Ruotsi valmistautuu vaaliuurnille.

Vaikka meillä on vaalit jo vajaan kolmen kuukauden perästä ei varsinaiseen vaalikeskusteluun ole vielä päästy, -taistelusta nyt puhumattakaan. Mitkä lienevät syytä laimeuteen aikaisemmin olleet, lokakuun 12. päivästä lähtien huomio on kääntynyt vaaleista devalvaatioon. Siitä on riittänyt puhetta ja riittää. Saattaa käydä niin, että vuoden 1967 devalvaation vaikutuksista riidellään niin pitkälti, että voimat on vihdoin pakko kohdistaa uuden devalvaation valmisteluun. Emme aio tosin tällä kertaa puhua Suomen devalvaatiosta, mutta ennen kuin siirrymme varsinaiseen aiheeseen, Ruotsissa vuonna 1968 pidettävien valtiollisten vaalien näkymiin, on pakko todeta, että kaikki suomalaiset piirit ovat kiirehtineet tekemään parhaansa luodakseen lujat lähtökohdat uudelle pikaiselle devalvaatiolle. Sitä valmistetaan palkan- ja hinnan- ja raakapuunhinnankorotusvaatimuksilla, lakoilla uusien virkojen perustamiseksi ym. ym. Nyt kun pitäisi viisaasti hengähtää, nyt sitä vasta yritetäänkin. Unohdetaan, että ei hyvinvointia saavuteta indeksillä vaan työllä.

Niin, todella on tarkoitus puhua maasta, jossa valmistaudutaan valtiollisiin vaaleihin kaikki muut tärkeätkin asiat sivuun jättäen. Kysymyksessä on Ruotsi ja vaalit ovat tulevana vuonna.

Ruotsissa käydään näistä päivistä lähtien vaalitaistelua, joka keskittyy sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Vuoden 1966 vaaleissa puolue kärsi raskaan vaalitappion, joka oli vähää vailla johtaa puolueen pitkäaikaisen yksinhallitsemisen loppumiseen. Nyt uumoillaan niinhyvin sos.dem. piirissäkin kuin myös porvareiden parissa, että vuonna 1968 tapahtuu suuri muutos Ruotsin politiikassa: sos.dem. puolue ahdistetaan oppositioon.

Sos.dem. puolue ottaa tämän mahdollisuuden hyvin reaalisena huomioon ja on aloittanut todella suurisuuntaisen työn vaalivoiton varmistamiseksi. Vaalitaistelun juhlallinen alku oli pantu vireille poikkeuksellisella tavalla: puolue piti lokakuun puolivälin jälkeen ylimääräisen puoluekokouksen. Tällaiset ylimääräiset ovat lahden takana harvinaisempia kuin meillä. Mitään suurta uutta ei kokouksen tarkoitus ollut maailmaan tuottaa. Huomio haluttiin kohdistaa vaalityöhön, yksimielisyyteen ja vanhaan punaiseen aatteellisuuteen. Ensimmäisten asioiden osalta ilmeisesti onnistuttiin, mutta tämä punaisuus aatteena taisi jäädä yhtä haaleaksi kuin tähänkin asti.

Oli enemmän kuin merkillepantavaa, kuinka tärkeä osa ulkopoliittisille aiheille oli annettu innostuneen mielialan lietsomisessa. Pääministeri Erlander oli täysin unohtanut varovaisuutensa, kun hän avauspuheessaan kohdisti ankaria syytöksiä USA:n Vietnamin sotapolitiikkaa vastaan. Erlanderia säesti tehokkaasti ulkoministeri Torsten Nilsson, jolla ulkoasioiden käsittely kuuluukin. Pitkä matka on liittoutumattomassa Ruotsissa kuljettu siitä päivästä, jolloin maa solmi diplomaattiset suhteet diktaattori Diemin hallitsemaan Etelä-Vietnamiin. Nyt hallituspuolueen puoluekokous päätti kehottaa Yhdysvaltoja aloittamaan rauhanneuvottelut kaikkien osapuolten, myös Vietnamin vapautusarmeijan FNL:n kanssa.

Huomionarvoisena vaikkakaan ei ratkaisevana piirteenä puoluekokouksessa olivat eritoten nuorten radikaalit vaatimukset sosialistisen talouspolitiikan ja aktiivisen USA:n vastaisen ulkopolitiikan toteuttamisesta. Sos.dem. puolueen vaalipoliittinen tilanne antoi tietenkin hyvän kaikupohjan tällaisille ajatuksille: vuoden 1966 vaalitappion yhtenä syynä pidetään nuorison luopumista sos.dem. puolueesta, ja mikä muu olisi voinut olla tähän aiheena kuin puolueen aatteettomuus. Puolueen johto myötäili tyynnytellen ja taitavasti radikaaleja, mutta laaja talousohjelma, joka esiteltiin ja hyväksyttiin, pysytteli tiukasti sosialisointia vastustavalla linjalla. Sen sijaan puhuttiin paljon "pääomavirtojen ohjaamisesta" ja Wallenbergin vallan murskaamisesta, mutta mikä asu uudelle taloudelliselle suunnalle halutaan antaa, se jää sittenkin arvailujen varaan. Näihin fraaseihin sai sosialistinen nuoriso tyytyä.

On selvääkin selvempää, että sos.dem. puolueen aivotrusti, jossa on mukana kunnioitettavan paljon tietoa ja kokemusta, on edeltä käsin tarkkaan tutkinut ruotsalaisia mielialoja ja niitä keinoja, joilla parhaiten voitaisiin saada vaali-innostus syttymään tulevaa suurratkaisua silmällä pitäen. On kuvaavaa ajan hengelle, että arpa lankesi ulkopolitiikkaan. Minkä korostuksen puoluekokous tälle asialle antoi, käy ilmi seuraavasta. Kun ulkoministeri Torsten Nilsson piti puhettaan, valot sammuivat kesken kaiken ja valonheittäjän kirkkaudessa johdatettiin Kreikan lippu yhdessä puoluelipun kera näyttämölle. Musiikki soitti Kreikan sotilasjuntan vangitseman säveltäjän Theodorakiksen "Zorban" säveliä. Sitten kuultiin Melina Mercourin nauhalle lukema tervehdys Ruotsin sos.dem. puoluekokoukselle. Tämän jälkeen jatkui Nilssonin puhe.

Kokouksen päätöslauselmat hyväksyttiin yksimielisesti: Kreikan sotilaskaappaus tuomittiin, USA:ta kehotettiin ehdoitta lopettamaan Pohjois-Vietnamin pommitus ja aloittamaan rauhanneuvottelut myös FNL:n kanssa, kehitysavun määrän korottamista suositeltiin, suoranaista rahallista apua FNL:lle ruvetaan toimittamaan jne.

Varmaan Erlander saa olla puoluepäiviinsä tyytyväinen. Ei vain sen takia, että hän sai voimakkaat suosionosoitukset sen johdosta, että oli tullut olleeksi 21 vuotta puolueen puheenjohtajana ja pääministerinä. Vaan ensi kädessä sen takia, että vähäisistä riidoista huolimatta puoluekokous päättyi yksimielisyyteen ja virinneeseen luottamukseen puolueen menestyksestä tulevan vuoden vaaleissa.

Eihän tässä kokouksessa ollut ulkomaalaiselle paljon oppimista. Mutta ulkopoliittisten asioiden merkittävä esillenosto on kyllä oireellista. Asia on niin kuin ulkoministeri Nilsson sanoi, että Yhdysvallat menettää Vietnamin sodan takia kansainvälistä arvonantoaan yhä enenevässä määrin ja joutuu eristetyksi. Ruotsin hallitus on tähän saakka ollut varovainen kannanotoissaan, mutta vaalinäkymien vuoksi pidättyvyydestä on pitänyt luopua.