Sisäasiainministeri Kekkonen: Herra puhemies! Voimassa olevien säännösten mukaan henkikirjoitus on paitsi pohjana väestöluettelon pidolle myöskin perusteena eräille kansalaisvelvollisuuksille ja -oikeuksille. Näistä on erikoisesti mainittava köyhäinhoidollinen kotipaikkaoikeus ja siitä riippuva köyhäinhoidon korvaus, verovelvollisuus, äänioikeus j.n.e. Kun kysymyksessä ovat näinkin tärkeät kansalaisoikeudet, on luonnollisesti vaadittava, että henkikirjoitus, siis näiden oikeuksien pohja ja lähtökohta, on luotettava.

Kun vuoden 1894 henkikirjoituksesta annettu asetus tuli voimaan, saattoi silloin aikaansaatu järjestelmä olla tyydyttävä. Sen jälkeen on kuitenkin muuttoliike ja sisäinen siirtolaisuus niin huomattavasti enentynyt, että näyttää olevan välttämätöntä saada aikaan voimassa olevaan henkikirjoitukseen muutoksia. Jo vuonna 1918 asettikin valtioneuvosto erityisen komitean, nimittäin väestöluettelokomitean, jonka tehtäväksi m.m. tuli harkita, miten henkikirjoituslainsäädäntö olisi uudistettava. Tämä komitea antoi mietintönsä vuonna 1923 ja asettui sille kannalle, että henkikirjoittajanvirat olisi poistettava ja että henkikirjoitus olisi annettava nimismiesten toimitettavaksi. Tätä järjestelyä perusteltiin erityisesti sillä, että nimismiehillä oli paras paikallistuntemus ja että he näin ollen voisivat saada aikaan sen, että henkikirjoitus tulisi tosiasiallisia olosuhteita vastaavaksi. Tämä väestöluettelokomitean mietintö ei kuitenkaan ole tähän saakka aiheuttanut mitään muita toimenpiteitä kuin sen, että vuodesta 1924 lähtien ei henkikirjoittajan virkoja ole täytetty, vaan on jääty odottamaan sitä uudistusta, johon väestöluettelokomitean ehdotus saattoi johtaa.

Suurimmat epäkohdat, jotka voimassa oleva henkikirjoitusmenetelmä aiheuttaa, johtuvat siitä, että henkikirjoitus käytännössä yhä perustuu pääasiallisesti kirkonkirjoihin. Tästä järjestelystä seuraa, että väestötilaston ulkopuolelle yleensä  jää varsin suuri osa väestöstä, kuten esim. vieraiden valtojen alamaiset, Suomen kansalaisten kastamattomat lapset j.n.e. Toiselta puolen taas lisäävät väkilukua sellaiset henkilöt, jotka todellisuudessa eivät enää kuulu maan asujamistoon. Tällaisia ovat m.m. siirtolaiset, jotka perheineen ovat siirtyneet muihin maihin ja joista suurin osa ei enää palaa kotimaahan. Ellei heidän ulkomailla tapahtuneesta kuolemastaan saavu kyllin luotettavia tietoja seurakuntien esimiehille, jäävät he yhä edelleen kirkonkirjoihin ja sitä tietä tulevat myöskin henkikirjoihin. Kun henkikirjoitus perustuu, tai sen tulisi perustua, asianomaisten tekemiin ilmoituksiin, niin riippuu luonnollisestikin tällaisten ilmoitusten tekemisestä ja sen valvonnasta eri paikkakunnilla, miten tarkasti henkikirjoitus tulee suoritetuksi. Mutta yleisenä piirteenä on voitu panna merkille, että henkikirjoihin tehtävät ilmoitukset hyvin suuressa määrin laiminlyödään, ja juuri tämä henkikirjoitusten toimittamisen epätasaisuus ja voimassa olevien säännösten noudattamatta jättäminen aiheuttavat eniten virheellisyyksiä. On mainittava, että se komitea, jonka valtioneuvosto v. 1934 asetti laatimaan ehdotusta henkikirjoitusasetuksen uudistamiseksi, on mietinnössään lausunut m.m. kaupungeissa suoritettavasta henkikirjoituksesta seuraavat sanat: "Kaupungeissa on henkikirjoitus muodostunut suorastaan jonkinlaiseksi salaperäiseksi omalaatuiseksi toimitukseksi, josta yleisö oikeastaan ei tiedä juuri mitään."

Kun tämän mainitun mietinnön perusteella valtioneuvostossa ryhdyttiin harkitsemaan kysymystä henkikirjoituslainsäädännön uudistamisesta, oli ensiksi tietenkin ratkaistava kysymys siitä, mille virkamieskunnalle henkikirjoitus annettaisiin suoritettavaksi. Tällöin luonnollisestikin voitiin havaita, että nimismiehet saattaisivat olla erittäin sopivia henkikirjoituksen suorittajia sen vuoksi, että heillä jo virkansa perusteella on hyvä paikallistuntemus ja myöskin hyvä henkilötuntemus, mikä seikka on omiaan edistämään sitä, että henkikirjoitus tulee tarkka. Sitä paitsi heillä on käytettävissään poiisimiehet, jotka myöskin virkavelvollisuuksiensa perusteella joutuvat hankkimaan selvityksen piirissään asuvista henkilöistä. Kuitenkaan ei hallituksessa katsottu voitavan käyttää hyväksi näitä etuja, koskapa nimismiehet olisivat joutuneet, jos heille henkikirjoitus olisi siirretty, suorittamaan runsaasti sellaisia yleiseen hallintoon kuuluvia tehtäviä, jotka olisivat olleet omiaan vaikeuttamaan heidän poliisitoimintaansa. Hallituksen esityksen perusteluissa onkin tästä seikasta mainittu. Näin ollen oli ryhdyttävä tutkimaan, mikä virkamieskunta voisi, kun nimismiehiä ei voida käyttää, parhaiten henkikirjoituksen suorittaa, ja ei voitu löytää mitään muuta ratkaisua kuin se, että henkikirjoittajan virat olisi säilytettävä ja henkikirjoitus säilytettävä henkikirjoittajien suoritettavana. Mutta se etu, mikä nimismiesten ja poliisimiesten käyttämisellä henkikirjoituksessa olisi voitu saada, katsottiin voitavan saada sitä tietä, että kuhunkin kuntaan asetettaisiin erityiset piirimiehet, joiden tehtävänä tulisi olla henkikirjoitukseen tarvittavien tietojen hankkiminen ja väestöolojen jatkuva seuraaminen piirissään. Tämä järjestely on ilmeisesti ainoa mahdollinen, joka voi nykyisissä  oloissa edistää tarkempaa hengillepanoa.

Laki- ja talouvaliokunta on mietinnössään asettunut pääasiallisesti hyväksymään sen suunnitelman, mikä hallituksen esitykseen sisältyy. Henkikirjoituksen tarkoituksenmukaisesta järjestämisestä voi tietenkin yksityiskohdissaan olla erilaisia mielipiteitä ja ne asialliset muutokset, jotka valiokunta on hallituksen esitykseen tehnyt, ovat perusteltavissa. Se pääsääntö, joka hallituksen esityksen 2 §:ään sisältyy, se on jäänyt muuttamatta, vaikkakin sanonta ja määritelmän tapa on laki- ja talousvaliokunnan mietinnössä toinen kuin mikä sisältyy hallituksen esitykseen. Hallituksen esitys rakentui pääasiallisesti sille pohjalle, mikä Ruotsissa äskettäin ilmestyneessä vastaavaa asiaa käsittelevässä mietinnössä oli hyväksytty, mutta valiokunta on katsonut, että olisi pysyttävä enemmän sen määritelmän pohjalla, joka meillä tähän saakka on ollut voimassa. Näyttää siltä, että valiokunnan esittämä sanamuoto pääsee kenties paremmin perille kuin hallituksen ehdotus.

4 §:ään valiokunta on tehnyt sen muutoksen, että ulkomailla oleskeleva Suomen kansalainen on hengillekirjoitettava siinä kunnassa, jossa hän maasta lähtiessään oli tai jossa hänen 2 §:n mukaan olisi pitänyt olla hengillekirjoitettu. Samaan pykälään otetun 1 momentin mukaan henkilöä, joka on muuttanut maasta tai asettunut ulkomaille vakinaisesti asumaan, ei täällä hengille kirjoiteta. Valiokunnan ehdottamassa muodossa nämä säännökset saattavat sisältää sen, että esim. valtion viran tai julkisen tehtävän suorittamista varten ulkomaille muuttanut ja sinne vakinaisesti asumaan asettunut ei lainkaan tulisi täällä hengillekirjoitetuksi. Tällainen lopputulos ei saata olla asianmukaista ja sen vuoksi suuren valiokunnan olisi syytä tutkia, eikö sanontaa tässä olisi tarkistettava.

Saman 4 §:n 3 momenttiin on otettu säännös siitä, että laivan päällystöön tai miehistöön kuuluva henkilö henkikirjoitetaan kuten ulkomailla oleskeleva henkilö. Hallituksen esityksen mukaan puheenaoleva henkilö on henkikirjoitettava siellä, missä laivan kotipaikka on. Vaikka valiokunnan ehdottama säännös sisältää epäjohdonmukaisuuden siinä, että merille lähtenyt mies pysyy lähtökunnan henkikirjassa vuodesta vuoteen, vaikka hän on sieltä pysyvästi muuttanut pois aikomatta enää sinne palata, voidaan muutosehdotus kieltämättä hyväksyä. Kuitenkin olisi momenttiin lisättävä poikkeus niitten tapausten varalta, jolloin laivan päällystöön tai miehistöön kuuluvalla on pysyväinen asuntonsa ja kotinsa muussa kunnassa kuin siinä, missä hän 4 §:n 3 momentin mukaan on hengillekirjoitettava.

Valiokunta on edelleen poistanut laista säännöksen kunnan velvollisuudesta palkata piirimiehet ja kustantaa ilmoituskaavakkeet sekä niiden jakelu. Tämä muutos tietenkin on tehty siinä tarkoituksessa, että henkikirjoituksesta koituvat kustannukset jäisivät milteipä kokonaisuudessaan valtion maksettaviksi. On kuitenkin otettava huomioon, että henkikirjoituksesta koituu sittenkin hyötyä ensi sijassa kuntien eduksi ja näin ollen saattaa olla paikallaan, että tältäkin osalta suuri valiokunta tutkii, eikö olisi syytä palata hallituksen esityksen kannalle. Jos me tarkastelemme, mitkä piirit tähän saakka ovat kiirehtineet henkikirjoituslainsäädännön uudistamista, niin erikoisesti ovat kunnat ja kuntien liitot vaatineet tätä uudistusta. Se on eräänä osoituksena siitä, että suuri käytännöllinen tarve on sittenkin kuntien taholla ja että eniten etua tästä uudesta järjestelystä koituu kunnille ja kunnallisille asioille yleensä.

Asetusehdotuksen 10 §:n kohdalla tekemässään huomautuksessa valiokunta on katsonut, että asetusteitse ei voitane määrätä piirimiehille tulevan toimituspalkkion ulosmittaamista ilman tuomiota ja päätöstä. Kun toimituspalkkion on katsottava olevan samassa asemassa kuin toimituskirjan lunastuksen, ei huomautukseen liene aihetta. Jos asia kuitenkin olisi, niinkuin valiokunta esittää, olisi syytä tähän lakiin lisätä sitä koskeva säännös.