Kaulamarkkinat.

Sitten viime näkemältä me olemme viettäneet markkinoita ja lisäksi kaulamarkkinoita.

Eivät ne kyllä vetäneet vertoja sisarilleen tässä takavuosina, mutta mehän olemme oppineet jo niin kauan tyytymään häviävän vähäisiinkin ilonrippeisiin, ett`ei kenenkään kuullut juuri nurisevankaan.

Lupa lienee sentään vielä muistella entistä, sillä tämä kai ei vielä lie kortilla. Toista se silloin oli kun suu oli täynänsä Pitkäsen Sortavalan-rinkilöitä, oli kaulassa rinkilänauha ja käsi oli kaulassa ja näin kävellä hölkytettiin pitkin Kaanaan rapakoisia katuja. Välillä käytiin katsomassa karusellia, joka komeassa valaistuksessa pyöri ja soitti niin vietävän soreasti, että vesi pakkasi pakostakin silmiin. Ja jos sattui kukkaron pohjalla joku lantti löytymään, niin astuttiinpa siihen, hypättiin hevosen selkään ja kysyttiin korkealla äänellä koko läsnäolevalta markkinaväeltä, että onko täällä lupa hihkasta. Syödä mitä sai siihen aikaan Kajaanissakin ja juoda. Monella pojalla se pullotti arveluttavasti takataskun seutu ja sieltä vedettiin tämän tästä erinäisiä pulloja, joiden sisällys pian katosi parempiin pitopaikkoihin. Nyt ovat sekin kadonneet, vain erhäät enää tuntivat viime markkinoilla sitä entistä markkinatunnelmaa.

Voi, voi kun ne entiset ajat ovat olleet ja menneet, eivätkä koskaan ne pois palaja.

Nämä nykyiset kaulamarkkinat olivat vain sinisenharmaa varjo-entisestä. Nyt ei ollut väkeäkään kuin muutamia, ja nekin vakinaiseen väkeen määrättyjä, jotka sunnuntai-aamuna lähtivät etelän maille. Olipa joku heidän omaisensakin tullut saattamaan, ja ihmettelivät nämä, että se meidänkin poika määrättiin ratsuväkeen, oli lyyhä. Häntä lohdutettiin sillä tiedolla, ettei se olisi toki muuhun kyennytkään.

Mitenhän pärjättänee talvimarkkinoilla. Nyt sai toki ilman määrää kau-kaulata, mutta lienee jo ensi kerralla sekin kielletty ja kortilla. Juu.