Lappi on aina vetänyt ihmisiä puoleensa. Vuosisatamme alkuaikoina pidettiin meillä kiertämättömänä tosiasiana, että kun eteläsuomalainen meni Lappiin virkamieheksi, hän jäi paikalleen kuolemaansa saakka. Lappi valloitti hänet niin, että hän luopui virkauralla ylenemisestä, milloin se olisi vaatinut siirtymistä etelä-Suomeen. "Lapin hulluus" - kuten sitä leikillisesti sanottiin - oli voimakkaampi kuin taloudelliset edut ja mukava elämä. Kuvaavaa on, että kun Rovaniemellä asuvalle korkealle rajavartioupseerille tarjottiin parempaa paikkaa Helsingissä, hän kieltäytyi ja perusteli kantaansa seuraavasti: "En minä voi elää tropiikeissa."

En ole Lapin syntyjä eikä minulle ole avautunut tehtävää, jonka vuoksi olisin mennyt ja jäänyt Lappiin. Mutta minua kiehtoo Lappi väkevästi. Enemmän kuin neljännesvuosisadan aikana olen talvisin tehnyt viikon, joskus kahdenkin viikon, hiihtoretken Lappiin. Kesäretket ovat sujuneet kalastuksen merkeissä.

Alkuaikoina hiihtoreitti suunnattiin aina uusiin maisemiin. Koskaan ei yövytty samassa paikassa kahta kertaa. Silloin asuttiin pääasiassa teltoissa, turvekammeissa tai kenttävartioissa. Tulin oivallisesti tuntemaan Lapin sen eri puolilta. Tulin tuntemaan Lapin ihmiset ja olosuhteet.

Viime vuosina olen asettunut paikoilleni: huhtikuun viimeisen viikon olen ollut Käsivarressa, tarkemmin sanottuna yöpynyt Porojärven kämpässä. Haltitunturin, Somasjärven ja Toskalharjin tienoot on koluttu perusteellisesti. Mitä on elämä, jollen pääse huhtikuun lopulla Porojärvelle?

Ihmeellistä on ollut, että säät ovat suosineet eräretkiäni. Tietenkin on purkailmoja ollut, pahojakin, mutta aurinkoinen sää on pian palannut. Kerran Lappiin mennessäni oli jo pitkään kärsitty huonoista ilmoista. Saattajani Kemin lentokentällä sitä surivat. Hyvään onneeni luottaen saatoin vakuuttaa, että Lappi ei ole minua koskaan pettänyt. Eikä pettänyt silloinkaan.

Nyt minun pitäisi kirjoittaa ylistys Lapille, sen ihmisille ja sen luonnolle. Eikä olisi sanaakaan liikaa, jos kuvailisin - mutta kun en osaa - sitä onnen ja suorastaan maallisen autuuden tunnetta, kun aamuisin herää Lapin huikaisevan kirkkaaseen aurinkoon. Tai kun hiihtää yläruumis paljaana avoimessa tunturissa. Tai kun syö tulilla aamiaista auringon paistaessa täydeltä terältä. Eikä synny mukavampaa praatihetkeä kuin Lapin miehen tai miesten kanssa. Juodaan pystypääkahvit, poltetaan sikarit, ehkäpä otetaan pieni ko njakkiryyppy. Ja praatataan maan ja maailman asiat kuntoon. Eikä unohdettu jäkälämaiden riittämättömyyttä enempää kuin Susi-Pulliaisen kotieläimiä.

Eipä sillä, en pidä pahana, vaikka joskus joutuu oikein todellisen myräkän käsiin. Jos jumalanilman takia ei pääse eteenpäin, saa kukin etsiä suojaa mistä löytää. Mutta eteenpäin on mentävä. Ja kun sitten viimeiset voimanrippeetkin käytettyään pääsee asentopaikan kämppään tai telttaan, niin olemisen ihanuudella ei ole rajoja. Lapissa on keväthangilla valoa ja puhtautta. Eikä vain luonnossa vaan myös ihmisten mielissä.

Kun minut helmikuun puolivälissä vuonna 1956 valittiin Suomen tasavallan presidentiksi ja tehtävä piti ottaa vastaan 1.3.1956, lähdin ennen viran vastaanottoa viikoksi Kainuuseen hiihtelemään eri puolille kotimaakuntaani. Se oli reaktioni. Enhän toki muuta olisi voinut tehdä.