Professori Raoul Palmgren                   8/3 1970

Oulu

Hyvä Veli,

  Kun nyt oikeiston ikioma jarrutus vie korkeakouluhallinnon muovaamisen uuden hallituksen ja uuden eduskunnan käsiin, niin äkillinen huoli on loppunut ja Helsingin yliopiston professoreiden jarrutustoimikunnan määräämät professoreiden kirjoittamat puheet siirtyvät uutta näytelmää varten.

  Suoraan sanoen, minä en ole ollut lämpimänä enkä kylmänä tälle asialle, en ole ihastunut enkä vihastunut sille. Ne professorit, joiden kanssa olen puhunut, ovat olleet järkyttyneitä, mutta se ei ole tarttunut minuun. Olen lukenut tosin aika paljon erisuuntaisia mielipiteitä, mutta uudistuksen hyöty tai siitä aiheutuva lopullinen tuho eivät ole minulle selvinneet. Oli hyvä, ettet pannut kokoon dokumentaatiotasi, vaikka tiedän, että se olisi ollut kapaabeli vastaansanomattomasti ymmärtämään sen opetusta.

  Voit sanoa, että asennoitumiseni on penseä, joka Uuden Testamentin mukaan on pahinta kaikessa. En kuitenkaan ole penseä, olen mieluumminkin stoalaisen tyyni. Nykyisellään eivät hallinto-olot yliopistoissa voi jatkua, uutta on saatava. Jos minä olisin ollut vastuussa asioiden hoidosta, olisin tyytynyt verraten radikaaliin kokeiluun.

  Huomaan, että olet suorastaan kiihtynyt. Voi olla, että Sinulla asianosaisena on siihen kaikki syy. Jos tuntisin marxismi-leninismin, voisin ehkä päätellä, että olet joutunut subjektivismin harhaan. Mutta pessimisti ainakin olet, kun sanot "sikäli kun jotakin vielä on pelastettavissa". En voi uskoa, että mies ja ääni -periaate toteutettunakaan voi tuhota yliopisto-opetusta ja tutkimusta. Nuoret ovat valistuneita ja järkeviä ihmisiä, joiden tietomäärä on ratkaisevasti korkeampi kuin minun heidän iässään. Ja minä olisin uskaltanut ottaa vastuun mies ja ääni -periaatteen mukana. Se olisi ehkä joissakin kohdissa vienyt väärään, mutta vastuu lisää kannanoton vaatimaa harkintaa.

  On täällä professoreiden kanssa joskus pohdittu fascistisen liikkeen mahdollisuuksia mies ja ääni -pohjalta. Mutta jos se yhteistyö, joka näyttää viriävän työväestön ja ylioppilaiden kesken, jotakin merkitsee, se pitää myös fascistiset ainekset loitolla.

  Olen nyt seurannut elämää ja päätöksentekoprosessia Suomessa eri paikoilla. Kuta enemmän siitä pääsen selville ja kuta vanhemmaksi tulen, sitä radikaalisempia ajatuksia tunkee päähäni yhteiskunnallisten ja taloudellisten kysymysten osalta. Tämä yliopistohallinto ei kuulu niihin asioihin, jotka tähän mennessä olisivat painaneet mieltäni. Esitän siitä valitteluni.