Sotien johdosta on Suomen maatalous pahoin rappeutunut. Tästä johtuen se ei pysty tyydyttämään kuin murto-osan kansamme tärkeimpien elintarvikkeiden tarpeesta, minkä vuoksi ennen muuta leipäviljaa on tuotava vuosi vuodelta kasvavassa määrin ulkoa. Valuutta- ja kuljetusvaikeuksien vuoksi ei elintarvikkeita kuitenkaan ole saatu läheskään riittävästi ulkoa hankituksi, mistä on ollut seurauksena huoltotilanteemme jatkuva huonontuminen. Vaikka välirauhanteosta on kulunut jo yli kaksi vuotta ja edellytyksiä maataloustuotantomme kohottamiseen olisi pitänyt jo olla olemassa, on tilanne vain huonontunut ja julkisuuteen annettujen tietojen mukaan on olemassa sellainenkin mahdollisuus, että kuluttajaväestön annoksia jouduttaisiin entisestään supistamaan. Tällainen toimenpide olisi omiaan järkyttämään koko talouselämämme perusteita. Mikäli tilanteeseen halutaan saada parannus, on valtiovallan ryhdyttävä entistä tarmokkaammin edistämään maataloustuotantoamme.

Paitsi välittömästi ja välillisesti sodasta johtuneet tekijät on maataloustuotantoamme ollut omiaan supistamaan se epävarma ja epäjohdonmukainen maatalouspolitiikka, jota valtiovalta on sodan jälkeen harjoittanut. Säännöstelyä ei läheskään joka suhteessa ole toimeenpantu suunnitelmallisesti, vaan on tehty useita äkillisiä muutoksia. Onpa tapahtunut suoranaisia virheitä, jotka ovat häirinneet tuotantoa. Tuotteiden luovutusjärjestelmä on ollut liian kankea eikä ole ottanut huomioon eri seutujen ja eri suurten tilojen erilaisia tuotantoedellytyksiä. Mutta ennen kaikkea ovat tuotantoa vaikeuttaneet ja sen lisäytymistä estäneet epäoikeudenmukaiset hintasuhteet ja väkilannoitteiden sekä väkirehujen puute.

Edellä lyhyesti kosketeltuihin epäkohtiin on tosin jo osittain saatu aikaan parannuksia. Niinpä on otettu käytäntöön n.s. kokonaisluovutusjärjestelmä, jonka oikeudenmukainen ja tasapuolinen toteuttaminen voi ilmeisesti poistaa eräitä säännöstelyjärjestelmässä ilmenneitä epäkohtia. Tällöin on kuitenkin erityisesti huomattava, ettei luovutustavoitteita saa määrätä kohtuuttoman korkeiksi, vaan kunkin viljelmän todelliset tuotantoedellytykset on otettava riittävässä määrin huomioon. Säännöstelyjärjestelmää on edelleenkin pyrittävä yksinkertaistamaan ja muodostamaan se sellaiseksi, ettei se jarruta tuotantoa, vaan päinvastoin sitä kiihoittaa. Niin pian kuin olosuhteet suinkin sallivat, on koko maatalouden säännöstelyjärjestelmästä luovuttava. Sitä varten olisi hallituksen viipymättä laadittava tarkka suunnitelma, jottei maatalouden säännöstelyä millään alalla jatkettaisi sen kauemmin kuin on aivan välttämätöntä.

Jotta maataloustuotantomme saataisiin mahdollisimman nopeasti kohotetuksi, olisi väkilannoitteiden ja väkirehujen saantia lisättävä. Hallituksen taholta on tosin ilmoitettu, että ensi kylvökautta varten jaetaan maanviljelijöille väkilannoitteita alennetuilla hinnoilla, mutta jaettavista määristä enempää kuin hinnan alennuksestakaan ei vielä ole tietoa. Olisi välttämätöntä saada riittävän ajoissa varmuus, kuinka suuret määrät erilaisia väkilannoitteita voidaan ensi keväänä ja ensi syksynä jakaa viljelijöille. Nämä määrät olisi saatava niin suuriksi kuin se nykyisissä oloissa on suinkin mahdollista.

Erittäin tärkeätä on säännöstelytalouden toistaiseksi jatkuessa, että valtiovalta määrää maataloustuotteille sellaiset hinnat, jotka peittävät keskimääräiset tuotantokustannukset. Sodan jälkeen ovat tärkeimpien maataloustuotteiden hinnat meillä yleensä olleet niin alhaisia, etteivät ne ole vastanneet tuotantokustannuksia. Maataloustyöstä on maksettu huomattavasti alhaisempi palkka kuin vastaavanlaisesta teollisuustyöstä. Siitä johtuen sekä omaa työtään tekevät viljelijät että maataloustyöläiset ovat saaneet pienemmän ansion kuin muilla aloilla työskentelevät. Lisäksi ovat tuotteiden hinnat olleet toisiinsa nähden epäoikeudenmukaisessa suhteessa, mistä on aiheutunut se, että tuotanto ei ole keskittynyt lähinnä niiden tuotteiden tuottamiseen, mikä nykyisissä oloissa kansamme vaikean elintarviketilanteen huomioon ottaen olisi välttämätöntä.

Liian alhaiset hinnat yhdessä satojen ja kotieläinten tuoton jatkuvan alenemisen kanssa ovat aiheuttaneet sen, että Suomen maatalouden kannattavuus on ollut heikko, onpa se eräinä vuosina tuottanut suoranaista tappiota. Erikoisen heikko on ollut kotieläintalouden päätuotantosuunnan, lypsykarjatalouden kannattavaisuus. Täsmällisten ja luotettavien lukujen esittäminen siinä suhteessa maatalouden eripuolien läheisen yhteen kytkeytymisen vuoksi ei ole mahdollista, mutta tunnetaan tämä tosiasia käytännön maataloudessa erittäin kipeästi.

Kun tiedetään, että lypsykarjan hoito on maamme viljelmien suurella enemmistöllä, nimittäin pienillä ja keskisuurilla viljelmillä tärkein taloudenhaara, jonka tuotosta riippuu ratkaisevasti koko maataloustuotantomme suuruus, on ilman muuta selvää, miten haitallisesti karjataloustuotteiden hintojen liian alhaisena pitäminen on vaikuttanut juuri mainittujen viljelmien talouteen ja niillä elävän väestön toimeentuloon. Jos lypsykarjataloutta joudutaan jatkuvasti harjoittamaan yhtä tappiollisesti kuin tähän saakka, uhkaa koko pienviljelysvaltainen maataloutemme joutua erittäin suuriin vaikeuksiin.

Viime joulukuussa suoritettu maataloustuotteiden hintojen järjestely, joka toi karjatalouteen eräitä merkittäviä helpotuksia, ei kuitenkaan poistanut edellämainittuja epäkohtia. Maataloudelle tosin annettiin tulohyvitys, jonka vaikutus kuitenkin tuntuu pääasiallisesti vasta ensi satokautena. Lisäksi hyvitys jakautuu epätasaisesti ja epäoikeudenmukaisesti eri viljelmien kesken. Maidon tuotantoon keskittyneet tilat, joiden talous on tuottanut jatkuvasti tappiota, saivat liian vähäisen parannuksen tuotantoedellytyksiinsä. Tällaisia tiloja on Suomen pientilojen suuri enemmistö, joiden taloudessa maito muodostaa tärkeimmän, jopa useissa tapauksissa ainoan myyntituotteen.

Maidon tuotannon kannattamattomuus on arveluttava seikka senkin vuoksi, että meidän maassamme viittaavat luontaiset edellytykset lähinnä kotieläintalousvaltaiseen maatalouteen. Vaikka meidän on tällä hetkellä pakko tehdä kaikki voitavamme myös viljatuotannon edistämiseksi, on varmaa, että tulevaisuudessa maataloustuotantomme pääosa keskittyy karjatalouteen, mikä on erityisesti pien- ja keskikokoisille tiloille sopivin tuotantomuoto. Hallituksessa ei ilmeisesti ole maatalouden tuotantosuuntakysymystä harkittu riittävän tarkoin päätellen niistä epäjohdonmukaisista toimenpiteistä, joihin hallituksen enemmistö kuluttajien etuja yksipuolisesti valvoen viime aikoina on maatalouspoliittisia ratkaisuja tehdessään ryhtynyt. Sen vuoksi olisi tämä kysymys viipymättä selvitettävä.

Sodan ja edellä lyhyesti kosketeltujen tekijöiden johdosta on maataloudessa muodostunut rappioita, joiden suuruuden maataloushallitus on arvioinut n. 28,000,000,000 markaksi. Kun tähän lisätään se, että maanviljelijäin metsiä on pakkohakkuin ankarasti rasitettu ja puutavaran hinnat on säännöstelymääräyksin pidetty kohtuuttoman alhaisina, mutta maatalouden verorasitusta sitä vastoin lisätty jatkuvasti, on selvää, että Suomen maatalouden tuotantoedellytykset ovat sodan jälkeen vuosi vuodelta huonontuneet. Lisäksi tiedetään, että hallituksessa parhaillaan laaditaan ehdotusta verotuksen muuttamisesta sellaiseksi, että suunnitelluista verohelpotuksista pääsisivät osallisiksi ainoastaan palkannauttijat, maatalouden saadessa kantaa entistä ankaramman verorasituksen. Tästä kaikesta joutuu kärsimään lähinnä maaseudun suurilukuinen pienviljelijäväestö, joka yhä muodostaa maamme pääväestön. Mainitun epäedullisen kehityksen vaikutukset ulottuvat kuitenkin koko kansantalouteemme.

Edellä esitetyn perusteella ja viitaten valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n 2 momenttiin pyydämme esittää kunnioittavasti asianomaisen hallituksen jäsenen vastattavaksi seuraavan välikysymyksen:

Onko Hallitus tietoinen siitä, että kotimainen maataloustuotanto on tärkeimpien tuotteiden tuotantokustannuksia vastaamattomien hintojen, väkilannoitteiden ja -rehujen puutteen, epätarkoituksenmukaisten säännöstelytoimenpiteiden sekä tuotantosuuntaan liittyvän epävarmuuden vuoksi sodan jälkeen vuosi vuodelta vähentynyt ja vaikeuttaen kuluttajaväestön elintarviketilannetta mitä suurimmassa määrin estänyt koko kansantaloutemme elpymistä, ja jos on,

mitä Hallitus on tehnyt tai aikoo tehdä kotimaisen maataloustuotannon nopeaksi kohottamiseksi?

Helsingissä 11 päivänä tammikuuta 1947.

Urho Kekkonen.

Ansh. Alestalo.

Jussi Annala.

Heikki Vehkaoja.

Yrjö Hautala.

Antti A. Koukkari.

M.O. Lahtela.

Juhani Leppälä.

Martti Miettunen.

Väinö Okko.

Matti Miikki.

Sulo Salo.

Heikki Soininen.

Kustaa Tiitu.

Elias Tukia.

Veikko Vennamo.

Juho Paksujalka.

Albin Asikainen.

Akseli Brander.

Kusti Eskola.

Toivo Ikonen.

Aapo Inkinen.

Lauri Laine.

Eemil Luukka.

Eino Möttönen.

J. Pyörälä.

Eemil Pääkkönen.

Samuli Simula.

Aino Luostarinen.

J.E. Pilppula.

Johannes Virolainen.

Markus Niskala.

Antti J. Rantamaa.

L.O. Hirvensalo.

J.E. Lampinen.

Kalle Kirra.

Lauri Riikonen.

Eino Laitinen.

Edelläolevaan välikysymykseen yhtyvät:

Matti Heikkilä.

Martti O. Kölli.

Lauri Järvi.

Päiviö Hetemäki.

Arto Pohjannoro.

Eero Kivelä.

Felix Seppälä.

Leo Leppä.

Helena Virkki.

Kyllikki Pohjala.

Erkki Koivisto.

E.A. Turja.

J. Koivisto.