontoo ja Moskova. Suomen poliittiset instituutiot jäivät voimaan ja kehittymään kansan aidon demokraattisen tahdon mukaisesti. Vaikeista ajoista huolimatta kyettiin kehittämään modus vivendi Neuvostoliiton kanssa, naapuruussuhde, jota ylpeydellä voi sanoa aidoksi esimerkiksi rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Kaksi perin erilaista maata, pieni ja suuri, pohjoismais-länsieurooppalainen markkinatalousmaa ja sosialistinen suurvalta ovat kyenneet elämään molemminpuolisen kunnioituksen ja laajenevan yhteistyön leimaamassa naapuruudessa. Näen tässä tuloksessa jopa moraalisia arvoja, enkä pyydä sitä anteeksi.

Me Suomessa emme kuvittele ulkopolitiikkaamme tasapainoiluksi voimapoliittisten ryhmittymien välillä tai "loistavaksi eristäytymiseksi" pahasta maailmasta. Se on osoittautunut välikappaleeksi, jolla osallistumme muuttuvan maailman menoon, jonka avulla olemme oman turvallisuutemme tueksi ja kansainvälisen yhteisön hyväksi kyenneet tuottamaan rauhanpolitiikan hedelmiä. Niihin kuuluu hyvin erilaisia asioita: kaupalliset järjestelyt, jotka takaavat Suomelle syrjimättömän kaupankäynnin mahdollisuudet sekä länsi- että itä-Euroopan maiden kanssa; omaehtoiset ratkaisut, joilla tasapuolisuuden pohjalla selvitimme osaltamme toisen maailmansodan perinnön, suhteet molempiin Saksoihin mukaan luettuna: toimintamme Yhdistyneissa Kansakunnissa, varsinkin maailmanjärjestölle rauhanturvajoukkoja antavana maana; ja viimeisenä vaikka ei vähimpänä käyttämämme tilaisuus toimia Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin koolle kutsumisen hyväksi ja ETYK:n päätösvaiheen isännyys.

Meidän käsityksemme mukaan omaehtoinen suomalainen ulkopolitiikka sellaisena kuin se viimeisten 35 vuoden aikana on kehittynyt ei ole ainoastaan siedettävissä oleva vaihtoehto Euroopan muiden kansojen kannalta. Siitä on tullut, kuten sanoin ETYK-neuvottelijoille, "Euroopan tasapainojärjestelmän myönteinen ja pysyvä ainesosa". Sellaisena sen aiomme pitääkin.

On tuskin yllättävää todeta, että Suomi tuntee turvallisuutensa sitä vahvemmaksi, mitä rauhanomaisempi ja riidattomampi Euroopan tilanne on, mitä ehdottomammin jännityksen lientyminen juurtuu jokaisen maanosamme valtion kansainväliseen peruskäyttäytymiseen, mitä laajemmaksi ja monipuolisemmaksi taloudellinen yhteistyö - rauhan kaksoisveli - Euroopan maiden kesken kehittyy ja mitä enemmän kouriintuntuvia tuloksia saadaan aseidenriisunta- ja aseistuksen rajoittamisneuvotteluista. Myös käänteinen johtopäätös on väistämätön. Suomen asemassa oleva maa ei voi olla pelkäämättä välittömän turvallisuutensa heikentyvän, jos kilpailuvarustelu Euroopassa kiihtyy ja aseidenriisuntaneuvottelut juuttuvat umpikujaan. Uhkaavia merkkejä tämänsuuntaisesta kehityksestä on tällä hetkellä nähtävissä.

Sotilasliittoutumiin kuulumattomillakin Euroopan mailla tulee olla oikeus ottaa kantaa asevarustelukilpailuun, jonka seuraukset koskevat kaikkia. Myönnän, että voimatasapaino ja turvallisuus koetaan toisiinsa liittyviksi käsitteiksi. Mutta en hyväksy ajatusta, että tasapaino olisi saavutettavissa kilpavarustelulla. Uusien ydinasejärjestelmien tuominen nimenomaan Euroopan näyttämölle ei voi johtaa muuhun kuin uusiin ja yhä uusiin varustelukierteisiin ja lopulta onnettomuuteen, jonka mittasuhteet olisivat ihmisjärjelle käsittämättömät!

Luin äskettäin, että ydinasestrategioiden kanssa askartelevat asiantuntijat eivät juuri välitä miettiä sitä, mitä tapahtuu ydinsodan kerran puhjettua. He tietävät hyvin, että rajoitetunkin ydinsodan aiheuttama tuho nimenomaan tässä tiheään asutussa maanosassa olisi niin mielikuvituksellinen, että on parempi keskittyä aseiden ennakolta ehkäisevän ns. pelotusvaikutuksen parantamiseen. Johtopäätös vaikuttaa järkevältä, mutta on samalla hirvittävän harhaanjohtava: eihän millään asejärjestelmällä voi olla pelotusvaikutusta, ellei sen olemassaoloon samalla liity nimenomaista pelotuksen epäonnistumisen - toisin sanoen ydinasesodan todellisen puhkeamisen - mahdollisuutta!

Tämän ajattelun noidankehä on pystyttävä murtamaan. Aseidenriisuntaneuvottelut ja aseistuksen rajoittamisesta tehtävät sopimukset tulisi nähdä ei vain eräänä varustautumisen rinnalle asetettuna turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona, vaan ainoana vaihtoehtona. Pelkkää neuvottelutarjousta, ehdotusta uusien mahdollisuuksien tutkimiseksi aseidenriisunnassa, ei pitäisi tulkita yksipuolisten poliittisten voittojen tavoitteluksi tai politiikalla keinotteluksi. Neuvotteluihin ryhtymistä ei pitäisi pelätä enemmän kuin uutta varustautumista, kuten nykyisin usein laita on. Tältä paikalta on mieluisaa todeta, että Liittotasavallan uusimmasta historiasta runsaan kymmenen vuoden takaa löytyy esimerkki valtiomiehestä, jonka rohkeus riitti neuvotteluihin ja sovinnon käden ojentamiseen ankarasta arvostelusta ja syvään juurtuneista ennakkoluuloista huolimatta. Willy Brandtin idänpolitiikan tulisi olla moraalisen rohkeuden kansainvälisenä esimerkkinä myös aseidenriisuntaneuvotteluista päättäville, olivatpa kysymyksessä missä maassa tahansa tehdyt ratkaisut.

Pohjoismaat, Suomi yhtenä niistä, ovat toisen maailmansodan jälkeisen ajan saaneet nauttia harvinaista etua: ne ovat maaryhmänä, mutta kukin omien edellytystensä ja oman politiikkansa pohjalla, jääneet sotilasliittoutuneiden välisen kärjistyneimmän jännityksen ulkopuolelle. Pohjoismaiden "loitonnettu" asema ei ole uhannut kenenkään ulkopuolisen elintärkeitä etuja, päin vastoin. Oma käsitykseni on, ja luulen, että se jaetaan laajalti Pohjoismaissa, että tällaiseksi vakiintuneen tilanteen jatkuminen Pohjoismaissa olisi paitsi näiden maiden itsensä myös alueen oloista turvallisuuspolitiikkansa kannalta välittömästi kiinnostuneiden ulkopuolisten valtioiden ja koko kansainvälisen yhteisön kannalta paras ratkaisu.

Keskeinen selitys tähänastisen myönteisen tilanteen säilymiselle on, että yhdenkään Pohjoismaan ei ole turvallisuuspoliittisista tai muista syistä tarvinnut tuoda alueelleen ydinasetta. Tämä tosiasia - että alueella ei ole ollut eikä ole ydinaseita tai ydinasejärjestelmiä - on Pohjolassa vallitsevan tasapainotilanteen välttämätön edellytys.

Vuosi sitten Tukholmassa pitämässäni puheessa viittasin siihen, että uusi varustelukierre, jonka alkamisesta nimenomaan Euroopan osalta oli merkkejä olemassa, saattaisi uhata Pohjolan turvallisuuspoliittisen tilanteen jatkuvuutta. Korostin, että Suomi ei näe riskinä sen tai tämän suurvallan tai sotilasliiton politiikkaa, vaan nimenomaan hillitsemättömän, uusia asejärjestelmiä ja uusia sotateknisiä mahdollisuuksia mukanaan tuovan varustelukilpailun alkamista. Tarjosin myös yhdessä harkittavaksi sellaisen kansainvälisen asevalvontajärjestelyn aikaansaamista, joka niin pitkälle kuin mahdollista eristäisi Pohjoismaat ydinaseiden ja etenkin uuden ydinaseteknologian vaikutuksilta. - Nyt kun vuosi on tästä puheesta kulunut, joudun huolestunein mielin toteamaan, että pelot eivät ole olleet turhia. Eurooppaa koskevat asevalvontaneuvottelut eivät ole edenneet. Kansainvälinen jännitys on vaarallisen korkealla tasolla. Uusia Euroopan ulkopuolisia vaara- ja epävarmuustekijöitä on tullut näköpiiriin. Lisäksi monessa Euroopan maassa käyty keskustelu turvallisuuspolitiikan tulevasta suunnasta painottuu, mikäli olen voinut panna merkille, enemmän uusien asejärjestelmien hankkimisen kuin uusien asevalvontajärjestelmien kehittämisen suuntaan. Oman maani puolesta esitän vakavan vetoomuksen, että voimakeinoja ja -mahdollisuuksia hallussaan pitävät suurvallat eivät tekisi Euroopassa ratkaisuja, jotka saattaisivat aloittaa uuden varustelukierteen tai viedä kopromisseilta ja neuvotteluilta onnistumisen mahdollisuudet.

Euroopan, maanosamme, tulevaisuus muuttuvassa maailmassa ei voi perustua voimapolitiikkaan ja asevarusteluihin, vaan moninaisuuden suvaitsemiseen, rauhanrakkauteen, kompromissihaluun ja laaja-alaiseen yhteistyöhön. Maanosamme turvallisuudesta vastuussa olevien valtioiden yhteisymmärrys rauhan ja yhteistyön tavoitteiden ensisijaisesta arvosta samoin kuin yhteinen päätös näiden tavoitteiden saavuttamisesta vahvistettiin Helsingissä, ETYK:n loppuvaiheen päätösasiakirjassa. Neljä vuotta sitten alkuun päässeen kehityskulun tuloksia ja merkitystä emme vielä pysty arvioimaan. Se jääköön tulevien vuosikymmenien huoleksi. Mutta tie, jolle yhdessä on lähdetty, on oikea tie, ja vielä enemmän - se on ainoa tie. Olen varma siitä, että se on jatkuvasti kulkukelpoinen, kun vain poliittista tahtoa riittää.

Rauhan ja yhteistyön Euroopassa Suomella ja Saksan liittotasavallalla on paljon yhteisiä etuja. Viennistämme otti Euroopan Talousyhteisö viime vuonna vastaan 38,2 %, ja Saksan liittotasavallan osuus koko viennistä oli 10 %. Toimme vastaavasti Talousyhteisöstä 35,7 %, mutta Liittotasavallan tuontiosuus oli Suomen tuonnista peräti 13 %. Selvästikin meidän pitäisi pystyä viemään teidän maahanne enemmän kuin nyt kykenemme. Tärkeintä on kuitenkin todeta kehityssuunta ja sen vaikutus. Kymmenvuotiskaudella 1969-78 on Suomen tuonti Saksan liittotasavallasta lisääntynyt 3,3-kertaiseksi ja vienti Liittotasavaltaan vastaavasti 4,3-kertaiseksi. Kun Suomen ja Euroopan Talousyhteisön välinen kaupallinen sopimus oli tehty v. 1973, nousi Suomen tuonti Liittotasavallasta viisivuotiskautena 1974-78 21 %, mutta vienti Saksan liittotasavaltaan lisääntyi samanaikaisesti 104 %. Kaupan tasapainottomuus on siten, ja tilastojen mukaan erityisesti kahtena viimeisenä vuotena, selvästikin ollut korjaantumaan päin.

Me suomalaiset kannatamme kaupan vapauden laajentamista ja terveen kilpailun ja kansainvälisen työnjaon ylläpitämistä. Näemme kauppapoliittisessa syrjinnässä ja uusprotektionististen ideoiden esiinmarssissa vaaran ei vain kansainväliselle kaupalle, vaan myös kansainväliselle turvallisuudelle. Meillä on Euroopassa kokemuksia siitä, mihin kauppapoliittinen kaikkien sota kaikkia vastaan voi johtaa. Ja tänä päivänä ovat kaupan ja kansainvälisen talouden ulottuvuudet sanan täydessä merkityksessä globaaliset.

Arvoisat kuulijat,

Suomella on oma historian, maantieteen ja kansainvälispoliittisen ympäristön määrittelemä roolinsa eurooppalaisen perheensä jäsenenä. Suomen tie poikkeaa monella tavalla Saksan liittotasavallan tiestä. Perimmäinen tavoite, rauhan, turvallisuuden ja yhteistyön Eurooppa, on silti sama.

Länsi- ja Keski-Euroopan maiden suuri taloudellinen ja poliittinen paino on meille kansainvälisen politiikan tosiasia. Nämä maat, ja niiden joukossa nimenomaan Saksan liittotasavalta, ovat Suomelle tärkeitä. Mutta rohkenen väittää, että Suomikaan ei läntisen Euroopan maille ole yhdentekevä. Aineellisen ja henkisen kulttuurin alalla luulen Suomen vuosisatojen mittaan antaneen eurooppalaiselle kulttuurille panoksen, jota suomalaisten kokoiselta kansakunnalta kohtuudella voi odottaakin. Ja mitä Euroopan kansojen välisiin poliittisiin suhteisiin tulee, meidän suomalaisten ei tarvitse kainostella työmme tuloksia. Kiistellystä, syrjäisestä rajaseudusta, Idän ja Lännen riitamaasta, on tullut Idän ja Lännen silta, joka omalta osaltaan on toivoakseni kyennyt ja vastedeskin kykenee osoittamaan rauhanomaisen rakennustyön ja eri osapuolten edut huomioon ottavan sovintopolitiikan mahdollisuudet Euroopassa.